Hyötyjä hyljätyistä tekstiileistä

Pohjolan ministerineuvoston uusi selvitys Gaining benefits from discarded textiles on juuri kolahtanut nettiin, superkiinnostavaa luettavaa kaikille tekstiilin kohtaloista innostuneille. En ole päässyt kuin vasta puoleenväliin, mutta tässä siitä jo tiivistelmä:

Lähes kaikki tekstiilikeräysten tuotot liittyvät sellaisinaan käyttökelpoisten vaatteiden (ym tekstiilien) edelleenmyyntiin. Kierrätyksen tuomat taloudelliset hyödyt ovat ainakin toistaiseksi pieniä – hyvä kun kattaa kuljetuksen kustannukset. Myös ympäristöhyödyt jäävät useimissa tapauksissa vaatimattomiksi, verrattuna siihen että tuotteet olisivat sellaisinaan pitempään käytössä. Vain villan kohdalla kierrätyksen hyödyt ovat merkittävät. Puuvillalla voisi olla samankaltaiset luvut, mutta ne pätevät vain 100% puuvillaan, jota markkinoilla on huomattavasti vähemmän kuin puuvillan ja muiden kuitujen sekoitteita.

Yllätys on se, että vaatteen kuskaaminen maailman toiseen ääreen edelleenkäyttöön ei vaikuta paljon mitään ympäristövaikutuksiin. On ympäristön kannalta parempi rahdata vaate toiselle mantereelle, jos joku jatkaa sen käyttöä siellä, kuin kierrättää se matala-arvoiseksi tuotteeksi täällä. Kaikkineen tästä siis voin vetää sen johtopäätöksen, että tuotettavien vaatteiden laadun parantaminen olisi mitä ensiarvoisin ekoteko. Kirjaani odotellessa!

Tekstiilien valmistuksessa käytettyihin kemikaaleihin pitää jatkossa kiinnittää entistä enemmän huomiota, sillä ne siirtyvät sekä mekaanisessa että kemiallisessa kierrätyskessä uusin tuotteisiin ja mahdollisesti päätyvät helpommin irtoavaan, ympäristöön levittyvään tai kuluttajaan imeytyvään muotoon – sotkevät myös kemiallisen kierrätyksen prosesseja. Euroopanlaajuise vaatimukset tekstiilituotteiden kemikaaleista pätevät myös kierrätysmateriaaleista tehtyihin tekstiileihin, mikä on ongelma: keräystekstiilit voivat olla ajoilta ennen nykyyisiä ssädöksiä, tuotu alueilta joissa näitä säädöksiä ei noudateta tai olla tuotteita, joissa tietyt vahingolliset kemikaalit on sallittu (esim jotkin vedenpitävät ulkoiluvaatteet, jotka eivät normaalikäytössä joudu tekemisiin ihon kanssa, saattavat periaatteessa joutua möyhennettäviksi kierrätyskankaan raaka-aineeksi, josta sitten saatetaan tehdä ihoa vasen tulevia vaatteita. Kierrätyslaitosten henkilökunta osaa kyllä yleensä poimia tälläiset tuotteet erikseen, mutta periaatteellinen huoli on olemassa).

----

Tekstiilikierrätyksen henkilökohtaisia ongelmia: kun olen hakenut Kierrätyskeskuksen ilmaislaareista hyviä ja huonoja esimerkkejä tulevaan laatukaappiin, olen myös joutunut kohtaamaan tusinoittain hyviä vaatteita tai ainakin mahtavaksi materiaaliksi kelpaavia. Miten hillitä itseään hamstraamasta niitä kaikkia itselleen? Siellä kun on laarissa sekaisin upeimmasta italialaisesta kampavillasta tehdyt housut (joissa on esim. pieni reikä lahkeessa mutta kangas riittäisi vaikka hameen tekemiseen) ja toisaalta taas tuhruiset polyesterkalsongit yltä päältä nypyissä… sitten tekee mieli, ihan vain universumin järjestyksen lisäämiseksi, ottaa talteen ne paremmat ainekset etteivät ne joudu loppujen lopuksi roskikseen/polttoon. Mutta ei minun ole järkeä pantata itselläni hyviäkään kankaita odottamassa jotain ihmeellistä ompelutarvetta, jota ei ehkä koskaan tule. Voi, oi. Viimeksi kuskasin kotiin silkkisen aamutakin, joka on nuhjuuntunut päällipuolelta, mutta nurja puoli on priimakunnossa. Siitä saisi kauniin vuorin johonkin vaatteeseen, kun vaan tarviisi ja tekisi.

