Kävin olikos se nyt tiistaina Eetti ry:n aamiaistapahtumassa, jossa Etelä-Amerikan reilun kaupan tuottajien yhteistyöverkoston tiedottaja oli kertomassa minkälaisia haasteita reilun kaupan tuottajat kohtaavat. Samalla sai syödä hyvän aamupalan (myös ruokaopportunistit voivat liittyä Eettiin!) ja viisastua maailmantalouden aiheista. Yleensä en syö aamupalalla suklaata, mutta Eetin tapauksessa teen poikkeuksen.
Haasteet ovat pääpiirteissään seuraavanlaisia:
- markkinoille pääsy ja niillä pysyminen esim. EU:ssa on hankalaa. Ajankohtainen on tilanne, jossa ruokosokerin kasvattajat tietyissä etelä-Amerikan ja Karibian alueen maissa ovat olleet suositummuusasemassa, mutta nyt EU lopetta sen ja alkaa suosia sokerijuurikkaan viljelyä omalla alueella. Tämä romauttaa sokeriruokoviljelijöiden tulot sekä yleensäkin sokerista makssettavan hinnan kerralla ja tulos on taloudellinen katastrofi näille viljelijöille, joilla ei yleensä ole muita tulonlähteitä. Jos tälläisiä suoraan köyhien viljelijöiden elämään radikaalisti vaikuttavia rakenteita muutetaan, niin sen pitäisi tapahtua jotenkin hallitusti ja asteittain.
- Reilun kaupan periaatteiden mukaan tuotetaan enemmän tuotteita kuin myydään. Siis osuuskunta, joka on saanut Reilun kaupan sertifikaatin, saa myytyä reilun kaupan hintaan esim. vain kolmanneksen tuotannosta, ja loppu joudutaan myymään normaalilla maailmanmarkkinahinnalla. Tämä aiheuttaa painetta viljelijöille, jotka suurin toivein ovat investoineet Reilun kaupan sertfikatin mukaisiin parannuksiin tiloillaan ja ylipäänsä sertifikaatin hankintaan (joka maksaa). Eli pitäisi vain ostaa enemmän reilun kaupan tuotteita, jotta kaikki tuotettu saataisiin myytyä kys. järjestelemän sisällä ja hyödyttäisi viljelijöitä. Esityksen mukaan Reilun kaupan kukkasadosta myydään sertifikaatin alla vain 10%, kahvista vain 34% ja kaakaosta 48%. Melko ankeaa. Eettistä tuotantokapasiteettia on, markkinat vain eivät vedä.
- ilmastonmuutos iskee ikävimmin pienviljelijöihin (joita reilun kaupan viljelijät ainakin tämän yhteistyöverkoston puitteissa ovat). Kahvisadot ovat romahtaneet viime vuosian roihahataneen sienitaudin takia, myrskyt kaataneet banaanipuut, ja siinä missä megatuottajalla on varaa korjauttaa tämäntapaisia tuhoja, pienviljelijän koko elämäntyö voi mennä hukkaan.
"Conventional markets are not enough to end poverty", tiivisti esitelmän pitänyt Xiomara Paredes. Isot ostajat ovat painostaneet maailmanmarkkinahinnat niin alas, että vaikka kuinka raataisi, ei niillä koskaan pääse edes niukan-kohtuulliseen elantoon.
Aiheeseen liittyi keskustelu alkuperän merkitsemisestä tuotteisiin. Ihmettelen, tai ehkä sittenkään en, miksi niin monet valmistajat eivät kerro mistä heidän tuotteidensa ainekset tulevat. Jos ostetaan jostain sekapörssistä sekalaisia eriä, niin silloin alkuperää ei tiedetä, eikä sitä voida kertoakaan. Mutta minulle kuluttajana alkuperän kertominen antaa turvallisen olon. Juon välillä aamuisin ihan tavallisesta kaupasta saatavaa ihan tavallista omenamehua, jonka parastaennen-päivämäärän viereen on painettu myös käytettyjen omien alkuperämaa koodilla. En nyt muista mitä kaikkia niitä on, usein Puola, eikä minulla ole mitään erikoista tietoa siitä onko puolalainen omena jotenkin lähtökohtaisesti hienompi juttu kuin tsekkiläinen, mutta tulee turvallinen ja huolehdittu olo kun asia kerrotaan. Että ei ole käytetty jotain ties mistä haalittuja omenoita, joista ei kukaan vähääkään tiedä edes miltä mantereelta ne tulevat, ja miten ne on kasvatettu ja minkälaisia myrkkyjä käytetty jne.
Toisekseen alkuperämerkinnästä tulee myös ihanan sofistikoitunut olo. Kun syö guatemalalaisista kaakaopavuista tehtyä suklaata, kokee olevansa herkuttelija ja konossääri, eikä mitähyvänsä mässyä suuhunsa ahtava mässyttäjä. Siitä ilosta voi jo maksaa pienen lisähinnankin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti