perjantai 28. lokakuuta 2016

Yön ruhtinatar askartelee tilkuista

 

 Päivän asu eiliseltä: tanssimassa Anvil-klubilla asianmukaisesti tälläytyneenä. Kun en ole vielä päättänyt uuden blogin kuivuuden astetta, julkaistakoon tämä toistaiseksi täällä.


Kaikkea ei kannata säilyttää, edes käsityötarvikkeiden saralla, mutta on vaikea ennustaa etukäteen mille tulee käyttöä ja mille ei. Ompelin synkkää asuani varten pienen musta ranteeseen ripustettavan pussukan, johon mahtuu juuri pankkikortti, puhelin ja nenäliina (ei haittaa tanssimista). Käytin siihen pieniä mustia tilkkuja ja nauhanpätkiä, jotka olisivat olleet kaikenlaisiin muihin tarkoituksiin liian pieniä, saksin mukaan monta vuotta käyttämättä olleen hiuskoristeen ja vuoritin pussukan nahkalla, joka oli poisheittämieni saappaiden varsista. Kas kun niissä oli hyvää nahkaa, vaikka pohja oli peruuttamattomasti hajalla, joten leikkasin varret talteen ja heitin vain pohjat pois... Osa tilkuista oli 10 vuoden takaa, ja moneen otteeseen olisi jo voinut kuvitella, että ei niistä koskaan mitään tulekaan. Ja vastaavanlaista tarviketta on minulla edelleen vaikka kuinka paljon, vaikka olen heivannut paljon kierrätykseen, päiväkodin askartelutarvikkeiksi jne.

Jos ei ikinä tulisi tehtyä mitään kierrätyspaskarteluita, niin sitten voisi suosiolla myöntää että tilkku- ja jämäarkistojen oikea kohde olisi esim. polttolaitos, mutta sitten taas välillä tulee näitä todistuksia vastakkaiseen suuntaan.

Muuten olen sitä mieltä, että musta pitsijakkupuku on hämmästyttävän muuntautumiskykyinen vaate. Tätä ennen se oli päälläni ristiäisissä, pastellinvärisesti asustettuna. Kun käärii pään mustaan hattuharsoon, onkin täysin goottiuskottava.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Kohti uutta blogia

Olen pitkään miettinyt, että blogini pitäisi olla jotenkin helpommin ja informatiivisemmin nimetty. Nykyinen bloginnimihän tulee siitä, että perustin a-lace-diaryn yhdessä Riina Peuhun ja Emmi Jormalaisen kanssa Pitsikirjaa tehdessä. Se on sitten muovautunut minun kaikenkattavan tekstiilikiinnostuksen ja yleisen ympäristöasian kanavaksi. No nyt menin ja pykäsin wordpressiin superasiallisesti nimetyn rinnasaramaki.wordpress.com:in. Siellä on jo yksi ihan uusi juttukin, mikromuoveista lisää!

Yleisenä ohjeena bloginperustamista miettiville neuvon, että älkää helkkarissa valitko sellaista nimeä jossa on viivoja tai muuta kuin aakkosia. On todella vaivalloista vinkata puheessa että käypäs katsomassa blogiani osoitteessa a väliviiva lace väliviiva jne jne.

En nyt vielä tiedä jaanko ammattimaiset, yleisluontoiset, kenties kuivat tekstiiliasiat wordpressiin ja omakohtaisen höpsöttelyn, matkajutut ja pitsit tänne, vai miten käy. Kahden blogin päivittämisessä on enemmän vaivannäköä, mutta en sentään haluaisi luopua kirppispitsilöytöjen ym. esittelystä ammattimaista asiantuntijaprofiilia korostaakseni. Hmm! Onko lukijoilla tästä näkemyksiä?