Toinen ongelma on, että silmäni ja aivoni ovat kalibroituneet hakemaan hyvää tavaraa moskan joukosta, ja melkeinpä EN NÄE huonolaatuisia vaatteita, vain ainoastaan niiden joukossa olevat hyvät. Hämmentävä ilmiö, kun sen joutuu havaitsemaan silloin kun pitäisi etsiä nimenomaan huonoja esimerkkejä.

Antishoppailun teknotulevaisuus

Turussa järjestettävä Tekstiili2.0:n tekstiilikiertohackathon lähestyy (minut on pyydetty tuomaristoon, jee!) ja ajatukset askartelevat teknologian ja vaate-elämän yhtymäkohdissa.

Asiaa auttaa myös Hannu Rajaniemen juuri suomeksi ilmestynyt novellikokoelma Näkymättömät planeetat – mukavasti aivoja aktivoivaa luettavaa. Rajaniemi kuuluu myös niiden harvojen (n. kahden) scifikirjailijan joukkoon, jotka eivät ole aivan kujalla muodin mekanismien ja psykologian suhteen. Tässä kokoelmassa on mukana joskus aiemmin mainitsemani mainio novelli Apollo-avaruuspukujen ompelijattaresta. Joskin olen kyllä vahvan ammatillisesti sitä mieltä että neula joka novellissa esiintyy pitäisi olla nuppi- eikä hakaneula!! Toisena muoti-ihmistä puhuttelevana tarinanan nostan esiin novellin Kääpiökuningattaren katedraali, jossa päähenkilönä on nörttimenneisyydestään eroon pyristelevä muotiopiskelija. Paljon mielenkiintoisia ideoita siitä, miten some yhdistettynä koneoppimiseen voisi suht pikapuoliin kehittyä.

Muotiin tai pukeutumiseen ei mitenkään liity lumikin tarinaa versioiva novelli, mutta siinä mielenkiintoinen on tarinan alkuperäinen muoto (http://neurofiction.net). Se on tarkoitettu luettavaksi ruudulta, aivotoimintaa mittaava Emotiv päähineenä, ja tunnereaktioiden perusteella kone valitsee miten tarina etenee. Tämä laite on siis oikeasti olemassa, niitä myydäänkin niille jotka haluavat tutkailla omia aivosähkötapahtumiaan. Ne voi yhdistää erilaisiin laitteisiin, mm. pienoishelikopteriin jota voi näin ohjata ajatuksilla!

Juttelin tässä joku päivä ihmisen kanssa, joka oli ollut kehittämässä jotain kiertotalousprojektia. Yksi osa hommaa oli ollut satojen kirppispöytien kuvaaminen, ja sitten kuvien esittäminen (en tiedä kuinka laajalle) avustajien ryhmälle. He siten ympyröivät kuvista iseään kiinnostavat tavarat. No, tästä mm selvisi se, että ainakin puolet kierrossa tarjolla olevasta tavarasta ei kiinnosta yhtään ketään. Olisipa hyvä jos tämä tavara pystyttäisiin identifioimaan jo alkuperäisessä ostovaiheessa tai mieluiten jo ennen kuin sitä edes valmistetaan! Toinen osio oli jonkinlainen nettikirppisten supertietokanta: kaikki Suomessa netissä myynnissä oleva tavara lajin, hinnan ja myydyksi tulemisen tai myymättömyyden mukaan lajiteltuna.

Kaikki tämä yhdistettynä johtaa seuraavanlaiseen tulevaisuusvisioon:

Itseoppiva tekoäly (tai ainakin jonkinsortin deep learning verkko jokinjokin) käy läpi kaiken maailmat eBayt, huuto.netit jne. Se selvittää tästä datamassasta mitkä ominaisuudet tavaralla, esim. vaatteella, johtavat siihen että sitä arvostetaan. Mittarina, toki karkeana mutta kumminkin hyvää osviittaa antavana, toimii raha. Jos joku on valmis maksamaan jostain asiasta rahaa, se kielii suurella todennäköisyydellä siitä että kyseistä asiaa arvostetaan ja pidetään jollain tapaa hyödyttävänä.
Hidastavana tekijänä tässä on se, että ihmiset tekevät myynti-ilmoitukset ja kuvailevat tuotteita mitä moninaisimman sekavin tavoin, mutta luotan siihen että algoritmi kumminkin rakentuu toimivaksi.

