Pitsiä Salon veturitallissa

Pitkästä aikaa täällä! Kuulkaapas pitsi-ihmiset: nyt on Salossa sellainen näyttely, johon kannattaa etsiytyä kauempaakin. Itse kävin jo kahdesti.

Pitsi on pop -näyttelyssä on pitsinäytteitä pitsien alkuajoista 1900-luvulle asti ja taidetta jossa esiintyy pitsiä (sekä Tarmo Thorströmin pitsiaidetta, joka osuu molempin kategorioihin).

Herkullisin osasto minulle olivat ne huoneet, joissa oli 1600-1800-luvun pitsejä elävinä esimerkkeinä sekä ajankohtasissa taideteoksissa – renessanssin rehevästä ylellisyydestä 1830-luvun vallan erikoisiin päähineluomuksiin (sivumennen sanoen, mikään pukuhistorian kausi ei herätä minussa yhtä paljon kummastusta kuin 1830-luku. En vain kertakaikkiaan saa otetta siitä, miksi niitä eriskummallisesti aseteltuja kiharapalluroita ja villisti törröttäviä hattuluomuksia on pidetty aikanaan viehättävinä). Alushepenien huone on kerrassaan mielikuvitusta kiihdyttävä, jestas kun jostain saisi nykyään vastaavia käsinommelluilla pitsidetaljeilla koristettuja nimettömiä!

Vaikka kahvila olisi kiinni, siellä kannattaa käydä, koska kahvilanpöydät on somistettu pitsikauluksilla useamman vuosisadan varrelta. 

Odotan kiinnostuksella näyttelykatalogia, jonka pitäisi saapua painosta melko pian. Olen päässyt antamaan näyttelyn kuraattorille Marjatta Hietaniemelle pohjatetoja kotimaisesta konepitsiteollisuudesta ja vilkaisemaan tekstiä etukäteen, vaikuttaa erittäin kunnianhimoiselta! Olisin omasta puolestani mielellään nauttinut näyttelyssä enemmänkin pitsitietoutta taidehistorian ohella, mutta ainakin näyttelykatalogissa sitä on kokonaisen kirjan verran.

 

Salossa on näyttelyn teeman mukaista pitsiulkotaidetta useassakin paikassa, tämä ankkuri lähellä toria

Yön ruhtinatar askartelee tilkuista

 

 Päivän asu eiliseltä: tanssimassa Anvil-klubilla asianmukaisesti tälläytyneenä. Kun en ole vielä päättänyt uuden blogin kuivuuden astetta, julkaistakoon tämä toistaiseksi täällä.

Kaikkea ei kannata säilyttää, edes käsityötarvikkeiden saralla, mutta on vaikea ennustaa etukäteen mille tulee käyttöä ja mille ei. Ompelin synkkää asuani varten pienen musta ranteeseen ripustettavan pussukan, johon mahtuu juuri pankkikortti, puhelin ja nenäliina (ei haittaa tanssimista). Käytin siihen pieniä mustia tilkkuja ja nauhanpätkiä, jotka olisivat olleet kaikenlaisiin muihin tarkoituksiin liian pieniä, saksin mukaan monta vuotta käyttämättä olleen hiuskoristeen ja vuoritin pussukan nahkalla, joka oli poisheittämieni saappaiden varsista. Kas kun niissä oli hyvää nahkaa, vaikka pohja oli peruuttamattomasti hajalla, joten leikkasin varret talteen ja heitin vain pohjat pois... Osa tilkuista oli 10 vuoden takaa, ja moneen otteeseen olisi jo voinut kuvitella, että ei niistä koskaan mitään tulekaan. Ja vastaavanlaista tarviketta on minulla edelleen vaikka kuinka paljon, vaikka olen heivannut paljon kierrätykseen, päiväkodin askartelutarvikkeiksi jne.

