Jakamistalous ja some-anteliaisuus

Tavaran ja sitä tarvitsevan ihmisen yhteensaattaminen on ongelma, johon facebook tuntuu olevan vastaus. Viisivuotias Pikku Onnetar ei enää tarvitse vaipanvaihtoa, mutta mihin toimittaa ehjä umpipuinen vauvanhoitoalusta? Fb auttoi. Vain muutaman korttelin päässä asuva blogituttu, jolla sattui olemaan täsmälleen saman levyinen pyykkikone kuin meillä, odottaa vauvaa tammikuuksi. Minä pääsin tarpeettomasta eroon, hän sai tarpeellisen. Rahaa ei tarvittu, minä saan sopivalla ajalla kahvituksen. Tuosta kapineesta eroonpääseminen on niin suuri hyöty, että en tosiaan rupea pyytämään siitä maksua.

 Sama ihana kokemus oli työhuonetta tyhjentäessä, kun pari pöytää, piironki ja neljä tuolia eivät kelvanneet kierrätyskeskuksen noutoautolle (en moiti heitä tästä, jos jokin ei my niin ei sitä kannata ottaa varastoon). Meille se jokatapauksessa oli ongelma, kun seuraavaksi aamuksi tila piti saada tyhjäksi. Laitoin alueen kierrätysryhmään kuvat huonekaluista, "hae ilmaiseksi, vain nouto" ja ne menivät todella ripeään tahtiin, suorastaan kävelivät ulos. Mikä helpotus! Myös japanilaiset muotilehdet ovat löytäneet uudet omistajat, enkä joutunut kippaamaan selkä hiessä kotiin raahaamiani lehtiä paperinkeräykseen.

Vaivalloisesta kamasta eroon hankkiutuminen on kai jakamistalouden osa-alue. En tosin kuulu niihin toiveikkaisiin, jotka pitävät jakamistalouden syntyä osoituksena uudesta anteliaammasta ihmisluonnosta. Minun nähdäkseni jakamistalouden (joka siis sisältää paitsi vauvakamppeiden lahjoittelua, myös airbnb:n ja kaikenlaiset lainaamot) mahdollistaa ensinnkin toki tekniikka mutta ennenkaikkea tavaran ylenpalttisuus. Esim. minun talouteni ei ole kiinni siitä saanko jostain haalitusta tuolista muutaman kolikon vaiko en, joten voin yhtä hyvin antaa sen pois rahatta, varsinkin jos vaihtoehtona on lähteä kyöräämään sitä bussilla Vantaalle kierrätyskeskukseen. Jo bussilippu edestakaisin maksaisi enemmän kuin mitä jostain nimettömästä tuolista tms. realistisesti ajatellen rahaa saisi. Kaikkea on paljon, eikä monellakaan tavaralla ole suurta arvoa, joten mikäs niitä lahjoitellessa, jakaessa ja lainaillessa. Jakamistalous on itsessään positiivinen asia, ja niin kai on yltäkylläisyys joka sen mahdollistaa – en mitenkään kaipaile aikoja, jolloin perheellä oli yhdet lastenkengät ja vain yksi lapsi kerrallaan pääsi kouluun...

Oleellista on löytää oikea kohderyhmä. Kierrätyskeskusvisiiteilläni olen bongannut vintageaarteita, joita en kuitenkaan ole itse tarvinnut. Monta paria melkein priimakunnossa olleita nahka-avokkaita ehkä 60-luvulta oli Nihtisillassa euron hyllyssä. Laitoin kuvan vintagekirpputoriryhmään vinkiksi, ja ainakin yhdet kuvan kengistä kävi joku hakemassa vinkin perusteella.

Tämä villakankainen viitta oli ilmaispuolella. Koska minulla on jo viitta/keeppi, olisi ollut liioittelua ottaa toinen. Jälleen FB-vinkki, ja eräs tuttu kävi hakemassa tämän itselleen. Minä olen hirmuisen iloinen, että nämä hienot tuotteet ovat löytäneet arvoisensa kodin, ja sain kokea hankkimisen iloa itse kuitenkaan joutumatta ottamaan itselleni tarpeetonta tavaraa kotiin. Suuri osa tavaranhimoa kohdistuu minulla tavaran pelastamiseen, ja sitä voi onneksi toteuttaa näinkin, virtuaalisesti.