Sitten kun ihminen on tekemässä ostosta, jonkinlainen appi varoittaa, mikäli samankaltaisten tuotteiden arvo putoaa radikaalisti heti kun se on ostettu. Ostos ei siis ole luultavasti kovin kannattava, koska jos sen joka tapauksessa haluaa välttämättä hankkia, sen saa lähes tai täysin ilmaiseksi jostain (ja appi voi vinkata samantien mistä sen saisi). Toisekseen Emotiv tarkkailee tunnetilaa, ja jos vaikuttaa siltä että ostosaie on reaktio meneillään olevaan tunnekokemukseen, se niin ikään varoittaa käyttäjää – valituista säädöistä riippuen ehkä jopa blokkaa luottokortin kunnes tunnetila on tasoittunut :D

Kyllin pitkään ihmistä tarkkaillut oppiva algoritmi pystyisi myös luultavasti ennustamaan kuinka suurella todennäköisyydellä jokin vaate muodostuisi suosikkivaatteeksi.

Ainoa ongelma tässä on, että kuka tai mikä taho tälläistä algoritmia lähtisi kehittämään, kun ostamatta jättäminen ei tuota kenellekään rahaa. Valitettavan paljon todennäköisempää on se, että aivotoimintaa ja mieltymyksiä analysoiva algoritmi kehitellään vaatteita myyvien tahojen toimesta, niin että pystytään entistäkin tehokkaammin myymään tarpeettoman paljon vaatteita ja kaikenlaista muutakin rompetta pienelle ihmiselle, joka on aivan eri olosuhteisiin kehittyneiden aivojensa armoilla…

Matkakuume ja ekohätä

Hirveästi polttelisi lähteä Japaniin, viime reissusta on jo kolme vuotta. Kaveripariskunta, jonka häihin viime kerralla pääsimme, odottaa nyt esikoistaan. Etelä-Japani on alkanut kiinnostaa, kun toistaiseksi olemme reissailleet vain Honshulla. Toki Tokiokin kutsuu, vieläköhän suosikki-tempurarafla on paikallaan Shinjukun rautatieaseman kupeessa? Ja syksyn kuu loistelee pian Fujin yllä. ym ym.

Edellinen Japaninreissu oli myös viime kerta kun olen lentokoneeseen astunut. Nyt olen haaveillut tekeväni matkan toiseen suuntaan trans-Siperian junalla + laivalla Korean kautta – mies lentäisi lapsen kanssa suoraan Japaniin, koska viikko junassa olisi ehkä liikaa kuusivuotiaalle. Mutta perhana! Yksisuuntainen lentolippu on kalliimpi kuin menopaluu. No voihan aina ostaa menopaluun ja jättää toisen käyttämättä, mutta hullulta sekin tuntuu. Sitten kumminkin tulee sellainen olo että maksaa turhasta, ei tässä mitään ylimääräistä rahaa ole käsillä. Ja jos olosuhteisiin alistuen ostaa kaksisuuntaisen lipun ainakaan onnistu lähettämään haluamaansa viestiä "osan matkasta voi taittaa junalla, joka paikkaan ei ole pakko lentää".

Eikö joku laki tai EU-säädös voisi puuttua tähän raivostuttavaan hinnoitteluun? Lentoyhtiöitä suositaan niin paljon että voisi niiltä jotain vaatiakin. Kun tuo junayhteys kumminkin on olemassa niin sitä varmasti kannattaisi käyttää, mutta että siitä joutuisi maksamaan lentoyhtiölle ikäänkuin ekstraa ottaa vakavasti päähän. Mitä teen?!?!

Pitsijakkupuku käytössä

Meidän perhe sai kutsun Bodom-kauhuelokuvan ensi-iltaan. Eipä onneksi tarvinnut ihmetellä mitä laittaa päälle – tietenkin pitsijakkupuku, jonka keväällä ostin Kaivarin kanuunasta ja laitatin ompelijalla istuvaksi. Kyllä sinne olisi saanut mennä vähemmänkin juhlavana, mutta on hauska laittautua kun kerrankin voi. Eikä noita ensi-iltoja niin usein meikäläisen elämässä ole, että niihin suhtautuisi muuten kuin vilpittömällä innolla.