Jos ei ikinä tulisi tehtyä mitään kierrätyspaskarteluita, niin sitten voisi suosiolla myöntää että tilkku- ja jämäarkistojen oikea kohde olisi esim. polttolaitos, mutta sitten taas välillä tulee näitä todistuksia vastakkaiseen suuntaan.

Muuten olen sitä mieltä, että musta pitsijakkupuku on hämmästyttävän muuntautumiskykyinen vaate. Tätä ennen se oli päälläni ristiäisissä, pastellinvärisesti asustettuna. Kun käärii pään mustaan hattuharsoon, onkin täysin goottiuskottava.

Kohti uutta blogia

Olen pitkään miettinyt, että blogini pitäisi olla jotenkin helpommin ja informatiivisemmin nimetty. Nykyinen bloginnimihän tulee siitä, että perustin a-lace-diaryn yhdessä Riina Peuhun ja Emmi Jormalaisen kanssa Pitsikirjaa tehdessä. Se on sitten muovautunut minun kaikenkattavan tekstiilikiinnostuksen ja yleisen ympäristöasian kanavaksi. No nyt menin ja pykäsin wordpressiin superasiallisesti nimetyn rinnasaramaki.wordpress.com:in. Siellä on jo yksi ihan uusi juttukin, mikromuoveista lisää!

Yleisenä ohjeena bloginperustamista miettiville neuvon, että älkää helkkarissa valitko sellaista nimeä jossa on viivoja tai muuta kuin aakkosia. On todella vaivalloista vinkata puheessa että käypäs katsomassa blogiani osoitteessa a väliviiva lace väliviiva jne jne.

En nyt vielä tiedä jaanko ammattimaiset, yleisluontoiset, kenties kuivat tekstiiliasiat wordpressiin ja omakohtaisen höpsöttelyn, matkajutut ja pitsit tänne, vai miten käy. Kahden blogin päivittämisessä on enemmän vaivannäköä, mutta en sentään haluaisi luopua kirppispitsilöytöjen ym. esittelystä ammattimaista asiantuntijaprofiilia korostaakseni. Hmm! Onko lukijoilla tästä näkemyksiä?

Pitsilukijoille tässä iloksi hiljattain ostamani käpypitsinen / frivoliteettipitsinen rannekoru, jonka tekijä on Pipsa Pikkutupa. Kuvassa myös Harajuku Lace Centeristä ostettu hiuspanta muutaman vuoden takaa.

Lehtikatsaus & farkkuesikuva

Uusi Huili on juuri ilmestynyt, mutta olenko muistanut mainostaa edellisessä kesä-Huilissa ollutta laajaa farkkukokonaisuutta? Paljon luettavaa minun farkkuarvosteluni lisäksi.

Olen kovasti ihmetellyt, kuka on se myyttinen farkkuhahmo, jonka reisistä hiutuneet denimpökät ovat miljoonien tehtaalla kulutettujen farkkujen esikuvana. Yleensähän farkut todellisuudessa kuluvat haaroista, lahkeensuista tai persauksista, eivät etureidestä. No, tämä salaperäinen muotiedelläkävijä paljastui olevan oma isäni! Kun tuli puhetta Huiliin kirjoittamastani farkkujutusta, isäni mainitsi farkkuharmikseen reisiin tulevat kulumat. Ja toden totta, näin näyttäisi olevan. Yliopiston dosentti/asuntoviljelystilallinen on siis se look, jota rei'ille hinkutetut muotifarkut tavoittelevat, jännää. Elämä on jatkuvaa uuden oppimista!

Etelä-Suomen Sanomissa oli laaja ja perusteellinen opas villakangastakin hankkimiseen, jossa olin mukana haastateltavana. Ajattaren myyjä kertoi, että alpakka on lämpimämpää kuin villa suhteessa painoon, ja siksi paremmissa villakangastakeissa on nyyään siirrytty käyttämään paljon alpakkaa. Sama lämpöteho, kevyempi takki. Vanhat talvitakit voivat olla totta tosiaan aikamoisen raskaita.

