Pohdintaa Pietarsaaressa

 

Olin tänään aamupäivällä haastattelemassa Lassfolkin pitsitehtaan perustajan lapsenlasta, joka on ollut itsekin pitsitehtaalla töissä, ja opin taas valtavan paljon uutta pitsitehtaan toiminnasta. Kokonaisuus paljastuu vähä vähältä, palat loksahtavat yhteen, asiat tarkentuvat... tämä on jännittävää puuhaa. Kunpa saisin jotenkin kirjaan välitettyä kokemani löytämisen ilon!

Pietarsaaren keskustan kävelykatu on katettu söpön pastellisävyisillä laatoilla.

En ole oikein vielä varma kirjan rakenteesta, pitäisikö se jakaa lukuihin eri tehtaiden mukaan, vai eri toimintojen (siis esim. suunnittelu, myynti, tuotanto jne). Eniten tietoa minulla on Lassfolkin ja Vaasan pitsitehtaista, joistain pienemmistä taas en tiedä kuin kenties aloitus- ja lopetusvuoden ja omistajan nimen. Niistä ei oikein mitään mielenkiintoista saa puristettua.

Hostelli Liljan idyllinen piha.

Toinen kysymys on, että paljonko asiaa pystyy järkevästi käsittelemään yhdessä kirjassa. Olen haukannut aika ison palan, kun haluaisin käydä läpi pitsitehtaiden historian ja niiden merkityksen, mutta toisaalta myös pitsikoneiden teknisen puolen (ainakin pääpiirteissään). Kaikkia pitsikonetyyppejä ei tosin ole edes ollut suomessa käytössä, mutta kokonaiskuvan luomiseksi haluaisin sanoa niistäkin muutaman sanan. En siis (valitettavasti) ole mikään insinööri tai muutenkaan erityisesti teknisesti lahjakas, joten kuvailut jäävät pakostakin hyvin perustasolle, mutta saisi niistä kuitenkin käsityksen eri pitsikoneiden periaatteista.

Hostellin keittiössä on kaunis valo. Matkaliesi on btw mikron alla kaapissa,
sain hieman etsiskellä sitä.

Sitten kirjaan tarvitaan tietysti myös kauniita pitsikuvia - kun nyt tälläisestä aihepiiristä kirjoittaa, miksipä ei samalla käyttäisi itsestään tarjoutuvaa tilaisuutta tehdä kirjasta samalla silmänruokaa. Kenties tulevia keräilijöitä varten olisi kiva saada kirjaan mahdollisimman paljon esimerkkejä kotimaisten tehtaiden pitseistä (haastattelemani henkilö muuten mainitsi, että hän oli nähnyt jollain kirpputorilla myynnissä pitsejä Lassfolkin kääreissä, mutta osa oli ollut jotain ihan muita pitsejä... ja hän varmasti kyllä tunnistaa tehtaan tuotteet. Eli tarkkana, ostajat!).

 

Pietarsaareen kannattaa tulla maanantaina illansuussa, sillä silloin kaupunkilaiset myyvät torilla kaikenlaista. Kirppiskamaa, pullia, itsetehtujä käsitöitä, taimia... loistoidea!

Pietarsaaressa igen

 

Pietarsaaren vanhan tupakkatehtaan (nykyinen kaupungintalo) etupuolella on hurmaavan opettavainen Koulupuisto, sievät kasvirivit nimilappuineen ovat näin varhaiskesällä kauneimmillaan. Vanhan tupakkatehtaan takana taas on ihastuttava puutaloalue, jossa pastellinväriset pienet puutalot kurkkivat kukkivien omenapuiden takaa.

 

Mutta kukkia ja romanttisia puutaloja on muuallakin, ei niistä sen enempää. Pietarsaaren kaupunginmuseon varastossa sen sijaan on jotain ainutlaatuisen kiehtovaa: Lassfolkin pitsitehtaan vanhoja koneita! Jippii! Opin niistä tänään paljon eräältä 39 vuotta Lassfolkilla monttöörinä eli konemestarina toimineelta herralta. Ensimmäisenä esittelyssä "piano", eli reikäkortin rei'ityslaite. Keskellä näkyy ehjä, rei'ittämätön pahvisuikale.

