Vaatekierrätyksestä vielä

 Se on "koitan-elää-kuten-saarnaan"-Saramäen kolmasti 

samasta kohtaa parsittu sukka, joka tässä poseeraa.

Paasaukseeni H&M:n tekstiilikierrätyksen vioista tuli mielenkiintoinen kommentti, jossa arveltiin kirppisten innostavan ihmisiä ostelemaan tarpeetonta vaatetta (koska ne "voi viedä kirppikselle jos ei tulekaan käyttöä", tiedätte varmaan ajatusmallin) enemmän kuin H&M keräyksen.

Lupasin selvitellä asiaa parhaani mukaan. Ihmisten motivaatioista ym päänsisäisistä jutuista on tietenkin vaikea saada tarkkaa selkoa, mutta ainakin on mahdollista selvittää, miten vaatteista hankkiudutaan eroon. Luin lähteeksi Suomen ympäristökeskuksen työpaperin aiheesta Suomen tekstiilivirta vuonna 2012 ja olin sitten yhteydessä sen kirjoittaneeseen Kristiina Aaltoon. Hän linkkasi vielä luettavaksi kirjoittamansa tutkimuksen Kuluttajien halukkuus ja toimintatavat tekstiilien kierrätyksessä.

Kuluttajien halukkuus... -kyselytutkimuksessa on otettava huomioon, että valtaosa kyselyyn vastanneista oli oman ilmoituksensa mukaan kiinnostuneita tekstiilien hyötykäytöstä. Hyvin motivoitunutta porukkaa siis.

Kristiina Aalto antoi sähköpostitse karkean arvion: "Keväällä 2013 TEXJÄTE-hankkeessa tekemäni kuluttajakyselyn perusteella voisi ehkä arvioida, että noin puolet siitä määrästä, joka lahjoitetaan hyväntekeväisyysjärjestöille, siirtyy suoraan toisille kotitalouksille". Tätä ei siis pidä nyt ottaa minään juurta jaksain selvitettynä numeraalina vaan mittakaavan osoittajana. Enemmän siis annetaan keräyksiin kuin myydään kirppiksillä. Mikä ei liene ihme, koska vaate tuntuu liikkuvan aika heikosti kirppiksillä, ainakin tälläistä on kuulunut – tutkimusta en ole aiheesta löytänyt. Toisaalta käytettyjen lastenvaatteiden myynti on jo alkanut vaikuttaa uusien lastenvaatteiden myyntiä vähentävästi, riippuu siis vaatetyypistä vaihtaako se hanakasti omistajaa vaiko ei.

"Kukin suomalainen hankki uusia tekstiilejä keskimäärin 13,2 kiloa, josta vaatteita oli 8,1 kiloa", kertoo Työpaperi... ja Kuluttajien halukkuus antaa lisätiedon "Kaikissa Pohjoismaissa kuluttajat hankkivat uusien vaatteiden lisäksi vuosittain vajaan kilon verran käytettyjä vaatteita". Vuoden 2012 tekstiilivirtalaskelman mukaan kuluttajilta menee vuodessa 16,4 milj. kg hyväntekeväisyysjärjestöille eli kolmisen kiloa per asukas. Käytettyjen vaatteiden osuutta ostetusta hiukan yli kahdeksasta kilosta olisi järkevä nostaa, jos kokonaishankintmäärää ei saada laskemaan. Kiinostavaa on nähdä, miten Zadaa ym. teknologiset ratkaisut asiaan vaikuttavat. Omalta kohdalta käytettyjen vaatteiden hankinnassa esteenä on se, että niitä on vaikea löytää juuri sellaisena kuin haluaa juuri silloin kun tarve sattuu kohdalle. Tosin ei uusiakaan vaatteita ole kovin helppoa löytää juuri omilla spekseillä.

