Kukkia, piknik ja hattu

 Edellisessä kirjoitukessa esitely "How to Dress as a Lady on 15 Pounds a Year" kertoo vaikeimmaksi niukalla rahamäärällä suoritettavaksi vaatetustehtäväksi päähineiden hankkimisen. Ne kun eivät kertakaikkiaan voi olla erikoisen epämuodikkaita, jos ei halua kiusallisesti pistää silmään köyhyyksineen, ja modistin valmistama hattu maksaa maltaita. Onneksi näppäräsorminen voi koittaa virkistää vanhoja hattujaan ja koristaa niitä esim. itse kasvattamien kiharahöyhenisten kanojen höyhenillä.

Häveliäisyyden suoja säästää silmänne typerältä ilmeeltäni.

Omasta puolestani selvitin hattuhankaluuden muodistamalla aikoinaan (kai 2007) Tokiosta ostamani lörppälierisen olkihatun pienemmäksi kaupunkisopivaksi pitsikoristeiseksi. Ompelin lieriä takaa laskoksille niin että mallista tuli lerpahtavan rantahatun sijaan ryhdikkäämpi ja piilotin liian hippimäisen nyörin Pitsikirjassakin esiityneestä kietaisuhameesta ratkotulla mosaiikkipitsillä. Eip tarvinnut hankkia uutta hattua tänä vuonna! Nyt hattu sopii mm. kuvan mekon kanssa (jonka taasen tein muutamia vuosia sitten hääjuhlamekoksi, mutta olen julistanut sen yleiseen kesäkäyttöön soveliaaksi). Vuori on tehty roskalavalta dyykatuista silkkipaidoista, hyvin viileää ja ilmavaa!

 Yksi kesän ihanuuksia on joko käydä poimimassa kukkia (maalla) tai sitten ostaa niitä Kukkaistorilta. Se on suosikkipaikkani kukkien ostamiseen, koska sieltä saa kotimaisia ja virolaisia kukkia. Tuntuisi erittäin hoopolta ostaa ulkolaisia kukkia sinä ainoana aikana, kun niitä kasvaa meilläkin päin. Nyt tämä kukkahomma on kyllä lähtenyt aika lailla lapasesta - aluksi halusin kimpun ruokapöydälle, sitten myös eteiseen, nyt myös yöpöydälle... esim. hajuherne yöpöydällä on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa. Tähän vaan saa menemään niin paljon rahaa kuin käytössä on.

 Kukat käärittiin jokunen viikko sitten ihanaan vintagepaperiin, entisen kenkäkaupan kääreeseen arviolta 50-luvulta.

 Maalla taasen (tässä vanhempieni luona) olen harrastellut ns. rikkakasvien koristekäyttöä. Voisiko kukka-alalla siirtyä samankaltaiseen ideologiaan kuin ravintola- ja kokkausalalla viime aikoina on, siis että aletaan arvostaa luonnon antimia ja keksitään, että luonnon antimetkin kelpaavat käyttöön? Pelloilta nyhdetään tonneittain biomassaa, josta huomattava osa on kuitenkin sangen koristeellisia kasveja, esim. kuvan joku kärhö ja joku keltainen kukka. Mielestäni oikein somat kukkaset, jos vaan ei jumitu miettimään niiden rikkakasvisuutta.

Katselin joku aika sitten kiinnostuneena lähikukka-aiheista kirjaa "The 50 Mile Bouquet: Seasonal, Local and Sustainable Flowers" - mutta sitten kävikin ilmi, että kirja käsittelee lähinnä Floridan oloja. Vaivakos siellä on hankkiä 50 mailin etäisyydeltä kukkaa kotinsa kaunistukseksi! Kokeilkaapa samaa täällä, mieluiten tammikuussa!