Vintagevaatteita esittelevä muotijuttu, tykkäsin!

Myös Trendissä oli hyvä talvitakkiopas, olen iloinen tälläisistä aidon hyödyllisistä ja valistavista jutuista muotilehdissä! Pidin myös kovin vintagevaate-muotijutusta, ihanaa että voidaan tehdä muotikuvaukset käytetyillä vaatteilla.

Ainoa valituksen aihe on omituinen kohta 2, skipatkaa sen ohi. Muuten ohjeet ovat toimivia. Ei todellakaan kankaan laatua erota siitä, näkyykö kude vai ei. Pörröiseksi harjattu tai hieman huovutettu villakangas, jossa yksittäiset langat eivät näy, voi olla hyvä, mutta niin voi olla rouhea tweedkin, jossa joka lanka näkyy selvästi. Jos paksussa, möyheässä langassa on esim runsaasti akryyliä, niin se kyllä nyppyyntyy juuri kuten tuossa varoitetaan. Mutta tanakkaa villaa oleva kangas ei. Ja epämääräinen villakankaaksi naamioituva tekokuitusekoite voi olla kudonnaltaan tyyppiä, jossa langat eivät erotu. Vai onkohan tuossa tarkoitettu sitä, että kudos on harvaa? Harvakin kangas voi olla laadukas, mutta arkikäyttöön tarkoitettuun talvitakkiin ei sopivin.

 Oikein hyvää ja takuulla kestävää villakangasta, jossa langat erottuvat selvästi.

Ylipäänsä hyvälaatuinenkaan talvitakki ei käy joka tilanteeseen, se pitää valita oma elämäntilanne mielessä pitäen. Oli siellä Ajattaressakin ihania pöwwöisiä hattaranvärisiä kashmirtakkeja, jotka kylläkin ovat laadukkaita ompelutaiteen tuotteita ja ihanan tuntuisia, mutta sopivat käytännön puolesta hyvin harvaan tilanteeseen. Kun kuivalla säällä sipsuttelee pitkin kaupunkia pikku väsky sirosti kädessä ja käy välistä kahvilla, oikein chic. Jos pyöräilee loskassa lapsen kanss leikkipuistoon kassin hihna takkia hinkaten, huono idis...

Vaatekierrätyksen pullonkaula

Toissapäivänä pääsin Suomen muoti ja tekstiili ry:n ja Sitran kiertotalousseminaariin sijaistamaan sairastapauksen vuoksi, mikä oli minun onneni.

Kiertotalouden ensimmäinen pääperiaate ei ole kierrättää, vierittää ja pyörittää materiaa pelkästä liikkeen ilosta, vaan pitää käyttökelpoinen käytössä mahdollisimman pitkään sekä tehokkaasti, ja suunnitella kaikki, tässä tapauksessa vaatteet ja toimintamallit, sitä silmälläpitäen. Tämä voi tarkoittaa joko mahdollisimman pitkäikäisiksi suunniteltuja vaatteita, tai jotain toimintamallia joka poikkeaa vanhasta valmista > myy kuluttajalle > huokaise helpotuksesta kun olet päässyt tavarasta eroon. Liisaamista, vuokraamista tms. Jäte- ja poistotekstiilistä puhutaan nyt paljon, mutta Sitran Matti Aistrichia lainaten ei ole mitään järkeä keskittyä vaatteen arvossa siihen kahdeksaan prosenttiin, joka muodostuu materiaalikuluista ja heittää hukkaan loput (kuten käy, jos sellaisenaan käyttökelpoinen vaate tai tekstiili kierrätetään materiaalina). Koko nimike kiertotalous keskittää huomion mielestäni vähän väärään suuntaan. Fantastista kiertotaloutta on käyttää samaa vaatekappaletta huoltaen ja ylläpitäen, kunnes se on hiutunut olemattomiin, vaikka se ei kiertäisi kuin joskus harvoin pari kierrosta pesukoneen rummussa.