Kännykkäkamera voi siis olla apuväline tavaranhaalimisen taltuttamisessa. Alla vielä pari ihanaa tavaraa Nihtisillasta, jotka herättivät kaikenlaisia helliä ja kauneudenkaipuisia vaistoja, mutta joita valitettavasti en kumminkaan yhtään tarvitse. Kun nyt saan jakaa ne teidän kanssanne, saan niistä sen ilon mitä niistä saatavaksi on!

Todella hurmaavat omenankukkakuvioiset kahvikupit 40 snt/kpl. Näihin kuului vielä lisäksi sokerikko kannella. Maailmaan mahtuu uskomaton määrä kauniita astioita!

 
Todella tyylikkäitä coctaillaseja tai jälkiruokakuppeja 50 snt /kpl. Jos eläisin hieman toisenlaista elämää, sellaista joka tyylillisesti olisi enemmän Mad Men ja vähemmän boheemi perhe-elämä, niin juuri näistä kulhoista coctailkutsuvieraani joisivat ihania drinkkejä tyylikkäissä puvuissaan ja näyttävissä hatuissaan. Ahh!

Valistusta vaatteiden laadusta

 Kaksi jokseenkn saman hintaista ja saman tuntuista 

villa-kashmir-kangasta, jotka kuitenkin käyttäytyvät aivan eri tavoin martindale-testissä.

Viime aikoina olen kovasti ollut sitä mieltä, että vaatelaatutietoisuuden nostaminen on lääke useimpiin tekstiilialaa piinaaviin ja sen aiheuttamiin ongelmiin. Syyttävä sormeni osoittaa ehkä eniten vaatevalmistajiin, jotka eivät jostain syystä koe mielekkääksi informoida kuluttajia vaatteiden ominaisuuksista lukuunottamatta tietoja, jotka on pakko ilmoittaa. Vasta-argumentti on, että kuluttajat eivät välitä ja ostavat aina halvinta. Mutta eihän kuluttajalla ole mitään välineitä tehdä korkeampihintaista ja parempilaatuista ostopäätöstä jos hänelle ei kerrota mistä kalliimmassa tuotteessa maksaa. Kannattaisi siis jakaa eikä pantata informaatiota.
Eräs vaatelaatukoulutukseeni osallistunut ihminen kertoi tapahtuman jälkeen tuohtuneena, ettei ollut aiemmin hahmottanut kuinka suurelta osalta mitattava ja tieteellinen asia vaatteen laatu on. Nii-in, poislukien urheilu/eräilyvaatteet, ei juuri mitaustuloksia tai muuta selvää infoa vaatteiden roikkolapuissa näy. Kaikenlaista joutavaa lässytystä jostain yrityksen historiasta ja hengestä tupataan, mutta ei tietoa siitä vaatteesta jota asiakas on ostamassa, grr. Voisi kuvitella, että "laatu" on vain jotain runollista höyryämistä, vaikka se todellisuudessa on ihan olemassa oleva asia. Tietenkin monimutkainen ja monisärmäinen asia, mutta ei pelkkää mielipidettä tai propagandaa.

(Kierrätyskeskuksen 25-v. juhlapaneelissa Finalysonin edustaja kertoi, että he ovat päättäneet laittaa tuleviin uusiin pakkauksiin kaiken mahdollisen infon, joka heillä itsellään tekemistään petivaatteista on. Se oli kuulemma hankalaa saada mahtumaan  pakkaukseen. Odotan mielenkiinnolla näitä uusia pakkauksia!)

Kuvassa Jani leinosen spektaakkeli "Jäähyväiset kurjalle rievulle". 

Tosi säpäkkää musaa soitti Bad Ass Brass Band!

Koitan jakaa tähän asti hankkimiani tietoja laatuvaatteen tunnistamisesta. Tein Kierrätyskeskukseen tietoiskupisteen vaatteiden laadusta. Se on nyt viikon tai pari Nihtisillassa, ja sitten sen jatko on auki - ilmeisesti ainakin kierrätyskeskuksen työntekijöiden koulutuksessa käytetään.