Tekstiilijätteen kohtalosta Kristiina Aalto kirjoittaa Kuluttajien halukkuus -rapotissa: "Jätteiden vähentämiseksi kaikkien tekstiilien keräystä olisi laajennettava ja tehostettava, mutta samaan aikaan tulisi kehittää myös lajittelua ja kierrätysteknologioita. Ehdotuksina ovat olleet muun muassa yhteispohjoismainen lajittelulaitos ja tuottajavastuujärjestelmä. Jotta kierrätys olisi mielekästä, kierrätystuotteille on myös oltava kysyntää." Tämä on järkevä näkökulma Ympäristökeskukselle, jonka toimialaan kuuluu kierrätysinfrastruktuurin suunnittelu ym. Mutta jos kuluttaja antautuu ajattelemaan samalla tavalla, hän siirtää vastuun tekstiilijätteestä pois siltä taholta, joka pystyy vaikuttamaan sen syntyyn – eli itseltään. Tekstiilijätteen käsittelijät ovat sitten aivan eri porukkaa, ja tsemppiä heille, mutta kukin hoitakoon oman tonttinsa. Kuluttajan tontti on selvittää mitä vaatteita tosiaan tarvitsee, hankkia ne niin hyvälaatuisina kuin kykenee ja huoltaa niitä asiallisesti. Tekstiilijätteen kohdalla erityisesti on aihetta vaikuttaa jäteongelmaan jo ennen kuin se on jätettä, koska järkiperäinen kierrätys on niin vaikeasti järjestettävissä (toisin kuin esim. metallin tai lasin kohdalla). 

Tekstiilijätteelle mietitään tällä hetkellä todella tarmokkaasti erilaisia käyttökohteita. Mihin hiivattiin tätä jatkuvasti lisääntyvää muhnua oikein voisi tunkea, ettei sitä tarvitsisi laittaa kaatikselle tai polttoon? Ideoikaa! Miettikää!! Innovoikaa! Voisiko sitä upottaa vaikka tienpohjaan? Varmaan voi, ja silloin se ei joudu kaatopaikalle, mutta on todella epätehokasta ja luonnonvarojen hukkakäyttöä valmistaa valtavalla vaivalla vaate täytemateriaaliksi tienpohjaan. Esim. öljynporaus, öljyn prosessointi tekokuiduksi, sen vaatimat lisä- ja apuaineet, langan kehruu, väriaineet, jne jne... kaikki tämä on uskomattoman kallis (luonnon näkökulmasta) projekti. Tienpohjaksi joutuminen ei mitenkään lunasta niitä panoksia, jotka vaatteeseen on valmistuksessa investoitu. Tekstiilistä pitäisi saada irti huomattavan paljon käyttöä ennenkuin se on fiksua tunkea johonkin täytteeksi, eikä täytteeksi päätyminen ole todellakaan mikään ekologinen synninpäästö.

Ratkaisu tekstiilijäteongelmaan lepää ennenkaikkea jätteen määrän vähentämisessä ts. ylivirittyneen kulutuksen kohtuullistamisessa. Miettikää nyt ruokaakin: sen voi kierrättää paljon paremmin kuin tekstiilin, 100% mullaksi, mutta silti ruuan haaskaantumista pidetään merkittävänä ympäristöongelmana. Jäteruuasta tulee mieleen ensimmäisenä "ostan sen minkä syön, syön sen minkä ostan" ja "100 reseptiä jämistä" tms. – ei "Älä enää huolehdi ylijäämäruokasi kohtalosta!  Keräämme käyttämättä jääneen ruuan ja teemme siitä multaa, tuo siis tänne ylijääneet juustonkannikkasi niin annamme sinulle alennuskupungin jotta voit ostaa lisää juustoa! ".

Kristiina Aalto tiivistää asian näin: "Tekstiilijätteen vähentämistä edistäisi ennen  kaikkea se,  että  kuluttajat hankkisivat vain  kohtuullisen määrän kestäviä  vaatteita  ja  kodintekstiilejä  ja  käyttäisivät niitä  pitkään.  Vaatteiden  pitkä  käyttöikä puolestaan edellyttää kestäviä laadukkaita vaatteita, joita kuluttajien on yhä vaikeampi tunnistaa ja löytää."