Pitsilukijoille tässä iloksi hiljattain ostamani käpypitsinen / frivoliteettipitsinen rannekoru, jonka tekijä on Pipsa Pikkutupa. Kuvassa myös Harajuku Lace Centeristä ostettu hiuspanta muutaman vuoden takaa.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Lehtikatsaus & farkkuesikuva



Uusi Huili on juuri ilmestynyt, mutta olenko muistanut mainostaa edellisessä kesä-Huilissa ollutta laajaa farkkukokonaisuutta? Paljon luettavaa minun farkkuarvosteluni lisäksi.

Olen kovasti ihmetellyt, kuka on se myyttinen farkkuhahmo, jonka reisistä hiutuneet denimpökät ovat miljoonien tehtaalla kulutettujen farkkujen esikuvana. Yleensähän farkut todellisuudessa kuluvat haaroista, lahkeensuista tai persauksista, eivät etureidestä. No, tämä salaperäinen muotiedelläkävijä paljastui olevan oma isäni! Kun tuli puhetta Huiliin kirjoittamastani farkkujutusta, isäni mainitsi farkkuharmikseen reisiin tulevat kulumat. Ja toden totta, näin näyttäisi olevan. Yliopiston dosentti/asuntoviljelystilallinen on siis se look, jota rei'ille hinkutetut muotifarkut tavoittelevat, jännää. Elämä on jatkuvaa uuden oppimista!


Etelä-Suomen Sanomissa oli laaja ja perusteellinen opas villakangastakin hankkimiseen, jossa olin mukana haastateltavana. Ajattaren myyjä kertoi, että alpakka on lämpimämpää kuin villa suhteessa painoon, ja siksi paremmissa villakangastakeissa on nyyään siirrytty käyttämään paljon alpakkaa. Sama lämpöteho, kevyempi takki. Vanhat talvitakit voivat olla totta tosiaan aikamoisen raskaita.

Vintagevaatteita esittelevä muotijuttu, tykkäsin!


Myös Trendissä oli hyvä talvitakkiopas, olen iloinen tälläisistä aidon hyödyllisistä ja valistavista jutuista muotilehdissä! Pidin myös kovin vintagevaate-muotijutusta, ihanaa että voidaan tehdä muotikuvaukset käytetyillä vaatteilla.


Ainoa valituksen aihe on omituinen kohta 2, skipatkaa sen ohi. Muuten ohjeet ovat toimivia. Ei todellakaan kankaan laatua erota siitä, näkyykö kude vai ei. Pörröiseksi harjattu tai hieman huovutettu villakangas, jossa yksittäiset langat eivät näy, voi olla hyvä, mutta niin voi olla rouhea tweedkin, jossa joka lanka näkyy selvästi. Jos paksussa, möyheässä langassa on esim runsaasti akryyliä, niin se kyllä nyppyyntyy juuri kuten tuossa varoitetaan. Mutta tanakkaa villaa oleva kangas ei. Ja epämääräinen villakankaaksi naamioituva tekokuitusekoite voi olla kudonnaltaan tyyppiä, jossa langat eivät erotu. Vai onkohan tuossa tarkoitettu sitä, että kudos on harvaa? Harvakin kangas voi olla laadukas, mutta arkikäyttöön tarkoitettuun talvitakkiin ei sopivin.



 Oikein hyvää ja takuulla kestävää villakangasta, jossa langat erottuvat selvästi.

Ylipäänsä hyvälaatuinenkaan talvitakki ei käy joka tilanteeseen, se pitää valita oma elämäntilanne mielessä pitäen. Oli siellä Ajattaressakin ihania pöwwöisiä hattaranvärisiä kashmirtakkeja, jotka kylläkin ovat laadukkaita ompelutaiteen tuotteita ja ihanan tuntuisia, mutta sopivat käytännön puolesta hyvin harvaan tilanteeseen. Kun kuivalla säällä sipsuttelee pitkin kaupunkia pikku väsky sirosti kädessä ja käy välistä kahvilla, oikein chic. Jos pyöräilee loskassa lapsen kanss leikkipuistoon kassin hihna takkia hinkaten, huono idis...