Reilun kaupan aamupalalla

Kulunut viikko on ollut täynnä ramppaamista ja kiirettä, mutta onneksi mielenkiintoisissa asioissa. Viikko jatkuu työn merkeissä vielä huomenna lauantaina Itäkeskuksen kierrätyskeskuksen laatuvaatten tunnistuspajalla, sunnuntaina koitan ehtiä kirjamessuille!



Kävin olikos se nyt tiistaina Eetti ry:n aamiaistapahtumassa, jossa Etelä-Amerikan reilun kaupan tuottajien yhteistyöverkoston tiedottaja oli kertomassa minkälaisia haasteita reilun kaupan tuottajat kohtaavat. Samalla sai syödä hyvän aamupalan (myös ruokaopportunistit voivat liittyä Eettiin!) ja viisastua maailmantalouden aiheista. Yleensä en syö aamupalalla suklaata, mutta Eetin tapauksessa teen poikkeuksen.

Haasteet ovat pääpiirteissään seuraavanlaisia:
- markkinoille pääsy ja niillä pysyminen esim. EU:ssa on hankalaa. Ajankohtainen on tilanne, jossa ruokosokerin kasvattajat tietyissä etelä-Amerikan ja Karibian alueen maissa ovat olleet suositummuusasemassa, mutta nyt EU lopetta sen ja alkaa suosia sokerijuurikkaan viljelyä omalla alueella. Tämä romauttaa sokeriruokoviljelijöiden tulot sekä yleensäkin sokerista makssettavan hinnan kerralla ja tulos on taloudellinen katastrofi näille viljelijöille, joilla ei yleensä ole muita tulonlähteitä. Jos tälläisiä suoraan köyhien viljelijöiden elämään radikaalisti vaikuttavia rakenteita muutetaan, niin sen pitäisi tapahtua jotenkin hallitusti ja asteittain.
- Reilun kaupan periaatteiden mukaan tuotetaan enemmän tuotteita kuin myydään. Siis osuuskunta, joka on saanut Reilun kaupan sertifikaatin, saa myytyä reilun kaupan hintaan esim. vain kolmanneksen tuotannosta, ja loppu joudutaan myymään normaalilla maailmanmarkkinahinnalla. Tämä aiheuttaa painetta viljelijöille, jotka suurin toivein ovat investoineet Reilun kaupan sertfikatin mukaisiin parannuksiin tiloillaan ja ylipäänsä sertifikaatin hankintaan (joka maksaa). Eli pitäisi vain ostaa enemmän reilun kaupan tuotteita, jotta kaikki tuotettu saataisiin myytyä kys. järjestelemän sisällä ja hyödyttäisi viljelijöitä. Esityksen mukaan Reilun kaupan kukkasadosta myydään sertifikaatin alla vain 10%, kahvista vain 34% ja kaakaosta 48%. Melko ankeaa. Eettistä tuotantokapasiteettia on, markkinat vain eivät vedä.
- ilmastonmuutos iskee ikävimmin pienviljelijöihin (joita reilun kaupan viljelijät ainakin tämän yhteistyöverkoston puitteissa ovat). Kahvisadot ovat romahtaneet viime vuosian roihahataneen sienitaudin takia, myrskyt kaataneet banaanipuut, ja siinä missä megatuottajalla on varaa korjauttaa tämäntapaisia tuhoja, pienviljelijän koko elämäntyö voi mennä hukkaan.

"Conventional markets are not enough to end poverty", tiivisti esitelmän pitänyt Xiomara Paredes. Isot ostajat ovat painostaneet maailmanmarkkinahinnat niin alas, että vaikka kuinka raataisi, ei niillä koskaan pääse edes niukan-kohtuulliseen elantoon.

Aiheeseen liittyi keskustelu alkuperän merkitsemisestä tuotteisiin. Ihmettelen, tai ehkä sittenkään en, miksi niin monet valmistajat eivät kerro mistä heidän tuotteidensa ainekset tulevat. Jos ostetaan jostain sekapörssistä sekalaisia eriä, niin silloin alkuperää ei tiedetä, eikä sitä voida kertoakaan. Mutta minulle kuluttajana alkuperän kertominen antaa turvallisen olon. Juon välillä aamuisin ihan tavallisesta kaupasta saatavaa ihan tavallista omenamehua, jonka parastaennen-päivämäärän viereen on painettu myös käytettyjen omien alkuperämaa koodilla. En nyt muista mitä kaikkia niitä on, usein Puola, eikä minulla ole mitään erikoista tietoa siitä onko puolalainen omena jotenkin lähtökohtaisesti hienompi juttu kuin tsekkiläinen, mutta tulee turvallinen ja huolehdittu olo kun asia kerrotaan. Että ei ole käytetty jotain ties mistä haalittuja omenoita, joista ei kukaan vähääkään tiedä edes miltä mantereelta ne tulevat, ja miten ne on kasvatettu ja minkälaisia myrkkyjä käytetty jne.