Lopuksi pari kuvaa Pikku Onnettaren 4-v. synttäripiknikiltä, aah:

Pitsiteollisuuskirja ja vaatebudjettikirja 1870-luvun ladylle

Kirjakatselmus jatkuu. Olen aivan intona vanhojen kirjojen edullisista faksimile-uusintapainoksista, joita saa amazonilta halvalla. (Kunpa niihin vielä laitettaisiin alkuperäinen kansi, eikä rumaa ja täysin sattumanavaraista uutta). Näitä kirjoja ei muuten käsiinsä saisi, jos nyt ei sattumalta jostain ulkomaisesta antikvariaatista keräilyhinnoilla.

Viime aikoina iloa on aiheuttanut ainakin Euroopan pitsiteollisuutta käsittelevä katsaus, jonka on julkaissut Yhdysvaltojen hallituksen talousosasto vuonna 1904 (Machine-made Lace Industry in Europe; United States Bureau of manufacture, Special Consular Reports). Tirskahtelin riemusta kun selailin pitsikatsausta ensimmäistä kertaa: tarkkoja selostuksia pitsitehtaiden työvoimasta! Pitsikoneiden poikkileikkauksia! Pitsiteollisuuden kustannusarvioita! Voi onnea!! Ihmettelen kyllä, kuka muu kuin minä haluaisi lukea tämän kirjan ja onko sen painaminen osoittautunut vaivan arvoiseksi... No, suosittelen kaikille, jotka haluavat yksityiskohtaisen raportin Calaisin, Nottinghamin, Plauenin ja St.Gallin pitsi- ja kirjontateollisuudesta 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Kyse on ollut sekä työvoiman määrässä että rahallisen tuoton puolesta varsin mittavasta teollisuudenhaarasta, esim. yksin Calaisista arvoitiin vietävän Yhdysvaltoihin kuuden miljoonan dollarin arvosta pitsiä vuosittain (nykyrahassa yli 22 miljoonaa $).

Calaisin pitsiteollisuudesta reaportoinut konsuli on selvästi pitsiteollisuuden lumoissa, hänen innotuneet kuvauksensa ovat kuin omasta kynästäni ja tunnen sielujen sukulaisuutta. Suosikkikohtiani ovat ainakin "How machines weighing 25,000 pounds can be made to pump water or to crush stone, or to saw logs into lumber, the reader can easily understand, as he has seen them; but how a machine weighing 25,000 pounds can be capale of manufacturing the most delicate laces, so perfect imitations of real lace that an expert is required to thell the difference, is more difficult to understand.To prduce such a machine ... has taken a century of gradual development, in which thousands of intellligent minds have contributed to bring it up to its present stte of perfection."

Lisäksi opimme, että "A lace  machine, as will appear later, is perhaps one of the most delicate machines in the world in its sensitiveness to heat and cold" ja että


"the aim of the Calais manufacturers has always been the imitation of real lace. Quite recently one of them, having in his employ a very able draftsman, has been able to make lace that approaches so nearly to real lace that even a connoisseur night mistake it for the real. It is hardly necessary to add that this kind of lace has a great future." Kunpa tästä ihmepitsistä olisi vielä näyte!

Toinen hurmaava faksimile on Millicent Whiteside Cookin "How to Dress as a Lady on 15 Pounds a Year" vuodelta 1874. Nykyrahassa 15 puntaa on noin 1200 puntaa, joka on siis ollut absoluuttinen mnimimäärä jolla hieno nainen, siis säätyläislady on voinut hankkia vuotuisen päällepantavansa. Tämä on vaatinut äärimmäistä pihiyttä, tarkkuutta ja niukkuutta, mutta tuloksena on ollut (vaikeuksien ylittämisen aiheuttaman tyytyväisyydentunteen ohella) se, että hyvin vaatimattomissa varoissa ollut lady on voinut osallistua seurapiirien tapahtumiin ja matkailla Euroopassa säädynmukaisesti. Kun esim. kesän silkkipuku on huolellisesti valittu eikä liian huomiotaherättävä, se on kelvannut sekä aamupäivän puolimuodollisiin tapahtumiin (kuten jousiammuntajuhlat), että iltapäivän puutarhakutsuihin, ja vielä aamupuvuksi hotellissa oleskellessa.