Minulle oli yllätys, että museolla oli pitsikoneen lisäksi muitakin Lassfolkin tehtaan koneita. Puuttuu vain puolauskone langoille, niin voisi perustaa ihan pienen, yhden koneen tehtaan...

 

Valmis raportti, kuvion mukaisesti rei'itetyt jacquard-kortit on ommeltu yhteen. 

 

"Piano" etupuolelta. En älynnyt ottaa kuvaa, jossa kone näkyisi kokonaisuudessaan. Alhaalla on kaksi puista pedaalia, joilla korttia liikutetaan rei'ityksen aikana. Koneessa on kolme kosketinta, jolla reiät tehdään. Telineessä näkyy paperi, jossa on kuvattu pitsin kulku ruutukaaviona, ja sitä seuraten reiät pisteltiin koskettimilla.

 

Lähikuva "nuoteista". Samoja kuvioita piti tehdä usein uudelleen, sillä kortit kuluivat koneissa pyöriessään. Minua opastanut herra arveli tämän koneen olevan 30-luvulta. Se oli edelleen toimintakunnossa, wau!

 

Gustav Hinnin konepajassa tehtiin siis hyvää laatua. Pisteet sinne!

 

Seuraavaksi sitten itse pitsikone. Luulenpa hyvinkin päässeeni jyvälle sen toimintaperiaatteesta, vaikka en ihan vielä rohkenisikaan ruveta sitä ronkkimaan. Lassfolkin tehtalla oli kahdeksan vuoden harjoitteluaika, ennenkuin pääsi konemestariksi - kertoo jotain näiden koneiden monimutkaisuudesta!

Vogue may 1917

Ostin jokin aika sitten divarista kannettoman Voguen toukokuulta 1917. Kevätmuotia siis, melko ajankohtaista! Kymmenluvun muoti ansaitsee esittelyä, siitä ei liikaa tietoa ole tarjolla. Tiukkavyötäröisestä muodista oli juuri luovuttu, mutta jonkinlaista korsettia mekon alle tarvittiin silti. Ensimmäinen maailmansota oli käynnissä, ja siihen lehdessä viittaillaan (melko kevyessä hengessä) siellä täällä, varsinkin pariisilaisiin militaristisiin muotihattuihin liittyen.

 

Alus- ja yöpuvut tehtiin mitä siroimmista ja hienoimmista kankaista, kuten tässä Crepe de Chinestä. Sääret olivat saavuttaneet tärkeän aseman ihailun kohteena.

Hatut olivat nykysilmäänkin sieviä ja kohtuullisen kokoisia. Ja aivan välttämättömiä joka naiselle, joka tilanteessa.

Väljät mekot henkivät siroutta ja yksinkertaisuutta, poiketen edellisen muotikauden turnyyrien runsaudesta ja monimutkaisuudesta. Pään yli ylle vedettävät, kiinnityksettömät mekot olivat mukavuudessaan aivan toisesta maailmasta kuin nepitettävät, napitettavat ja hakasilla monesta paikkaa kiinnitettävät 1890-luvun vaatteet.

Asiaa asusteista. Tuohon aikaan Vogueta lukevat muodikkaat naiset todellakin seurasivat muotia - se muuttui kerran parissa kuukaudessa ja vaati huomattavasti työtä ja rahaa olla ajankohtaisesti pukeutunut. Siis yläluokan naisten ajankulu, kai. Toisaalta luin joskus jonkin amerikkalaisen pikkukoulun opettajattaren elämänkertaa, jonka vapaa-ajasta suurin osa kului vanhojen vaatteiden purkamiseen ja muodistamiseen. Nykyään muodin seuraaminen ja pukeutuminen on paljon vapaaehtoisempaa ja joustavampaa.

 

 Aurinkovarjot saisivat tulla takaisin, nyt niitä on melko vaikea ostaa! Vain Aasiasta taitaa löytyä.

Olen taas matkalla Pietarsaareen, pääsen katsomaan museolla olevaa pitsikonetta entisen pitsitehtaalaisen kanssa (hän lupasi kertoa kaikkien osien nimet ja mitä niillä tehdään). Huomenna haastattelen Lassfolkin pitsitehtaan perustajan lapsenlasta. Jännittävää!