Toisekseen alkuperämerkinnästä tulee myös ihanan sofistikoitunut olo. Kun syö guatemalalaisista kaakaopavuista tehtyä suklaata, kokee olevansa herkuttelija ja konossääri, eikä mitähyvänsä mässyä suuhunsa ahtava mässyttäjä. Siitä ilosta voi jo maksaa pienen lisähinnankin...

Kaikki mitä opin tänään untuvatakeista

Yle Puheen toimitaja Tiina Lundberg pyysi minua haastateltavaksi ohjelmaan, jossa mietitään muodikkaiden kevytvanutakkien eettisiä ja ekologisia ulottuvuuksia. Haastattelu tehtiin Partioaitassa ja paikallisena eksperttinä oli myyjä Petri Pakkanen, joka todellakin osasi paitsi kertoa myynnissä olevista takeista, myös paljon hyödyllistä taustatietoa untuva-asioista. Minun puoleltani tuli lähinnä teoriaa, sillä en ole mitenkään perehtynyt untuviin tai teknisiin ulkoiluvaatteisiin.

 Petri ja valikoima kevytuntuvatakkeja paremmasta (ja kalliimmasta) päästä.

Eettinen aspekti liittyy tietenkin lintuihin, joilta untuvat saadaan. Ehdottoman kamalaa eläinrääkkäystä on untuvien nyppiminen eläviltä linnuilta, se on kuin tukan kiskomista ihmisen päästä juurineen (muistaakseni vuonna 2009 tuli aiheesta karmea TV-dokumentti). Miksi eläviltä linnuilta sitten vaivaudutaan nyhtämään verisesti untuvat? Koska sitten ne ehtivät elinikänään kasvattaa vielä toiset ja kolmannetkin, jotka siten riivitään yhtä kivuliaasti. Eläinrääkkäyksen välttämiseksi untuva pitäisi nyhtää teurastetuilta eläimiltä. Puhtaasti luonnonvarojen kannalta on toki säästeliäämpää käyttää samaa eläintä useamman untuvasadon kasvattamiseen, mutta mahdollisesti säästettyjä ekopisteitä pitää verrata eläinten kärsimykseen.

Jos aikoo ostaa untuvatakin, pitää perehtyä huolellisesti valmistajan untuvapolitiikkaan. Jos mitään ei luvata, voi olla varsin varma että untuvat on nyhdetty elävistä linnuista. Jos lupaukset ovat tasoa "pyrimme selvittämään, että alihankkijamme lupaavat olla käyttämättä epäeettisesti hankittua untuvaa" niin siinä on liian monta ehkää ja muttaa ja perustelematonta toivetta asian varmistumiseksi. Vasta sitten kun valmistaja kertoo nimenomaisesti käyttävänsä vain sellaista untuvaa joka tulee heidän omilta tai sopimuskasvattajilta, voi olla suht turvallisin mielin. Sittenkin vielä ahdistelisin valmistajaa lisätietopyynnöillä, jos olisin itse untiskkaa hankkimassa.

Petriltä opin, että halvemmisa untuvatakeissa käytetään hätäisesti pestyä untuvaa, joka ei pysy niin pitkään hyvänä kuin perusteellisesti oikealla prosessilla puhdistettu untuva. Ja haiskahtaa jo uutena epämiellyttävälle. Kaksinkertainen kurjuus: rääkkäyksellä saatu untuva käytetään luultavasti huonolaatuisempiin tuotteisiin, jolloin eläimen tuska menee ihan erityisesti hukkaan. Yle ei voi mitään merkkiä mainita tai mainostaa, mutta minäpä voin välittää Petriltä kuulemani asian – Joutsen-firmalla on kuulemma yksi maailman parhaista jos ei jopa paras untuvien pesuprosessi. Se vaatii paljon energiaa, mutta jos tulos johtaa superpitkään kestävään takkiin, niin se on varmasti sen arvoista. Kuulemma myös untuva itsessään ei ole allergisoiva, vaan lintujen hilse, joka hyvässä pesuprosessissa saadaan kokonaan pois. Halvoissa untuvatakeissa on myös luultavasti enimmäkseen höyhentä ja vain vähän untuvaa, jolloin se ei lämmitä niin hyvin kuin pääasiassa untuvaa sisältävät takit.

