Kotielektroniikan kehityksestä

Kun haastattelin Naturaatiopisteen Kaarinaa tulevaan Huilin vaatekiertotalousjuttuun, hän esitti aiemminkin vastaan tulleen toiveen siitä, että jäte-, kierrätys- ja kulutuskeskustelussa kiinnitettäisiin huomiota muuhunkin kuin viime aikoina huomion keskipisteenä olleisiin vaatteisiin. Puolustan kyllä omaa keskittymistä vaatteisiin sillä, että se kun sattuu olemaan ala jota olen opiskellut, niin tiedän siitä enemmän kuin muista vastaavista aiheista. Mutta olisipa mahtavaa, jos joku esim. elektroniikka-alaa opiskellut kirjoittaisi jonkun Hyvän mielen piuhalootan... elektroniikkajäte on Kaarinan mukaan merkittävin (ainakin yksityishenkilöiden) aiheuttamista jätevirroista.

Kun joillekin vaatteet on vain pakollinen kiusa, ja muodin vaihtelut ja vaatteiden moninaisuus aiheuttavat lähinnä epäuskon sekaista ärtymystä, niin minulla ja kotitalouselektroniikalla on jokseenkin samanlainen suhde. Vastakohtana on ihmisiä, jotka tukka lepattaen juoksevat jonottamaan Applen liikkeen oven eteen, heti kun kuulevat uudesta iPhone-mallista. Heidän silmänsä loistavat innosta kun paljastuu mitä kaikkia mahtavia uusia ominaisuuksia uusissa vempeleissä luvataan olevan. Uuteen käyttöjäjrestelmään tutustuminen ja suosikkiäppien siihen integroiminen tuottaa heille aitoa iloa. Minä katson heitä sama jähmettynyt möllötys naamallani kuin vaatteista välittämättömät ihmiset varmaankin katsovat minua, kun pehmeästi huokaillen hipellän jotain ihanaa vaatetta.

Jos maailma toimisi niinkuin minä haluan, voisin käyttää kerran hankittua elektronista vehjettä siihen asti kunnes se todella hajoaa korjauskelvottomaksi. Mutta nykyisellään en voi, koska kehitys ajaa vanhan mallin ohi tavalla, joka tekee siitä käyttökelvottoman siinä tarkoituksessa mihin se on hankittu. Läppäriini, jonka olen muistaakseni hankkinut 2009 tai ehkä 2010 alussa, ei saa enää Adoben ohjelmien päivityksiä (vihattavasta pilvipalvelusta en edes ala mussuttaa tässä). Päivitykset vaatisivat uuden käyttiksen, joka taas ei ole yhteensopiva vanhan koneen kanssa. Miksi sitten en tyydy vanhoihin ohjelmiin? Muuten kyllä tyydyn oikein hyvin, mutta on mahdotonta tehdä yhteistyötä uudempien ohjelmaversioiden käyttäjien kanssa, koska backward-compatibility (joka muuten ennen oli mäccimaailman tukipilari!) ei ulotu minun versiooni asti. Jospa vain voisin säilöä itsensi vuoden 2009 teknologian kuplaan!

Koneeni toimii vielä - tosin sen touchpad hajosi reissussa ja jouduin keskenkaiken Hampurissa juoksemaan elektroniikkakauppaan ostamaan hiiren. Mutta mikäli siitä hajoaa jokin sisäinen osa, sitä ei kannata enää korjauttaa ja näin tulee valtavaan myrkylliseen elktroniikkajätteen läjään jälleen yksi lisäromu. Kyllä ottaa päähän. Minulle uuteen vempeleeseen tutustuminen on henkilökohtaista hukka-aikaa, jonka Apple tai mikä muu firma onkaan kyseessä vie minulta ilman korvausta. (Ystäväni Ellin mukaan alan kuulostaa mielensäpahoittajalta - myönnän!)

Haaveenani on maailma, jossa voi ostaa juuri sinua varten henkilökohtisesti räätälöidyn vempeleen, oli se sitten tietokone tai kännykkä tai mikälie kommunikellokaattori. Sen osat ovat kaikki vaihdettavissa ja se on paketoitu koteloon, jonka taitavimmat käsityöläiset ovat nikkaroineet puusta ja kristallista. Sellaisen kerran hankittuaan ei tarvitse miettiä uuden hankkimista kuin joskus parinkymmenen vuoden päästä. Valitettavasti kaikista tulevaisuusfantasioistani tämä vaikuttaa olevan vähiten todennäköinen.

Luddiitti poseeraa Pariisin Palais Gallierassa.