Olen keräilijäihminen. Jos vain on kaksi tavaraa, joita yhdistää jokin (muoto, väri, aikakausi, tyyli, jne) niin siinä on jo kokoelman alku. Arkielämää taipumus keräilyyn se hankaloittaa, koska asunto nyt vaan on tietyn kokoinen, eikä sinne ole mahdollisuutta säilöä kaiken maailman kokoelmia.
Olen opetellut keskittymään tiettyihin aktiivisesti valitsemiini kokoelmiin (tietyt pitsit, pitsikirjallisuus, vanha japaniaiheinen kirjallisuus, vanhat pukeutumisoppaat, hyvin valmistetut mielenkiintoiset korit joita voi käyttää johonkin) ja purkamaan muut.
Loistolöytö kirjaston poistomyynnistä! Tämän kirjan kohdalla ei voi vedota siihen, että "sen saa kirjastostakin", koska ei enää saa.
Olen onnistunut sijoittamaan muutamia kokoelmia järkevästi. Pahvilaatikollisen 50-luvun sarjadekkaripokkareita annoin Suomen dekkariseuran kirjastoon, jossa niistä oltiin peräti kiitollisia. Toisen pahvilaatikollisen Remo-sarjakirjoja lahjoitin Helsingin yliopiston scifiseuran kirjastoon (tietämättömille valaisuksi: Remo-sarja kertoo ylivoimaisesta, mystistä korealaista taistelutaitoa osaavasta salaisesta agentista/salamurhaajasta. Remoja ei kukaan osta, mutta en halunnut viedä niitä kierrätyskeskukseen, pelossa että ne joutuisuvat ilmaislaariin ja päätyisivät joulukorttien askartelumateriaaliksi johonkin päiväkotiin - kerrassaan sopimaton kohtalo salamurhajalle, joka saa teräksenkin murtumaan vain sitä oikeassa rytmissä naputtelemalla!)
Pinkka 60-luvun lääkäriromanssilehtiä odottaa vielä kohtaloaan. Dekkareiden ja scifin ystävät ovat hyvin järjestäytynyttä väkeä, mutta romanssikirjallisuuden lukijat ilmeisesti eivät.
Pari isoa lasipurkkia, joita en enää käyttänyt kukkamaljakkoina, toimitin Katariinalle (joka tekee hienoja rintakoruja). Hän tarvitsi niitä nauhojen säilyttämiseen. Jes, hyötykäyttöön! Sydämeni iloitsee, kun tiedän että tavara pääsee hyvään kotiin.
Koitan välttää uusien kokoelmien aloittamista. Jos kirpputorilla näen samanlaisen kupin, kuin minulla jo parittomana astiakaapissani on, tunnen heti halua ostaa sen. Maailmankaikkeus järjestyisi pienen pienen hitusen verran, jos nuo kaksi samanlaista kuppia olisi vierekkäin - mikä miellyttävä tunne! En kuitenkaan enää rupea järjestämään koko universumia oman kotini siistyden kustannuksella. Jouduin hätäsulkemaan tietokoneen, kun näin tuttavan kauppaavan Facebookissa mustaa vekkihametta, jossa oli halkaisijaltaan n. 0.5 cm olevia valkoisia palloja. Minulla kun on kaksi samantapaista hametta, joista toisessa on 1 cm kokoisia palloja ja toisessa noin 3 mm kokoisia pilkkuja. Myynnissä ollut hame olisi niin hauskasti mennyt niiden väliin ja olin jo vähällä ostaa sen, vain tämän hauskan yhteensattuman takia. En tietenkään tarvinnut kolmatta mustaa valkopallollista vekkihametta, ja vain koneen pikaisen hätäsulkemisen ansiosta säästyin sen ostamiselta. Varmuuden vuoksi vein vielä olemattomalle käytölle jääneen isompipalloisen hameen kierrätyskeskukseen.