Tiina Lundberg, Petri Pakkanen ja minä

Luksuksimmat untuvat kerätään villihaahkojen pesistä, mutta ne ovat sitten vallan tavattoman kalliita. Haltilla oli kierrätetyllä untuvalla täytetty takki. Sen lämpöominaisuudet eivät ole aivan yhtä hyvät kuin uuden untuvan, mutta jos takkia aikoo käyttää vähän kaupungilla käyskentelyyn kahvilakäyntien lomassa, niin naparetkeilykelpoinen vaate ampuisi yli maalin.

Untuvan herkkyyttä kosteudelle voi parilla tavalla vähentää. Ensimmäinen on antaa untuvantuottajalintujen uiskennella, joka kuulostaa lisäksi hyvin eläinystävällisltä, kun kyse kuitenkin on vesilinnuista. Toinen on spreijata untuvat suojasuihkeella, mutta asiasta enempää tietämättä suhtaudun epäluuloisesti tämäntyyppiseen kemikaaliin. Usein vettähylkivyyskemikaalit ovat karmeita myrkkyjä. Ja nyt oli kehitetty untuvan ja tekokuitutäytteen spesiaali yhdistelmä, joka hylkii vettä (toistaiseksi vain Tierra-merkillä, ja hiottavan hinnakas, mutta niin ovat kaikki hyvät untuvatuotteet).

Untuvatakkia pitää osata pestä ja säilyttää oikein tai se tärvääntyy. Petri suositteli pesulapesetystä vanhassa ja hyväksi tunetussa pesulassa (untuvan pesemisessä ja ennenkaikkea kuivaamisessa on ihan omat niksinsä, joita ei edes kaikissa pesuloissa hallita, saati sitten kotona pystytä toteuttamaan). Kesän ajaksi kannattaa laittaa takki esim. tyynyliinassa tai muussa hengittävässä pölysuojassa sängyn alle tai muuhun suht tasalämpöiseen kuivaan paikkaan, jotta untuvat eivät ala kostuneina mätiä. Ei saa runnoa liian pieneen pakettiin (mm. ei siihen pussiin joka untsikan mukana tulee!), eikä riiputtaa pitkiä aikoja naulakossa etteivät untuvat painu untuvataskujen pohjalle. Kymmenen vuotta on realistinen ikä kunnon untuvatakille, jos sitä vain hoitaa hyvin.

Se, että untuva on uusiintuva ja sellaisenaan tietyltä kannalta tekokuitua ekologisempi täyte, on jotakuinkin samantekevää. Takkien kankaat ovat joka tapauksessa tekokuitua, eikä monikaan varmaan rupea kaivelemaan untuvia loppuunsa käytetyn takin sisuksista kompostiin (kerro, jos olen väärässä!). Oleellisempaa on se, että kerran hankittua takkia kanssa käyttää eikä joudu heti seuraavana syksynä hankkimaan uutta. Jos ostelee paljon ja varsinkin sellaista joka ei kestä seuraavalle käyttäjälle käyttökelpoisena, on ihan se ja sama onko joku täyte pikkiriikkisen ekologisempaa kuin joku muu.

 