Kesäjuhlintaa

 

Kaikki kukkii, voisi vain istuskella puiden alla ja tuijottaa säkenöivän vihreisiin ja kukkiviin lehvästöihin. Ainakin silloin kun aurinko paistaa.

 

WSOY:n lasten ja nuortenosasto piti perinteiset kesäjuhlansa Villa Kivessä, onneksi - huolimatta kaikista myllerryksistä. Erilaiset myllerrykset uhkasivat myös estää pääsyni juhliin, mutta niistäkin selvittiin. Esim. Pikku onnetar tökkäsi itseään tussilla silmään vain tuntia ennen juhlia ja piti lähteä lääkäriin. Lääkäri katsoi lapsen silmää, ihan kunnossa (vaikka siinä olikin musta täplä) ja lohdutteli huolesta kelmeitä vanhempia. Puuh!

 

Tämä oli juuri sopiva tilaisuus laittaa päälleen persikanvärinen silkkimekko, jonka ostin vuosia sitten Lontoosta ja olen käyttänyt kai kaksi kertaa. Huomatkaa Tiina Talvikin korikankainen, vanhalla pitsillä koristettu kassi!

Mekon helmassa ja hihoissa on isokokoista, tiuhaa reikäkirjontaa, jonka tuhtius on hauskassa kontrastissa ohueen kreppimäiseen silkkikankaaseen. Reiät on näemmä poltettu kirjontaellipsien keskelle, en tiedä minkälainen kone tuota tekee... mekon merkki on Traffic People ja se oli muistaakseni suht. edullinen.

Pikku onnetar leikki vaarin kanssa sillä välin kun vanhemmat olivat juhlimassa, ja sai tuliaiseksi ilmapallon. Pidän kovin juhlista jotka alkavat jo varhain iltapäivällä, voi juhlia kuusi tuntia ja silti palata nukuttamaan lasta. Jee!

Vintagepitsi-ihanuus

 

Ihan naapurissa, parin korttelin päässä, oli ihana vanhojen vaatteiden liike Garbo Vintage. Valikoima oli hyvällä maulla valittu ja taiteellisesti esillepantu. Harmi kyllä liike ei menestynyt, ja myi kaiken pois 50% alennuksella toukokuun loppuun mennessä. Kävin viimeisenä aukiolopäivänä kurkkaamassa, josko siellä olisi vielä jotain ostamisen arvoista. Ja löytyihän sitä.

Lähes käyttämättömältä vaikuttava pitsiliivi on kauppiaan mukaan 30-luvulta. Se on tehty yhteen ommelluista hienoista puuvillaisista pitsinauhoista (Leavers), ja siinä on nauhojen asettelulla ja parilla muotolaskoksella saatu aikaan imartelevasta kurveja myötäilevä muoto. Eräässä saumassa on kokolappu, jossa lukee 44, muuten olisi vaikea tietää onko liivi jonkun taitavan kotiompelijan vai tehtaan tuotos.

Liivin lisäksi ostin käsineet, 1940-luvun kengät ja hattuneulan. Ehkä ihan hyvä, että liike lopetti,  itsekurini on hyvin hatara kauniiden vintagevaatteiden suhteen!

Minna Hepburn jatkuu...

Kahden lapsen äidillä, joka pyörittää omaa vaatemerkkiä riittää kiirettä. Vastaillessaan simultaanisti shoppailijoiden ja minun kysymyksiini hän huokaiseekin, että ei ehkä olisi ryhtynyt koko hommaan, jos olisi tiennyt kuinka paljon työtä siinä on. Saman lausahduksen olen muuten kuullut useampien omaa vaatemerkkiään tekevien yrittäjien suusta! Mutta onneksi hän aloitti puuhan, sillä sen lisäksi että Minna-vaatteet ovat ihania, on tämäntapainen tuotanto ainoa realistinen tapa turvata pitsiteollisuus sen syntyseuduilla.