Kirjassa on pennilleen - tai siis pencelleen - määritelty kolmen vuoden vaatebudjetti, josta kallein hankinta on tweed-kankainen mekko, jakku ja vedenpitäväksi käsitelty viitta. Kaikki vaatteet pitää ratkoa ja kääntää ainakin kertaalleen, ja tietenkään minkäänlaisiin impulssiostoksiin, edes yhden rusetin tai käsineparin, ei ole mahdollisuutta (välillä kirjan teksti kuulostaa kovin tutulta!).


Olen kuluneen vuoden aikana pistänyt aika ison tukun rahaa kirjoihin. Perusteluna on, että koska pyrin kuluttamaan noin muuten vähemmän, siis luonnonvaroja, niin voin sentään tyydyttää intohimojani hankkimalla kirjoja. Olen siis palannut teini-ikäni kulutustottumuksiin, kun ostin pihiyttäni vaatteet kyllä kirppiksiltä, mutta uhrasin huomattavan osan taskurahoistani sarjakuviin. Silloin vertailin vaatteiden hintoja esim. uuden Sandman-alpparin hankkimiseen, ja päädyin aina mielummin sarjakuvaan kuin uuteen vaatteeseen. Nykyään tosin makuni on kallistunut, eikä ensimmäinen käteen kirppikseltä osunut vaateriepu tyydytä herkkää esteettistä aistiani...

Kirja-arvio Stitched Up ja pari tyllimekkokuvaa

Nappasin kirjastosta muotia ja vaatetusteollisuutta kriittisesti käsittelevän kirjan Stitched Up - the Anti-capitalist Book of Fashion, kirjoittajana Tansy E. Hoskins. Kirjan pohjana on marxilainen vakaumus, josta ei sen enempää (en tiedä, eikä kirjaa lukemalla selviä, miten marxilaiseen utopiaan tulisi päädyttämän, tai miten toimittaa maailmanvallankumous aiheuttamatta pahempaa kaaosta ja tuhoa kuin nykyisen järjestelmän vallitessa aiheutuu). No jokatapauksessa.

Aluksi kritiikki: Kirja syöksyy vähän sinne tänne, koittaessaan analysoida muotia ja vaatetusteollisuutta joka kantilta - niin vaateteollisuuden työntekijöiden kuin luonnonvarojen turmelun kannalta, mutta myös muotimaailman kapeiden kauneusihanteiden ja rasismin kannalta. Lopputuloksena on, että koko vaatteiden suunnittelun, tuottamisen, jakelun ja ostamisen järjestelmä pitäisi mullistaa ja muuttaa aivan muuksi, mutta miten se käytännössä tapahtuu, tai minkälainen se käytännössä olisi, jää auki. Lisäksi aihetta käsitellään sikäli yksisilmäisesti, että raivostunut kirjailija ei noteeraa eikä myönnä mitään muodin positiivisia vaikutuksia. Kun niitä kumminkin on, lähtien siitä ilosta jonka ihminen saa kauniista vaatteista, ainakin minulle lukijana tulee voimakas tarve inttää vastaan (riippumatta siitä, että olen monista kirjan pointeista samaa mieltä!). Lisäksi hän ei näe mitään vaikutusta millään tähän asti kehitetyllä idealla muodin ja vaateteollisuuden vaikutuksia parempaan suuntaan muuttavalla idealla, kaikki eko- ja eettisen muodin yritelmät ovat hänestä turhia ja epäonnistuneita.

Mutta huolimatta näistä moitteista, kirja on tutustumisen arvoinen. Alkupään luku "Owning It", joka kartoittaa muotibrändien omistussuhteita, on todella mielenkiintoinen. Pari jättimäistä sijoitusfirmaa omistaa suurimman osan tunnetuista muotitaloista. Samoin muotiblogeista on paljon mielenkiintoista, kirpeää sanottavaa. Muotilehtien kummallisuuksista kirjoittaja ja minä jaamme saman mielipiteen (siis että on kokonainen journalismin haara, joka ei ikinä, ei puolella sanallakaan, kritisoi käsittelemäänsä tuotannonalaa tai mitään sen tuotetta).