Lopputulemana sanoisin, että jos aikoo ostaa untuvatakin, niin ostaa sitten mahdollisimman kalliin, ja investoi hankintaan rahan lisäksi myös aikaa. Sen pitäisi olla harkittu pitkän tähtäimen suunnitelmaan kuuluva ostos, joka toteutetaan vasta perusteellisen tuotten ominaisuuksien ja omien tarpeiden tutkimustyön jälkeen, ei päähänpisto. Jos ei ole rahaa eikä aikaa, niin ostaa sitten kierrätetyn tai tekokuitutäytteisen (mielummin ensinmainitun). Mikään, mikä tulee eläimestä, ei voi olla hirmuisen halpaa ja silti eettistä. Ja kun ostaa ulkoilutyyppisen takin, niin ostaa sellaisen jolla on oikeasti hyvät tekniset ominaisuudet, alan kaupasta ja myyjältä joka osaa todella avata mikä takissa tekee siitä hyvän hankinnan. Eräilytyyli ei kuulu minun kaupunkipukeutumiseeni, joten tästä ei ole juuri minulle iloa, mutta eräily- partio- ym. kaupoissa henkilökunta oikeasti tietää tuotteista joita myy, ja se on arvokas hyöty ostajalle. Oikein nautin, kun sai olla sellaisen myyjän asiakkaana, joka osaa vertailla eri tuotteiden faktisia ominaisuuksia laajasti, tietää taustoja ja antaa hyödyllisiä vinkkejä kuinka hankinnastaan saa parhaan hyödyn.

Lisäkuvia keepistä ja löytöjä kierrätyskeskuksesta.

Keeppi on käytännössä iso ympyrä, joka on edestä halki. Siinä on tosiaan tilaa tehdä vaikka minkälaisia käsiliikkeitä. Jätin sen takaa hieman pidemmäksi kuin edestä, näyttää mielestäni paremmalta.

 vyö kuroo selkäpuolen väljyyttä kasaan. Hameessa on syvä laskos, jotta pyöräileminen onnistuisi.

 Olen nyt rampannut sekä Nihtisillan kierrätyskeskuksessa että viimeksi tänään Itäkeskuksen kierrätyskeskuksessa tsekkaamassa laatutyöpajan tilan. No, kun kaupoissa käy niin altistuu ostoimpulsseille ja -mahdollisuuksille. Työasian ohella onnekkaasti satuin löytämään pitkään ostoslistalla olleet punaiset kumisaappaat! Ne ovat täydelliset: ei mitään logoa tai muuta visuaalista häiriötä, ja niihn kuuluu vieläpä eräänlaiset lämpösukat. Hintaa tälle täydelliselle löydölle tuli 5 e. Sitten vähän innostuin ja ostin punaisen villahuivin saappaiden kaveriksi, sekä pienen kukkaron pyöränlamppujen säilyttämiseen.

 

Kaikkea näkemääni hienoa en ostanut. Jätin tämän 4 e maksaneen todella laadukkaan, suorastaan itkettävän upean käsinkirjotun pellavaliinan jonkun muun löydettäväksi. Toivottavasti sen löytää joku arviolta 1920-luvun kirjontataidetta ja laatumateriaalia arvostava henkilö, eikä joku joka etsii ainesta pölyriepuihin...

  

Lepuuttakaa silmiänne näissä kauniissa pistoissa!

Yksi unelmatyö olisi käydä läpi kierrätyskeskusten laareja ja pelastaa parhaat palat jonkinlaiseen luksusputiikkiin – hinnat voisivat pysyä samana, mutta ostajille annettaisiin luento siitä miksi kukin tekstiili on erityisen upea ja arvokas :)

Tornin kahvilassa sateenkaariheijastus.

Minä ja kierrätyskeskus

 Kaikkien pitäisi päästä näkemään jättikierrätyskeskuksen valtavat lajittelu- ja säilytyshallit. 

Tässä vain pieni nurkka.

Kulunut viikko on mennyt Kierrätyskeskuksen yhteisprojektia valmistellessa. Pidän Kierrätyskeskuksen 25-vuotisjuhlaviikolla työpajan, jossa opetellaan tunnistamaan laatuvaaate (Itäkeskuksen kiertsissä, ja paja ehti jo mennä täyteen ennenkuin ehdin edes mainostaa sitä!). Torstaina olen mukana paneelissa, jossa mietitään tekstiilin tulevaisuutta (ja jonkilainen dramaattinen Kelvottoman rievun hautajaissaatto kuuluu juttuun myös).
Lisäksi teen Nihtisillan myymälään opettavaisen laatuvaatteen tunnistuspisteen. Sitä varten olen kaivellut vaatelaareja ja metsästänyt hyvälaatuisia vaatteita opetuskäyttöön. Se on opettavaista puuhaa, saa hyvän kuvan vaatteiden laajasta kirjosta.