 

Pure Wasten teollisuuden leikkuujätteestä repimää kuitua, 

joka voidaan kehrätä sellaisenaan tai kierrätyspolyesterillä terästettynä langaksi.

Kuitenkin välillä päädytään siihen, että tuotetun materian on siirryttävä alkuperäiseltä omistajalta jollekulle toiselle. Poistotekstiilin lajittelu on kierron pullonkaula. Poistotekstiili on sisällöltään ja arvoltaan luultavasti sekalajisempaa kuin mikään muu kerättävä jae: satojen eurojen arvoisista vintagevaatteista sekalajiseen jätetekstiiliin, josta eroon päästäkseen joutuu maksamaan. On mille hyvänsä toimijalle taloudellinen katastrofi, jos lajittelussa vahingossa livahtaa eleganttiin vintageputiikkiin sopiva arvovaate poltettavan jätteen joukkoon. Materiaalina kierrätettävän tekstiilin arvo taas riippuu siitä, kuinka tarkkaan se onnistutaan lajittelemaan kuitusisällön mukaan. 100% puuvillaa himoitsevat kaikki Ali Harlinin kierrätyskuituporukasta ja Pure Wasten väestä bioetanolin valmistajiin. Villalle on oma käyttäjäkuntansa, ja täyspolyesteristä voi myös tehdä yhtä sun toista. Epämääräiset sekoitekankaat, elastaanilla sotketut trikoot ym taas ovat kaikille ongelma, ne tukkivat koneet tai eivät muuten ain sovi prosesseihin eikä niitä kaipaa juuri kukaan. Voihan ne loppujen lopuksi aina polttaa, mutta se ei ole järin ylevä käyttö vaivalla valmistetulle tekstiilille.




No niin, lajittelu on siis probleemi. Tähän tulokseen on tullut myös Tekstiili 2.0 / Telaketju-hanke, sillä heillä on suunnitteilla alan koulutusta. Tarvitaan lajittelijoita, jotka tunnistavat vintagekoltun tai merkkifarkut sellaiset nähdessään, osaavat poimia erikseen käsityökäyttöön sopivat kankaat tai vaatteet ja ymmärtävät tyylin, ladun, muodin ja materiaalien päälle. Osaava lajittelija nostaa poistotekstiililäjän arvon moninkertaiseksi, erottelemalla eri paikkoihin kuuluvat tuotteet. Jätemateriaalipuolelta taas Lahden ammattikorkeakoulu selvittää koneellista tekstiilin lajittelua – koitan päästä tutustumaan lajittelurobottiin heti kun se on asennettu!

Startup-sieniä

On niin paljon jännittävää tekemistä ettei meinaa ehtiä blogia päivittää! Ensinnäkin olen päässyt ympäristötukijoiden työhuoneelle Nessling Nestiin. Oma työpöytä! Työyhteisö! Seuraa lounaalle ja kahvipöytään ja mielenkiintoisia keskusteluita mitä moninisimmilta aloilta!

Viime viikon perjaintaina oli Tekstiili 2.0:n organisoima poistotekstiilihackathon, johon minut oli pyydetty yhdeksi tuomareista. Iski vahva halu lähteä opiskelemaan uudelleen, esim kiertotaloutta – kaikenlaista mahtavaa sitä onkin opiskelijoille tarjolla!