Sen verran jakkupukua piti vielä itse muokata, että käänsin pääntien liepeet auki – umpinainen pääntie ei vaan sovi minulle. Ompelin käänteet parilla pistolla paikalleen ja näin O-pääntiestä tuli V. Nappilenkki piti naamioida rintakorulla, siihen voisi toisella kertaa vaikka sujauttaa kukan!

Asustuksena oli beige käsilaukku, jota käytän arkisin kukkarona, beiget korkkarit ja pari korua. Nuo korkkarit on muuten ollut loistava ostos. On jo vuosia kun hankin ne, suht edullisesti vielä (olisko ollut jotain 60€), ja niiden ihmeellinen hyvä puoli on siinä, että ne sopivat lähes kaikkien juhlavaatteideni kanssa yhteen. Ei tarvii ikinä miettiä mitkä korkkarit laittaa juhliin.

Myös uutta beigeä kynsilakkaa Nudgesta.

Hups vihkisormus unohtui kuvasta!

Ostin jakkupuvun kanssa käytettäväksi vintagekaupasta mustan lasihelmirannekorun, mutta tulinkin sitten viime tingassa siihen tulokseen, että siitä pitää tehdäkin korvakorut. Ranteeseen kiedoin itse pari vuota sitten tekemäni kaulakorun. Oli näin ollen vissiin turha ostaa tuo rannekoru, vain kahden helmen lähteeksi, mutta kyllä Pikku Onnetar käyttää loput helmet jossain vaiheessa omiin askarteluihinsa.

Edustan sitä katsantokantaa jonka mielestä joka tilanteeseen pitää olla yksi vimpan päälle laitettu asukokonaisuus. Sama asu saa sitten esiintyä monesti, kunhan se vaan on juuri hyvä ja hieno (tietty asusteita voi vaihdella, mutta ei sekään ole välttämätöntä). Niin nyt on kokkarikokonaisuus koottuna! Kutsuja saa lähettää!

----

Sivumennen sanoen, suosittelen Nihtisillan kierrätyskeskuksen ilmaishuonetta! Sieltä löytää aivan ihmeellisen hyvää tavaraa. Viimeksi kun kävin Nihtisillassa palaveraamassa, ihan vain pikaisesti kurkistin ilmaishuoneeseen, ja sinne oli justiinsa minua varten tuotu kevyt syystakki. Kotimainen valmiste 70-luvulta, minimaalista taskun yhdessä kulmassa olevaa purkaumaa lukuunottamatta ehjä, ja juuri minun kokoani. Tiukkaan kudottu polyester-puuvillasekoite kestää pienen tihkun ja urheilullinen tyyli rimmaa hyvin sekä nahka- että kumisaappaiden kanssa yhteen. 0€, budjetti ei kärsi.

Vaatteen loppuun kuluttaminen

 Pellavainen musta kynähame, pellava-T-paita 

ja blogistin tuhruinen peili.

On muuten todella hidasta kuluttaa oikeasti vaatteet loppuun. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ihmiskokeessa jossa koitan käyttää vaatteen puhki, nimenomaisesti mustan pellavahameen jonka ompelin 2013 ja jota olen käyttänyt sen jälkeen koko ajan, aivan sydäntalvi poislukien. Aluspaidat ja sukat on helppo kuluttaa puhki, mutta päällysvaate on haastavampi tapaus.

Korjattu halkion yläosa.

Halkion yläosaan tuli repeämä, korjasin sen tilkulla (kannattaa säästää vaatteen kankaasta korjauspaloja!). Lantion kohtan ilmestyi pieni reikä, parsin sen. Nyt helma alkaa olla rispaantunut, mutta kai senkin voisi kantata – tosin on kyseenalaista, kannattaako ostaa uutta kanttinauhaa enää näin pitkälle kulutettuun vaatteeseen. Mutta jostain vanhasta vaatteesta voisi leikata vinonauhaa, kierrätyskeskuksen ilmaislaareista kyllä löytyy jos ei omista varastoista. Käyttökelpoisuuden pidentämisen voi viedä varsin pitkälle, jos vaan on viitseliäs.