Saa kuvan siitäkin, mitä ihmiset tunkevat kierrätykseen! Monikaan ei ilmeisesti käsitä, että ensinnäkin vaatteita käsittelevät ihmiset, joita voisi hieman sääliä. "Huippua" edusti juhlamekko, jonka helma oli kuivuneen oksennuksen koristama. Onpa kiva, kun sekin laarista osuu paljaaseen käteen. Mitähän lahjoittaja on miettinyt... myös täysin keltaisiksi pinttyneet haarat ja kainalot ovat paitsi epämiellyttävät, myös vievät vaatteen suoraan energiajätteen pönttöön. Kuka hitto kuvittelee, että joku ostaisi tai edes huolisi haaroista tahraiset housut? Yöök yök yök yök. Sellainen on roska, ja sen voi ihan itse laittaa roskikseen.
Toisekseen että kierrätyskeskuksessa ei ole mahdollista pestä vaatteita, lahjoitusvaatteet pitäisi  pestä kotona itse ennenkuin lahjoittaa! Tahrat, jotka lähtevät rapsuttamalla pois, koitetaan rapsuttaa, mutta muuten tahra vie vaatteen ilmaislaariin enkä tiedä moniko sieltäkään tuhruvaatteen poimii mukaansa. Kai suurimmalla osalla ihmisistä on pesukone käytössä?
(Tämä kokemus on saanut minua pohtimaan omiakin lahjoituksiani, ensi kerralla raakkaan varmaan kierrätystekstiilit ankarammalla kädellä).

 

Sellainenkin ihme tapahtui, että näin käsinnyplättyä pitsiä enkä ostanut! 

Olen muuten huomannut, että mitä enemmän mietin hankintoja etukäteen, sitä epätodennäköisemmin ostan ne käytettyinä. Haluaisin mielelläni ostaa vaatteet käytettynä, mutta en jaksa kirppareilla ravaamista ja tuhansien nyppyriepujen koluamista. En halua "jotain hauskaa", vaan jonkun tietyn tarpeisiini sopivan vaatteen, mahdollisimman hyvälaatuisena. Kun menen esim. viimeitäedellisessä postauksessa kehumaani Knitworksiin, on jo selvää että mikä vaatteiden tyyli sekä laatutaso on, kun taas kirppiksillä on kaikki sekaisin – jos vaikka yläosat tms onkin järjestetty omaksi osastokseen, niin siellä ovat kehnoimmat töräykset laatutuotteiden kanssa sekaisin, ja tyylillisesti ihan kaikenlaista mitä sattuu. Netistä voisi ostaa tietty käytettynä hyvin selkeästi määriteltyjen kriteerien mukaan, mutta en halua kuin hätätapauksessa ostaa vaatetta koskematta sitä.

 

Turkishattuasetelma 

Kunpa joku perustaisi naistenvaatteille samantapaisen kaupan kuin lastenvaatteille on Kruunukirppu! Sieltä ostaminen on yhtä helppoa kuin uusien vaatteiden kaupasta ostaminen. Tiedän vaikkapa, että lapselle tarvitsee kevyet ulkoiluhousut. Menen Kruunukirppuun, etsin pöntön "Housut tytöt 104-110 cm", otan sieltä mielestäni parhaan näköiset ja homma on hoidettu. Joku on lajitellut vaatteet järkevästi, tarkastanut että ne ovat laadukkaita, ja itse en joudu näkemään yhtään mitään vaivaa.

Beyond Retrossa on tarjolla oleva tavara järjestetty selkeästi ja myyjät tietävät mitä myyvät, mutta ihansimppeliä perusvaatetusta ei ole tarjolla. WST:n puoti Isossa omenassa on testaamatta, kukaties se olisi juuri tälläinen toividen kierrätysvaateputiikki?

Syksyn look

 Päivitin vaatekaappini syksyyn, vaihdoin sekalaiset henkarit ihaniin ystävältä lahjaksi saatuihin virkkauspäällysteisiin puuhenkareihin. Mummosöpöys yhdistyy kätevyyteen!

MMMadethis-blogissa meikäläisen uusi fantastisen hieno hattu!
Sain sen jo keväällä, mutta sitten tuli pian niin lämmin että vasta nyt olen kunnolla ottanut käyttöön.

 Tukholmalaisen kierrätysmyymälän peilissä, 

en ostanut kuvan hienoa 50-luvun käsilaukkua vaan sen sijaan vyön.