Ostamista ja shoppailua käsittelevässä luvussa kirjailija käsittelee tavaroiden nykyjärjestelmässä harhaista mielikuvitusluonnetta ajatuksia herättävästi: "Items appear in shops without revealing a trace of of the manufacturing process, seemingly independent of peoplle. This gives the illusion that there is a source of wealth separate from human labour. We can admire a beaded evening gown or a solid pair of work boots without connecting them with the workers that produced them. This mystification of products means our society is arguably not materialistic enough. Being materialistic does not here mean doing more shopping; rather it is a call for people to recognise that products such as shoes and handbags are dependent on nature and labour and have a physical reality independent of thought. It calls for use-values to take precedence over endless symbolic values."

Olen niiiin samaa mieltä siitä, että on välttämätöntä itsemme ja planeetan takia joko kuoria pois suurin osa tavaroiden ja shoppailun mielikuvitus- ja tunnekääreistä ja keskittyä tavaroihin sinä mitä ne ovat: fyysisinä materiaalisina kappaleina, jotka joko sopivat tiettyyn käyttöön tai sitten eivät, ja joiden hankkiminen joko on hyödyllistä tai sitten ei, aika, raha ja tila huomioiden. Tällöin aivan itsestään kuluttaminen vähenisi, koska todellakin vain pieni osanen kuluttamisesta on todella hyötynäkökohtiin perustuvaa. Tai sitten pitäisi virtuaalistaa kulutusta yhä enemmän. Mikäs siinä, jos shoppailee suruunsa ja iloonsa ja päteäkseen itselleen ja muille ja ilmaistaakseen milloin mitäkin tunnista tuntiin vaihtelevaa tunneliikahdusta ja esteettisen navankaivelun tulosta, jos se on kokonaan elektronista ja täysin riippumatonta reaalimaailmasta (tietysti olisi yksilölle erittäin harmillista joutua velkoihin virtuaalishoppailusta. Mutta eipä siinä ole juuri eroa siihen, että joutuu velkoihin osteltuaan säkkikaupalla surkeita, arvottomia jäterättejä halpaketjuilta, joita voi koittaa myyskennellä mutta kukaan ei ole valmis maksamaan niistä viidennettä osaakaan siitä mitä ne alunperin maksoivat. Ensinmainitussa tilanteessa sentään ei joudu jakamaan elintilaansa valtavan käytännössä arvottoman tavaramäärän kanssa).



Loppuun pari kännykkänäppäystä tyllimekosta käytössä. Kävin Pikku Onnettaren ja serkkuni kanssa Haltialan eläinpuistossa, johon tarkoitukseen päätin tyllimekon olevan juuri se oikea vaihtoehto. Se on miellyttävän viileä kuumanakin päivänä, joten ihan käyttökelpoinen vaate kyllä!

 

Että näin! Kukkien poimimista ja helmojen huiskuntaa kesäisenä iltapäivänä, ihanaa!

Spekulatiivisen tiedemuodin murusia

Finnconista tarttui mukaan monia ihmeellisiä tiedonmurusia ja joitakin uusia oivalluksia (sekä pari kirjaa, mutta ei puhuta nyt niistä). Esim. oletteko tienneet, että Kuulennon painepuvut, siis avaruuspuvut, kehitti Playtex-niminen liivi- ja korsettifirma! Alkuperäinen metallinen säilyketölkkiä muistuttava avaruuspukusuunnitelma ei toiminut, ja aikansa kehittyneimpien teknisten kankaiden kanssa toiminut liivifirma kehitti sen sijalle joustavan, monkerroksisen kankaisen puvun. Puvut valmistivat liivifirman malliompelijat, kullekin astronautille yksilöllisesti. Tämän tiedon kertoi conin kunniavieras Hannu Rajaniemi kunniavieraspuheessaan, josta hänelle suuri kiitos! Nyt tekisi kovasti mieli ostaa Fashioning Apollo -kirja, jossa asiasta kerrotaan juurta jaksain.

Rajaniemi miettii yhden lauseen tarinaa.