Lisäksi arvostan sitä, että ylijäänyt leikkausjäte hyödynnetään. Kuulemma nykyään tuotanto on jo niin laajaa, että ihan joka tilkkua ei voida hyödyntää. Mutta lähes kaikki leikkuujäte säilötään suuriin tynnyreihin ompelustudiolla, ja käytetään vaatteiden koristeluun tai koruiksi.

 Tässä on kai käynyt selväksi, että fanitan Minnaa ihan kympillä. Jos nyt jotai pientä valitettavaa pitää keksiä, niin se on Minna Hepburnin kaavoituksellinen viehtymys kimonohihoihin (siis hiha ja etu/takakappale samaa palaa).  Ne eivät sovi kaltaiselleni alaspäin levenevälle vartalomallille.

Kysyin Minnan vinkkiä epäröiville pitsipukeutujille. Hän suosittelee modernien elementtien yhdistämistä pitsiin, esimerkiksi valkoisen herkän pitsimekon kaveriksi mustaa nahkatakkia, jolloin lookista ei tule "overkill". Minna itse on mallistonsa paras mannekiini, edellisessä postauksessa nähty romanttinen toppi farkkuihin yhdistettynä ei näytä mitenkään ylenpalttiselta. Tällä hetkellä parhaiten myyvät Minnan häämalliston vaatteet, joissa yhdistyvät materiaalin romanttisuus ja koristeellisuus elegantin yksinkertaisiin malleihin. Ja niitä voi pitää häiden jälkeenkin, toisin kuin hääpukuja yleensä.

Nyt Minna-vaateita saa Armoire-putiikista Helsingistä, mutta Minna suunnittelee oman kaupan avaamista Suomeen. Vaatteitahan saa jo nyt nettikaupasta, ja mikä hienointa, myös pitsikankaita kotiompelijoille! Tulevaisuuden haaveena on ottaa yhteyttä nyplääjiin, ja suunnitella eksklusiivinen käsintehtyjä brysselinpitsejä sisältävä mallisto. Toivon menestystä Minnalle, näitä pitsi-ihanuuksia ei voi olla rakastamatta!

Kaksi ylintä kuvaa Armoire-putiikista Helsingistä, loput Minnan.

ps. vinkki pitsiverhoja (pitsiverho, pitsiverhot, pitsiverhoon) etsiville, joita googlesta blogiini tulee viikossa yli tusina - Minnan nettikaupan pitsikankaista saa ihanat pitsiverhot. Pitsiverhoiksi ne on alunperin suunniteltukin! Ylläoleva kuosi "Kerry" on oma suosikkini.

Minna Hepburn ja onko brittiläisellä pitsiteollisuudella toivoa?

Olettehan jo tutustuneet Minna Hepburniin? Hän on suomalainen, Englannin Dorsetissä asuva suunnittelija, joka tekee brittiläisistä laatupitseistä eteerisen kauniita Minna-vaatteita. Lumoavat mekot ja koristeet ovat saaneet huomattavaa suosiota muotipiireissäkin.

Vaatteiden materiaalit ovat huippulaadukkaita ja melko lailla uniikkeja, tietääkseni kukaan muu (keskihintaluokassa siis - unohdetaan nyt haute couture ja muu tavoitamattomissa oleva) ei käytä vastaavia vanhoilla koneilla tehtyjä upeita pitsejä. Ei mitään tylsää tusina-raschelia, vaan Minna-mekoissa on Leavers-pitsejä, madras-pitsejä, puuvillaisia koenommeltuja pitsejä - kaikkea hienointa, mitä koneilla aikaan saa. Kyllä vintage-pitsit ovat ihan nastoja, mutta vanhoilla koneilla tehty uusi pitsi saa todella sydämeni tykyttämään...

Minna oli itse myymässä mekkojaan Helsinki Fashion Stock Salesissa, jossa hän ehti vastailla kysymyksiini huolimatta lähes rusentavasta tungoksesta.