Toinen syksyn uutuusvaate on  petroli-valkoisesta tweedistä ompelemani hame-viitta-kombo. Piti saada jo kevääksi valmiiksi, mutta tulihan sentään syksyksi! Tämä yhdistelmä pääsi käyttöön ensimmäistä kertaa Burdan Käsityöristeilyllä, ja mm. Beyond Retron tyylikäs myyjä kehui sitä vallan ylitsevuotavasti. Asiakkaille lirkuttelu taitaa kuulua siellä palvelukonseptiin, mutta joka tapauksessa tuntui oikein kivalta :)

Vuori on silkkiä, jonka tilasin kotimaisesta nettikaupasta, kun Eurokankaasta eikä Villisilkistä löytynyt sopivaa väriä. Vuori maksoi noin kolme kertaa enemmän kuin päällykangas, mutta alan kallistua siihen mielipiteeseen että niin asian kuuluukin olla. Kunnon silkkivuorin kanssa jopa pahvikin laskeutuisi kauniisti!

 Keepin vuori paksua kreppisatiinia (satiinipuoli nurjalla, kreppipuoli näkyvillä).

Hameen hattaranvärinen silkkipongeevuori. 

Keepin vyönkolot tein napinläpityyliin, ja olen tyytyväinen siitä miten ne onnistuivat.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen...

 Kevään Huili-lehden mekkoarvostelu, jonka kirjoitin. Haluaisin tehdä lisää tälläisiä juttuja!

Heipä hei pitkästä aikaa, arvoisat blogin lukijat. Pahoittelut hiljaiselosta - pidin spontaanin ja suunnittelemattoman blogitauon kesän ajan, ja se vielä venähti. Olen sillä väliin suunnannut tarmoni mm. Hyvän mielen vaatekaapin englanninkielisen blogin tekemiseen yhdessä InkTankin väen kanssa. Jonkinlainen bloginjulkistustapahtuma on tiedossa ensi kuussa. Hyvän mielen vaatekaapin FB-sivulta voi tarkastaa, että jotain elämää on ollut!

Muuten olen mm. miettinyt vaatteiden laatua ja tuskitellut kun en ole keksinyt täydellistä tapaa erottaa nukkaantuva ja siistinä pysyvä villakangas toisistaan kaupassa, kun testejä ei sovi tehdä. Mutta Malmitalolla pitämäni vaatelaatuluennon suosio oli niin suuri, että kai se kirja on valmiiksi saatava, oli se oppaana 100% täydellinen tai ei. Tuntuu että tiedonjano aiheesta on mittava.




 

Vaatepuolelta koko kesä meni pellavaneulemekossa, jonka löysin Knitworksista. Supermukava, superkätevä ja (haluan uskoa) supertyylikäs. Joskus kun mekko oli pakko pestä, mustat kynähame ja pellava-T-paita paikkasivat puutteen. Minulla on edelleen liikaa lämpimän kauden vaatteita suhteessa siihen mitä oikeasti kerkiän ja jaksan käyttää, kriittistä tarkastelua siis pitää harjoittaa.
(Haluan promota Knitworksia, koska olen todella ihastunut tähän putiikkiin. Tuottet ovat yksinkertaisi – juuri sellaisia, mitä tässä designkommervenkkien piinaamassa maailmassa on ihmeen vaikea löytää. Ne neulotaan Suomessa laatulangoista. Omistaja/suunnittelija on itse usein paikalla kaupassa, ja jos sieltä löytyy melkein mutta ei täysin hyvä vaate, niin hänen kanssaan voi neuvotella omat tarpeet täyttävän version tilaamisen! Itse kaipasin yksinkertaista valkoista neuletakkia, joka sopii pilkullisen kotelomekon kanssa, ja koska juuri täydellistä valkoisen sävyä ei rekistä löytynyt, hän teki kahta eri valkoista lankaa yhdistämällä minulle oman. Olen erittäin tyytyväinen!)

Juhlissa olin mainitussa vintagemekossa ja mainitussa neuletakissa, ylläolevassa kuvassa poseeraan Remedy-pelistudion kemuissa (hyvät kemut!!). Ja hankin vihdoin silmälasit, horisontti on ollut jo aika pitkään sumea.