Sitten samainen Rajaniemi luki uuden, vielä julkaisemattoman novellinsa, jossa päähenkilönä on avaruuspuvun ompelijatar. "It all comes down to the fabric" lausuu novellin ompelija, osoittaen tieteiskirjallisuudessa harvoin tavattua ymmärrystä tekstiilien tärkeydestä. Jo toinen novelli suunnittelemaani "Tekstiiliteknologia tieteiskirjallisuudessa" -novelliantologiaan! Antologian ensimmäinen novelli olisi Johanna Sinisalon vaihtoehtohistoria, jossa terävä ipana keksii Tampellan kutomon jacquard-reikäkorttia katsellessaan tietokoneen. Enpä tiedä, löytyykö näitä paljoakaan enempää. Voi tulla ohut kirja...

Scifissä ei juurikaan muotia tai tekstiilejä käsitellä, tai jos käsitellään niin yleensä pintapuolisesti ja vailla syvempää ymmärrystä. Poikkeuksena on Charles Stross, jonka kirjoista henkii arvostus ompelutaitoa kohtaan ja käsitys muodin ja pukeutumisen syvistä syistä. Stross kirjoittaa blogissaankin muodista ja sen tulevaisuudesta (suosittelen artikkelin lukemista, jos varsin huolella mietityt tulevaisuuden vaatetusteollisuudesta kiinnostavat! esim. mitä tapahtuu miljoonille ompelukoneoperaattoreille kaakkois-Aasiassa, kun vaatteiden 3D-tulostaminen korvaa halpisvaatemarkkinat?).

Kun minulla ei ole mitään kuvaa, joka sopisi tähän aiheeseen, niin tässä Pikku onnettaren nuppineulateideteos!

Älyvapaa pitsimekko ja rapea nokkoskangas

Käväisin spekulatiivisen fiktion tapahtumassa Finnconissa, jota ennen sain massiivisen ompeluinspiraation ja lähestulkoon syömättä ja juomatta ompelin n. 12 tunnissa kuvassa näkyvän mekon alusmekkoineen. Olen jo vuosia himoinnut 1800-luvun lopun/1900-luvun alkuvuosien tyylistä koristeellista "tea gown"-mekkoa (mainitsen tämän mm. Hyvän mielen vaatekaapissa, kun listaan vaatteita joita en todellakaan tarvitse enkä oikein voisi missään käyttääkään, mutta silti himoan). No, nyt tämä tylli-ja-pitsikolttu suorastaan oma-alotteisesti pukertui ompelukoneesta ulos. Joskus näitä ompelioosikohtauksia ei kykene hillitsemään. Tämä ei tosiaankaan ollut se vaate, jota käytännössä eniten tarvitsisin...

  

Mekko muotoutumassa mallinuken ylle kaamean sekaisessa työhuoneessani.

Mekko onnistui varsin hyvin ja pääsi ensikäyttän Finnconin iltabileissä - sääli, etten älynnyt pyytää ketään ottamaan kuvaa. Päässä oli pitsikoristeinen olkihattu ja jalassa rusettiballerinat. Mielestäni mekko naytti ylläni varsin viehkeältä. Ainoa ongelma on vain se, että se on hieman haasteellinen tuoda nykypäivän pukeutumiseen (muualla kuin fandomissa, jossa ihmisen eivät täysmittaiselle historiallishenkiselle pitsikoltulle silmäänsä lotkauta, se kun ei ole lainkaan huomiotaherättävin puku). Yleensähän tälläiseen superromanttiseen pitsimekkoon on tapana yhdistää lyhyt farkkutakki tai nahkatakki, jotta ylenpalttinen söpöys hieman tasoittuisi, mutta kumpaakaan en omista enkä kyllä välitä hankkiakaan. Mitähän muuta rouheaa tähän voisi yhdistää niin, että näyttäisin olevan kotoisin tältä vuosituhannelta? Tai sitten vaan päästelen täysillä menemään pitseissäni ja hatuissani ja näytän kahjolta, mutta onnelliselta?