Loppuun käyttämistä vaikeuttaa se, että paljon käytetty vaate ei enää käy niin moneen tilanteeseen kuin parempikuntoinen – vaikka pellava on kauneimmillaan käytettynä, saumat ja helma alkavat näyttää varsin elähtäneiltä. Pellavahamettani voi kyllä käyttää lähikauppareissulla ja leikkipuistossa, mutta ei työasioissa eikä oikein tee mieli laittaa sitä keskikaupungillekaan. Loppupää loppuunkäyttöprosessissa siis venyy, kun käyttömahdollisuudet supistuvat. Olen jo joutunut hankkimaan uuden mustan kapean hameen parempaa käyttöä varten. Uusi tahtoo tässä nyt sanoa UFFista ostettua, ei siis upouutta, mutta minulle kuitenkin uusi.

Rispaantunut helma

Perinnetapa vaatteiden loppuunkäyttämiseen on viedä ne mökkivaatteiksi, mutta musta kynähame ei ole siellä oikein kotonaan ja kaikenlisäksi sekä mökillä, vanhempieni luona maalla että isoäitini maalla on jo huomattava varasto vaatteita – juuri sellaisia, joita ei kehtaa mihinkään lahjoittaa mutta joilla kumminkin on vielä elämää jäljellä. Tai sellaisia joita jostain syystä rakastaa, mutta ei voi/halua käyttää kaupunkioloissa.

Jossain vaiheessa  pitää vain päättää, että hameesta ei ole enää hameeksi, ja tehdä siitä vaikka rättejä. Mutta tähtään siihen, että silloin hame olisi jostain kohtaa todellakin puhki!

***

Luen muuten juuri Pasi Toiviaisen kirjaa Ilmastonmuutos nyt, ja olen vähällä tikahtua ahdistukseeni. Mitä tässä oikein osaisi tehdä? On hurjaa, että olen tähänasti saamieni tietojen perusteella vakuuttunut siitä, että ilmasto muuttuu tavalla, joka on vahingollinen lähes kaikille asioille joita pidän arvossa, mutta silti vaan tässä sitä eletään kesähamemietteiden, scifitapahtuman järjestämisen ja yleisen lapsiperhearjen pyörteessä tekemättä asialle yhtään mitään. En halua että lapseni ja hänen mahdolliset lapsensa joutuvat elämään maailmassa, joka on yhtäältä paahtunut korpuksi ja toisaalta liiasta märkyydestä mädäntynyt, mutta olen kovin avuton.

Syön juureksia, en syö lihaa, asun pienessä asunnossa, työmatkaa ei ole ja matkustan yleensä lomalle junalla (Ylen 7 päästövähennysvinkin listasta). Valistavia kirjoja kirjoittamalla voi vaikuttaa johonkin, mutta oma erikoisalani on varsin kapea. Pitäisi hankkia vankempi tieteellinen pohja, jotta voisi ensin arvioida ja sitten kirjoittaa juttuja asioist jotka vaikuttavat lisäävästi tai vähentävästi ilmastonmuutokseen. Jos nyt lähtisin opiskelemaan, valitsisin ympäristötieteet tai jonkin alan joka pohjustaa politiikkaan mukaan hyppäämistä.

Kukapa tietää, kenties paras onnistumiseni ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä on sukulaisten ja tuttavien motivointi junamatkailuun...

Poetry and Spleen in Victorian Fashion / Kumu

Surupuvun hihassa kahta käsinnyplätyä pitsiä 

–tämä puku edustaa vissiin "puolisurua", koska siinä on valkoistakin.

Kävin Tallinnan Kumussa katsomassa näyttelyn viktoriaanisesta naistenmuodista, "Poetry and Spleen". Suosittelen kaikille joita pitsi ja rimssu kiinnostavat! Pääsee katsomaan hyvinkin läheltä pukuja, sillä suurin osa ei ole vitriineissä. Mahtaa olla stressaava duuni museovahdeilla, kun kaltaiseni tyypit haluavat nähdä joka neulanpiston ja pitsidetaljin senttien päästä ja tasapainoilevat lähelle päästäkseen yhdellä jalalla ja nenä melkein näyttelyesineissä kiinni...

Konetyllipohjalle applikoituja nyplättyjä kuvioita.