Nii-in! Laatutakuu tai vastaava järjestelmä voisi olla ratkaisu tekstiilijätteen vähentämiseen.

Kevätretki Genovaan

 Mentiin tossa 10 vuotta sitten miehen kanssa naimisiin. Ihan siinä samantien ajateltiin, että kymmenvuotishääpäivämatkalle lähdetään Japaniin (koska tavallaan on Japanin vika, että menimme juuri silloin naimisiin eikä myöhemmin: piti olla naimisissa vähintään vuosi, että sai anoa vaihto-opiskelijan puolisolle viisumia). No nyt ei kumminkaan sitten rahat riittäneet niin pitkälle, kun ostettiin asunto ja sitä on remontoitu. Mutta ei toisaalta huvittanut viettä tätä merkkipäivää kotosalla kaapinreunuslistoja maalaillen. Päätimme sitten viime tingassa lähteä maistamaan pestoa Genovaan ja tarkistamaan, onko Sveitsi sen näköinen kuin matkailujulisteissa (jännityksen kasaantumisen välttämiseksi: on).

Pintamatkailimme tavalliseen tapaamme: Finnlinesillä Saksaan, siitä eteenpäin junalla. Tällä kertaa jätin junalippujen hankkimisen matkatoimiston huoleksi, mikä oli todella helppoa ja kätevää ja kätevyydessään addiktiivista. Käytin junamatkailuun erikoistunutta saksalaista Kopfbahnhof -matkatoimistoa, jonka kanssa kommunikoin englanniksi säköpostilla. He mm. kaivoivat esiin viimeiset kolme petipaikkaa Hampuri-Zürich yöjunaan äitienpäivän yönä, joita en itse ikinä olisi bahn.comin sokkeloista bongannut. Voin suositella lämpimästi, jos ei nimenomaisesti rakasta junasivujen läpikahlaamista parhaiden diilien toivossa.

Äitienpäivänä koko Saksa tuntuu liikkuvan paikasta toiseen ja yöpyvän hotellissa, hyvä kun löytyi yksi vapaa huone Lyypekistä. Pitää ottaa jatkossa huomioon!

Zurichin jätimme väliin ja junailimme suoraan Chur-nimiseen pikkukaupunkiin Alppien katveessa. Siinäpä soma ja symppis pikkupaikka! Ja Sveitsi tosiaan näyttää junan ikkunasta hämmästyttävästi juuri siltä, miltä sen arveleekin näyttävän. Sininen taivas, vihreä niitty, lumihuippuinen alppi, lehmiä. Ainoana särönä on, että sveitsiläiset tuntuvat nauttivan sinne tänne ripoteltujen rumien betonikuutioden rakentelusta, tai sitten ihan tavallinen nykyarkkitehtuuri vain näyttää valokuvauksellisten maisemien rinnalla rumemmalta kuin muutoin. Harmittelen, etten ehtinyt kuvata junan ikkunasta näkemääni brutalistista betonikolossia, jonka seinässä luki BETON ZUKUNFT.

Kävin, kun kerran Sveitsiin olin hankkiutunut, st. Gallenin pitsi- ja tekstiilimuseossa. Siitä pitää varmaan kirjoittaa oma postauksensa.
Vinkkinä kaikille Sveitsiin varsinkin Saksan kautta matkaaville: sveitsiläisiä junalippuja saa heidän omaa junayhtiötään edullisemmin Deutsche Bahnin kautta. Sveitsi on sen verran kallis maa, että rahat kannattaa säästää sieltä mistä kykenee. Mm. Bernina Express -säästövinkin löysin mainiolta Seat61-junamatkailusivulta.