Mekon materiaalina ovat erilaiset puuvillatyllit, joita olen haalinut aina kun olen käsiini saanut. Isoreikäisen tyllin olen ostanut Pariisista, pienireikäisen tilanut Whaleys-Bradfordilta ja alin helmarimssu ja hihat on vintagetylliverhoa, jota joskus löysin nyt jo harmi kyllä lopettaneesta Wanhakartano-liikkeestä.

 

Etukappaleen pitsikoristelun olen applikoinut jo aiemmin (hyvä tapa hyötykäyttää pienetkin pitsinrippeet). Lehtikuvio on vanhaa koneommeltua pitsiä, ruusut viitisen vuota sitten eurokankaasta ostetun pitsin jämät. ("koskaan ei pidä heittää mitään pois").

 

Pitseinä on kirjottua tyllipitsiä 50-60-luvulta ja tämän vuosituhannen Leavers-pitsejä. Alusmekon tein Pitsikirjassa esiintyneeestä viskoosimekosta, joka onkin jo vuosia odottanut johonkin käyttöön pääsyä. Lankaa mekkoon muuten upposi yli 100 metriä, koko rulla meni ja ylikin!


Ainiin! Rapea nokkoskangas! Vilkaisin ihan vain ohimennen materials-kangaskaupan alevalikoimia. Siellä oli todella kiintoisa ohut ja siro puuvilla-nokkossekoite, 50%-50%, joka oli aivan erilainen kuin mikään aiemmin näkemäni nokkoskangas. Todella ohutta lankaa, "kuiva" olemus. Tälläisiä lisää! En ostanut, kun en yhtään tarvitse beigeä, mutta olen iloinen että pääsin tutustumaan siihen.

Käsintekosia ja asiaa koreista

Välillä sitä ihminen hämmästyy, kun tajuaa kuinka paljon myytävistä ns. massatuotetuista tavaroita on oikeasti tehty käsin. Kaksi muutaman euron neuletta Kierrätyskeskuksessa: tsekatkaa käsin virkatut pitsit. Onkohan vaatteiden alkuperäinen ostaja ymmärtänyt, että pitsiosiot on joku koukulla silmukka silmukalta virkannut?

Sitten olen havahtunut ymmärrykseen, että huomattava osa myytävistä koreista ym. punontatuotteista on myös tehty käsin. Googlauksen perusteella jonkinlaisia korinpunontakoneitakin on, mutta monesti (ehkä jopa useimmiten) vaan ihminen istuu ja punoo. Käsinvalmistusta ei mitenkään mainosteta, varmaankin koska sitten olisi pakko ihmetellä niitä halpoja hintoja joilla koreja myydään. Taas alkaa pyörryttää kun mietin näitä tavara- ja rahavirtoja, ja kuinka ihmeellisen kätevästi kyllä yhden ihmisen punoma kori supsahtaa jostain Kiinan peräseinäjoelta Suomeen markettiin myyntiin, mutta kuinka täydellisen mahdotonta on saada tietää tästä ihmisestä ja hänen työoloistaan mitään.

No, kehaisenpa tässä että korintarpeessa olevalle on onneksi ns. hyvän mielen vaihtoehtojakin. Hommasin juuri Mamariisalta korin muksun palapeleille. Kaunis on ja tukeva, ja korvasi tosi ruman muovikorin. Korin ovat punoneet tansanialaiset rouvat Lulanzin kylästä.

Vasta hankittu Mamariisan kori alinna, sen takaa kurkkii suomalainen tuohikori ja tuolilla oleva pajukori on joskus löytynyt kirppikseltä. Tässä siis murto-osa koreistani. Diagnoosina korikahjous...

Muitakin reiluja korivaihtoehtoja on, ainakin Tikausta löytyy. Siis melkeinpä kaikkea löytyy reiluna versiona, jos vaan ehtii ja jaksaa hakea. Kai asia on niin, että pitäisi pyrkiä sellaiseen kulutustilanteeseen, jossa uudet hankinnat ovat niin harvinaisia että ehtii jokaiseen paneutua huolella.