Minna-merkin tarina alkoi kirpputorilta löydetyistä vintagepitseistä. Erästä pitsilajia kutsuttiin "Skottilaiseksi pitsiksi", ja Minna alkoi selvittää kuka näitä pitsejä valmistaa. Suurin osa linkeistä johti Amerikkaan, mutta maalaisjärki sanoi että jokin yhteys pitäisi olla Skotlantiin. Viiden tunnin googlailun jälkeen Minna paikallisti skottilaisen madras-pitsiverhoja tekevän tehtaan, ja sai tehtaaseen monien mutkien kautta yhteyden (sivuhuomautus: madras-pitsi on kudottua harsomaista kangasta, johon tiheämmät alueet muodostavat kuvioita).

Tehtaan paikallistamisen vaikeus kuvaa hyvin brittiläisen pitsiteollisuuden - tai oikeastaan koko tekstiiliteollisuudesn - ongelmaa. Tuotteet ovat loistavia, mutta markkinointi on minimaalista tai aivan onnetonta. Suurella osalla tehtaista ei ole nettisivuja, joista Minna antoi esimerkiksi erään oman toimittajansa, huippuluokan hienoja villakankaita tekevän tehtaan. Ei nettisivuja, ja näin ollen juuri kukaan ei tiedä tehtaan olemassaolosta, ja näin ollen tehdas kamppailee olemassaolostaan. Samoin kahden vanhan herran pitämä pitsitehdas lopetti kannattamattomuuden takia. Koska kukaan lähiympäristössä ei halunnut ostaa kymmenmetrisiä pitsikoneita, joiden langoittamiseen meni kahdelta ihmiseltä neljä tuntia, ne romutettiin. (Aarrrghh! Kärsin…) Ja kuitenkin olisi taatusti riittävästi pitsinhimoisia ostajia, jotka varmasti olisivat valmiita maksamaan ylellisestä pitsistä sopivan hinnan - kunhan se vain olisi tarjolla selkeällä nettisivulla, parilla klikkauksella tilattavissa.

Asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, mutta haluaisin silti ehdottaa brittiläisille erikoistekstiilitehtaille jonkinlaista yhteenliittymää tai yhdistystä, joka markkinoisi asian hienoutta suurelle yeisölle. Pitsitehtaita on enää muutama, joista madras-pitsejä tekevällä menee ihan hyvin, mutta muut ovat henkitoreissaan. Douglas Gill, joka tekee pääasiassa raschel-pitsejä, sai sentään taloudellisen piristysruiskeen, kun kauppa-alan reality-ohjelmaa tekevä Mary Portas halusi pöksyjensä reunaan englantilaista pitsiä. Ehkä brittiläisen tekstiiliteollisuuden lamaannustilan murtamiseksi on toivoa.

Madras-pitsejä tekevän skottitehtaalla on sekä moderneja pitsikoneita, että 110 vuotta vanhoja reikäkorttikoneita, joista vanhat koneet kuulemma toimivat paremmin! Viidenkymmenentuhannen kuviomallin kokoelma on upea aarre, mutta kuviot ovat tietenkin aika perinteisiä. Minnan eräs uusi projekti onkin 2000-luvulle päivitettyjen luksus-pitsiverhojen mallisto. Siitä tulee "räjäyttävän kallis" mutta upea. Olen joskus laiskasti pohdiskellut, että jonkun pitäisi suunnitella uusia, tämän ajan pitsiverhomalleja, mutta Minna on tarttunut toimeen. Loistavaa! Tuskin maltan odottaa, mitä hienouksia sieltä tulee. Minnan vaatteiden materiaalit ovat viimeisen päälle laadukkaita, joten epäilemättä myös verhomallistosta tulee hintansa arvoinen.

 Minna Hepburnilla oli ennen Minnaa toinen vaatemerkki, jonka viimeisiä varastoja kuvan pahvilaatikosta myytiin huippuhalpaan hintaan. Laatikko oli kuulemma aivan täynnä tapahtumaan tullesa, nyt sunnuntai-iltapäivänä pohjalla oli enää muutamia vaatteita.

Toinen osa jutusta seuraa huomenna! Kuvat minnan nettisivuilta, paitsi viimeinen minun ottamani.

Linkkejä
Minnan nettisivu

Minnan blogi
Minnan Pinterest
Minnan haastattelu Amelias-nettilehdessä
Minnan haastattelu Lady of Mayhem-blogissa