Täällä on ollut viime aikoina inspiroivia postauksia, ja aion jatkaa aiheista arkijärjen puolella kunhan kerkeän. Tämä keräilyasia on mielenkiintoinen, vaikka en itse oikeastaan keräile mitään. Olen ymmärtänyt, että keräilyn todellinen viehätys on löytämisessä - olenko oikeilla jäljillä? Siis ei niinkään omistamisessa vaan siinä, että löytää jotain joka kuuluu sarjaan.
VastaaPoistaKivaa, odotan mielenkiinnolla sinun näkökulmaasi aiheeseen! Löytäminen on keräilyssä oleellista, mutta itse en ole lainkaan kiinnostunut valmiiden sarjojen keräämisestä (tyyliin purkkapaketin kortit). Koska sarja on olemassa, sitä ei minun näkökulmastani tarvitse kerätä. Sen sijaan mielenkiintoinen on tavaroiden joukko, josta ei vielä tiedä mitä siihen kuuluu. Uudet löydöt valottavat aina uutta kulmaa kokoelmasta. Uusi lisäys ikäänkuin korottaa muidenkin kokoelman osien arvoa (esim. vanhat pitsit. yksi pitsiliina on vain pitsiliina, mutta kokoelm eri tekniikoilla tehtyjä pitsiliinoja on historiallisteknillinen todistuskappale).
PoistaOlen aina ajatellut, että minä en ole keräilijäihminen kuin sienien ja marjojen suhteen. Mutta totta kyllä, kirpparin värillinen lasi, Pala-maljakot ja mikä milloinkin pitää liittää osaksi laumaansa. Olen kyllä sitten opetellut tietynlaista kranttuilua. Ei kelpaa mikä hyvänsä emali, vaan vain valkopohjainen ja priimakuntoinen jne.
VastaaPoistaMutta siinä en ole keräilijä lainkaan, että en kaipaa kaappeihini tavaraa, jolla on muistoarvo, mutta ei käyttöä. Joku on ihmetellyt, kun en ole säästänyt lastenvaatteitakaan viideltä lapselta kuin pienenpienen vauvanvaatelaatikon. Mutta kun niille vaatteille on ollut käyttäjiä nyt (mutta onko sitten joskus?) ja koska tilat ovat todella rajalliset, meillä halutaan tilaa elämälle mieluummin kuin muistoille.
Onhan näissä asioissa jokaisella tietenkin oma särönsä. kankaita olen karsinut, mutta en halua luopua napeistani ja nauhoistani. Ne edustavat kai luovuuden mahdollista kukkaan puhkeamista. ;-)
solveig
Juuri tuo lauman kokoaminen... yhteen kuuluvat asiat on aivan p-a-k-k-o toimittaa yhteen, jotta voi rauhoittua.
PoistaNapit ja nauhat menevät sentään aika pieneen tilaan. Minäkin olen hieman karsiskellut kankaita (ajatus, joka vielä pari vuotta sitten olisi tuntunut mahdottomalta), mutta siitä huolimatta niitä on vielä enemmän kuin pienessä kangaskaupassa -_-' <--nolostuksen hikitippa
Hei, unohdin alkuperäisen vaahtoamisen aiheeni. Koulut kun ovat nyt säästöjen kohteena. Kuulin, että yhdessä koulussa on nyt laitettu kasin valinnaiskässäläiset ompelemaan nukenvaatteita, koska kankaaseen ei ole määrärahoja. Tuntisitko mitään kanavaa, jota kautta voisi kerätä lahjoituksia, ettei murrosikäisten tarvitse kokea noin nöyryyttävää tilannetta?
VastaaPoistasolveig, uudestaan.
Kyselin yhdeltä käsityöopettaksi opiskelleelta tutulta, katsotaan mitä hän vastaa! Kuulostaa kyllä harvinaisen epäinspiroivalta ja ikävältä tehdä nukenvaatteita kun ne ajat ovat ainakin useimmilta takanapäin. Jos ei sitten kyse ole keräilynukkeharrastajista (niinkuin pullip, Blythe ym)?
PoistaEi, kun käsitin juuri näin, että teinit kokevat sen aika nöyryyttävänä, että joutuvat ompelemaan nukenvaatteita.
Poistas