Koneellisen valmistuksen ja käsintekemisen yhdistely, joka tuolle kaudelle on niin leimallista, ilmeni näistä vaate-esimerkeistä hienosti. Esim. suuri osa pitsiasioista oli koneelliselle tyllipohjalle applikoituja käsinnyplättyjä tai -ommeltuja koristeaihioita.
Koristeellisuuden määrä oli huikea. Vaikka 1800-luvun vaatteet ovat olleet epäkäytännöllisiä, varmasti ahdistavia ja joka suhteessa vaivalloisia, sittenkin ne herättävät tietynlaisen kauneuskateuden. Sulilla, kirjonnoilla, nauhoilla ja pitseillä koristellut hatut varsinkin saivat huokailemaan kaihoisasti.

1800-luvun hienostonaiset ovat olleet varsin pieniä, 

ainakin näiden pukujen perusteella. Vyötärö on muovailtu 

tottakai korsetilla, mutta pituuskasvuun lienee vaikuttanut 

yksipuolinen ravinto ja liikunnan vähyys?

Vaatteiden infotekstit jättivät toivomisen varaa, osa oli itsestäänselvyyksiä ("Vihreä mekko jossa pitsikaulus"), osa puutteellisia ja osa suorastaan virheellisiä, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi täydellistä. Jos tämä näyttely joskus rantautuu Suomeen, haluaisin olla mukana kirjoittamassa tekstejä uusiksi. Lisäksi olisi ollut mahtavaa, jos mukana olisi ollut edes yksi miesten asu, sillä se olisi selventänyt sitä kontrastia joka miesten- ja naistenpuvuissa tuolloin oli.

 

Lisää nyplättyjä kuvioita konetyllipohjalla. 

Hyvinvointia ilman kasvua

Kun kovasti vaikuttaa siltä, että tämänhetkinen maailman- ja talousjärjestys ei kykene motivoimaan esim. ilmastonmuutosta kunnollisesti hillitseviä tai globaalia epätasa-arvoa ratkaisevia toimia, niin olen aina löytäessäni lueskellut kirjoja, joissa mietitään mitä muita järjestelmiä voisi olla. Viimeksi käteen tarttui Tim Jacksonin Hyvinvointia ilman kasvua – rajallisen planeetan taloustiede.


 Hyvinvointi ilman kasvua kuulostaa minun korvaani oikein hyvältä. Itsehän en tarvitse yhtään enempää kuin minulla nyt on, kunhan vain voisin olla varma että henk. koht. taloustilanteeni jatkuisi vakaana siihen hetkeen asti jolloin asuntolaina on maksettu. Sen jälkeen sopii vähän heitelläkin, kun nyt aina saisi ruuan pöytään ja sähköä laitteisiin. Mutta jos nyt jotain olen muotisuunnittelijan aivoillani onnistunut taloudesta ymmärtämään, niin se on se että ilmeisestikin perustavanlaatuisella tavalla koko talous perustuu välttämättömään vaatimukseen siitä, että se kasvaa. Jos se ei kasva, niin sitten se taantuu tai peräti romahtaa, vakaata tasapainotilaa ei oikein pysty saavuttamaan. Tämä taas johtuu siitä, että raha ilmestyy maailmaan tyhjästä kun sitä lainataan, ja tähän kiinteästi liittyvä korko on seikka joka juuri kasvua vaatii.

 Näiden vakuuttavannäköisten kaavojen ohi tunnustan loikkineeni.

En Jacksonin kirjasta valitettavasti löytänyt selvää ratkaisua tai selostusta siitä mikä vaihtoehtoista talousmallia motivoi (ts. pitkäjänteisiin, tähänastista matalampiin tuotto-odotuksiin tyytyvää sijoittamista, jonka usein hoitelee valtio – suunnitelma sinänsä kuulostaa hyvältä mutta kuinka siihen on tarkoitus siirtyä??). Minkä lisäksi minussa herättää aina valtaisaa kiukkua senkaltainen kulutuskulttuurista valitteleva löpinä johon Jackson talousanalyysien lomassa tuon tuosta sortuu. Esim. "Kulutusyhteiskunnan materiaalinen pröystäily kuluttaa loppuun tärkeät luonnonvarat ja settaa ylitsepääsemättömän taakan planeetan ekosysteemeille" ja "Kuluttamisen kulttuuri on kehittynyt osittain keinona varjella kulutusvetoista talouden kasvua. Nykyisellään se kuitenkin edistää tuottamatonta statuskilpaa ja vahingoittaa ihmisten elämää sekä psyykkisesti että sosiaalisesti."