Churista lähtee Bernina Express, Alppien yli ja osin läpi kulkeva maisemajunalinja, joka oli yksi matkan pääkohteista. Alppien ylityspäivänä satoi, mikä ei ollut maisemien kannalta ollenkaan huono juttu. Sadepilvet leijuivat vuorten puolivälin tienoilla ja valuivat upeannäköisesti laaksoihin. Vuorien välissä ajelehti pilvilauttoja, välistä oli meno kuin fantasiahevilevyn kansikuvassa. Tarpeeksi korkealla sade muuttui lumisateeksi ja korkeimmalla seisakkeella juna pysähtyi siksi aikaa, että matkustajat saivat heittää lumipalloja.

Vietimme yhden yön Italian puolella Tiranossa, ei mikään mieleenpainuva paikka. Sen sijaan Genovasta tuli yksi lempikaupungeistani. Euroopan pimitetty helmi! Suosittelen lämpimästi! Genova nousee suoraan satamasta vuorenrinteeseen, kaupungin tyypillisin piirre ovat huikeat korkeusvaihtelut. Vanhan kaupungin pienen pikkuruiset mutkittelevat kujat olivat suunnistushaaste – karttoihin ne eivät kaikki meinanneet millään mahtua, mutta nousemalla ylämäkeen päätyi yleensä lopulta aina airbnb-kämppämme kulmille. Olimme osuneet vuokraamaan asunnon ihan mielettömien museo-renessanssipalatsien kulmalta, ja niissä ei tarvinnut tunkuilla väenahdistuksessa (toisin kuin esim. Firenzessä, jossa ei-turistisesonkinakin oli väentiheys kuuluisammilla paikoilla kuin moshpitissä). Palazzo Realessa, joka edusti Versailles-tyylilajia peilisaleineen, seinämaalauksineen ja ylenpalttisine kultakikkuroineen, kujeskelimme näkemättä ketään muita vierailijoita!

Ruoka oli italialaiseen tapaan huippuhyvää, tosin ei mitenkään erikoisen halpaa, lähes Suomen hintatasossa. Kaikenlaiset herkut ja jäätelö olivat kyllä kovin edullisia ja huumaavan maukkaita.

Viiden Genova-päivän jälkeen koitti matkan haasteellisin ja seikkailullisin osuus: 24 tunnissa Välimeren rannalta Itämeren rannalle. Astuimme aamukahdeksalta Milanoon menevään junaan Genovassa. Perillä vaihdoimme Tiranon junaan. Siellä ehti juuri syödä lounaspitsan. Sitten takaisin alppien yli samaa reittiä kuin tultiinkin, tällä kertaa auringonpaisteessa. Churista Zürichiin, jonka valtavalta asemalta löytyi ruokapaikaksi hampurilaisketjurafla. Pikku Onnetar piristi zürichilaisia pitämällä odotustilassa hatunheittely- ja tanssishowta. On kyllä mieletön tuuri, että on saanut noin matkamyönteisen lapsen, tälläisistä maratonmatkoista ei olisi mitään iloa jos lapsi ei nauttisi niistä yhtä paljon kuin vanhemmat.
Zürichissä nousimme yöjunaan, ja aamulla heräsimme Hampurissa. Jännitystä tässä aiheutti se, että jos yksikin junalinkki olisi ollut myöhässä, olisi koko homma sortunut... mutta kaikki oli vallan täsmällistä eikä mitään ongelmia ilmennyt.

Laivailimme kotiin tuttuun tapaan Finnlinesillä, jonka kyydissä oli enemmän matkustajia kuin olen koskaan ennen nähnyt. Laivakotiinpaluun erinomainen puoli on se, että aktiivikaupunkiloman jälkeen usein koittava tunne "olipa hauskaa, mutta nyt tarvitsisin lepoloman" hoituu puolentoista vuorokauden laivaretriitissä. Finnlinesin laivoilla ei ole liikaa virikkeitä, toiminta keskittyy aterioihin, lukemiseen ja horisontin tuijottamiseen.

Kaikin puolin ihanan matkan hurmaava piste i:n päälle oli paluu kesäiseen Suomeen, Helsinki oikein parhaimmillaan!