Täysipainoinen pitsa-aamiainen hackathonin kakkospäivän käynnistyessä

Hackathonin idea on 24 tunnin ideointisessio ryhmissä, jonka lopuksi paras – ja parhaiten pitchattu – idea palkitaan. Ratkaistavia haasteita oli neljä, joka ryhmälle omansa. Parhaaksi valikoitui villin visionäärinen ajatus matalan arvon tekstiilijätteen käyttäminen sienikasvuston kasvatusalustana. Yleensähän sekalajisesta teksiilijätteestä tehdään jonkinlaista fylliä tai jotain johon imeytetään jotain ja sitten heitetään veks. Hyvä jos tarpeellinen eriste tai imeyte voidaan tehdä tekstiilijätteestä mielummin kuin uudesta materiaalista, mutta tekstiilijätettä on maailmassa enemmän kuin fyllille käyttökohteita. Niinpä oli erinomaisen virkistävää, että nyt idea oli jotain aivan muuta. Idea oli elegantti ja huomioi asiaan liittyvät rajoitteet (esimerkiksi sen, että ruokakasveja – tai -sieniä – ei tekstiilijätteessä voi kasvattaa, koska siinä on väistämättä paljon kemikaaleja, joiden laadusta, määrästä, käyttäytymisestä ja keräytymisestä ei voi tietää).

Temu Fabrics -tiimin (TExtile MUshroom) ideassa kasvatetuista sienistä valmistetaan tekonahkaa, metodilla joka pienessä mittakaavassa on kuulemma olemassa mutta ei vielä teollisena prosessina. Koska nahkatuotteita ei tyypillisesti pidetä suoraan ihoa vasten, eivät kemikaalit aiheuta suurta huolta. Näin voitaisiin vähentää sekä tekstiilijätettä että todella ympäristölle vahingollista nahkantuotantoa, ja  lopputuotteen pitäisi olla biohajoava.

Valmis tekniikka tämä ei tietenkään ole, kaukana siitä, mutta selvittämisen arvoinen idea joka tapauksessa. Startup-elämään hinkuvan mykologin unelmahomma!

Turun sanomissa oli muuten tästä poikkeuksellisen sisällökäs kirjoitus, jossa mm. mainittiin helposti unohtuva tosiasia: poistotekstiilin keräily ei vielä itsessään ole kierrätystä. Sille on löydyttävä uusi käyttö, tai keräily on turhaa.

Eilen sitten oli Suomen tekstiili- ja muoti ry:n ja Sitran tekstiilin kiertotalousseminaari, josta pitää kans ehtiä kirjoittaa!

Aina vain laadusta

Kävin pari viikkoa sitten kouluttamassa suomessa valmistettuja vaatteita kotikutsumyyvän Kotimai Design -firman myyjiä vaatteiden laadusta. Parin tunnin koulutuksessa ei voi kuin raapaista pintaa, silloinkaan kun osallistujat ovat hyvin motivoituneita. Jotain tärppejä on, ompelujäljestä voi nopsaankin sanoa yhtä ja toista, kun taas kankaan laadun tunnistaminen vaatii pitkät ajat sormenpäiden totuttamiseen.

Pystyn itse aika hyvin kangasta koskettamalla päättelemään mitä materiaalia se on ja kohtuullisessa määrin arvioimaan myös kestoa/laatua. Pystyn arvioimaan miksi valmistuksessa on päädytty johonkin tiettyyn ratkaisuun, ja tiedän mitä muita vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Näen jos ompelussa on tapahtunut kämmi tai jos viimeistelystä on tingitty. – Mutta tämän ymmärryksen hankkiminen on vaatinut n. 10 vuoden aktiivisen askartelun kankaiden ja vaatteiden parissa, muotiopinnot mukaanlukien. Ei ole kohtuullista vaatia, että kaikki uhraavat yhtä paljon aikaa ja vaivaa vain saadakseen selville nukkaantuuko tai kiertyykö kaupassa tarjolla oleva t-paita vaiko ei.

Onneksi sentään kuitumateriaalia ei vaatteesta tarvitse kuluttajan itse arvailla, sen jo laki vaatii vaatteessa ilmoitettavaksi, mutta sen pidemmälle tiedon siirron vaatimukset eivät ulotu. Siitä eteenpäin laadun arvioinnin taakka lepää kuluttajan (tai sisäänostajan, jos hän on kunnianhimoinen) harteilla, vaikka hänellä ei ole välineitä tai kykyjä sen arviointiin. Sitäpaitsi monet seikat, esimerkkinä trikoon nyppyyntymisalttius, ovat sellaisia, että niitä ei kovinkaan tarkasti lopputuotteesta katsomalla ja hypistelemällä arvioida. Ja kuitenkin! Jossain vaiheessa tuotantoprosessia joku on tiennyt, minkäpituisia ja -laatuisia kuituja langankehruukoneeseen syötetään, millä koneella lanka on kehrätty, onko sille tehty nukanestokäsittelyjä, onko trikoo neulottu niin taikka näin, onko se kylvetetty anti-pilling-entsyymiliemessä vai lähetetty sellaisenaan maailmalle. Kuinka suurta huolellisuutta on noudatettu kappaleiden leikkaamisessa suoraan, onko nopeus vai työn jälki ollut ompelutehtaassa merkityksellisemmässä asemassa. Ja niin edelleen.
Jos näitä tietoja ei siirretä edelliseltä tuotantoketjun lenkiltä seuraavalle, niin todella vaikea niitä on valmiista tuotteesta esiin kaivaa (ehkä ompelujälki poislukien, joka on arvosteltavista seikoista selkein). Ihanteellisessa maailmassa kaikki vaatteen valmistukseen liittyvät tahot sekä antaisivat omista tuotantovaiheistaan tiedon eteenpäin että osaisivat ottaa edelliseltä lenkiltä sen vastaan, ja loppujen lopuksi myös tarjoilla kuluttajalle sellaisessa muodossa jossa hän kykenee sen ymmärtämään. Näin voisi tehdä oikeasti informoituja, hyviä ostopäätöksiä, ja vertailla eri tuotteiden hintaa perustellusti.

Facebook tarjosi minulle entuudestaan tuntemattoman suomalaisen suunnittelijan Alina Piun mainosta. Kerrankin onnistunut mainostarjooma ja vaatteiden tyyli osuu lisäksi kohdalleen! En ole nähnyt yhtään näistä vaatteista omin silmin, joten en voi kommentoida laatua, mutta nettikaupasta positiivisen esimerkkinä hyödyllisestä informaatiosta tämä:

Vaatemerkki siis tunnustaa nukkaantumisongelman olemassaolon, mutta vakuuttaa että tämän neuleen lanka on valikoitu sellaista laatua, joka kestää eikä nyppyynny. Oikein hyvä. Peruskuluttajalle tuon teknisempi informaatio tuskin on tarpeen (vai miten on? minä nyt haluaisin tietää ihan kaiken lampaan nimestä lähtien...)

kun taas tästä viskoositrikoosta haluaisin tietää hieman enemmän, koska viskoosia on niin moneen lähtöön, ja kyllä harmittaisi maksaa sellaisesta joka menee ensi pesussa rotanpesän näköiseksi. Minä nyt en muutenkaan osta vaatteita netistä, istuvuus ja kankaan tuntu ovat liian tärkeitä vaatteen hankinnan perusteita, mutta vaikka tietäisin että tämä malli on hyvä, niin epäluulo materiaalia kohtaan estäisi ostamisen. Vaikka siis tämä voi aivan hyvin olla vaikka kuinka laadukasta tavaraa.



Pienten vaatemerkkien tilanne on tietysti siinä mielessä hankala, että ei ehkä ole mahdollista saada täsmälleen samaa kangaslaatua kahteen eri erään, kun ei ole mahdollista ostaa suuria varastoja eikä toisaalta olla vahvassa neuvotteluasemassa kangasmyyjiin nähden. Mutta pitää vaan kaikin mahdollisin tavoin koittaa varmistaa, että saa kuranttia tavaraa – mikäänhän ei someaikana ole yhtä nopeaa kuin ikävien kokemusten leviäminen ja huonon maineen saaminen.