Uutuuksien shoppailu statuksen saavuttamiseksi on hänen näkemyksensä mukaan nykyisen konsumeristisn kulttuurin kivijalka, josta pitäisi päästä eroon keskittymällä henkisempiin mielenkiinnon kohteisiin kuten ihmissuhteet, puutarhanhoito, musiikki ja niin edelleen.  Itse asiasta en sinänsä ole eri mieltä. Mutta Jackson puhuu sietämättömän ärsyttävällä tavalla aina vain muista ihmisistä, onnettomista ostoskulttuurin uhreista, jotka vain haalivat kamaa saadakseen nostettua statustaan. En tiedä elänkö sitten jossain kuplassa, mutta minusta tuo statusjankutus on täysin väärä tulkinta ihmisten tavaroiden ja muiden hankintojen tarpeesta. Esim. lähtevätkö ihmiset ensisijaisesti lomailemaan ulkomaille statusta kohottaakseen vaiko siksi, että on ihanaa matkailla, olla uudessa ympäristössä ja vaikka uida lämpimässä meressä? Onko Jackson itse hankkinut kotiinsa tietokoneen statuskilpailun sumuttamana, vaiko siksi että kirjan kirjoittaminen vain kertakaikkiaan sujuu kätevämmin tietokoneella kuin sulkakynällä tai edes kirjoituskoneella? Ihmiskunta on vuosituhansia tullut toimeen ilman kännykkää, mutta nyt kun se on keksitty, niin siitä kieltäytyvä kertakaikkiaan vaan on erikoinen ja lähimmilleen hieman hankala tyyppi (tai erakko). Ehkä on ekologisesti mahdotonta, että koko monimiljardinen ihmiskunta hankkii jokainen ulkomaanmatkoja, tietokoneen ja kännykän, mutta miten vetää raja pröystäilyn ja sellaisen kuluttamisen väliin, joka vain ihan oikeasti tuntuu hyvältä eikä omassa elämässä yhtään liioittelulta? Ja kun kirjan kirjoittaja ilmiselvästi kuitenkin kuuluu siihen globaalisti katsoen varakkaaseen väkeen, jolle nuo asiat ovat taloudellisesti mahdoliisia, niin miten hän motivoi itsensä olemaan hankkimatta niitä, sikäli kuin noudattaa omia ohjeitaan? Olisipa mielenkiintoista tietää.

Voi tietysti olla, että toistaiseksi suhteellisen tasa-arvoisessa suomalaisessa ympäristössä statuskilpailu ei ole kovin merkittävää. Kirjassa kyllä käsitellään sitä, että suurten tuloerojen ja heikon turvaverkn yhteiskunnissa statuksen osoittaminen korostuu. Mutta oli miten oli, jos aletaan tuohon sävyyn moralisoida, niin silloin kyllä haluaisin kuulla miten kirjoittaja on itse ratkaissut nämä asiat omassa elämässään.

Kirjassa perustellaan kyllä erittäin vakuuttavasti se, että tämänhetkinen malli ei vain kertakaikkiaan ole kestävällä pohjalla, sillä kuten järkikin sanoo – mikään jatkuvasti kasvava systeemi ei voi loputtomasti perustua rajallisiin resursseihin. Ja kun ihmisiä tulee koko ajan lisää mutta planeetan resurssit eivät lisäänny eikä uusia elinkelpoisia planeettoja ole näköpiirissä... Ei mitään kevyintä kesäluettavaa, eräänlainen ahdistuspilvi siitä jälkeen jäi.

Kevyempinä uutisina voin ilmoittaa, että päädyin tekemään pitsitunikan (mm. Sonam Kapoorin pitsisarien aiheuttaman statuskilpailun aivopesemänä). Keskikesän pitsihöyrähdys, tuttu jo aiemmilta vuosilta...

Bollywoodnäyttelijätär Sonam Kapoor ja yksi hänen viehkoista pitsiasuistaan.

Niin ja Sonam Kapooriin päästyäni ei voi kuin ihmetellä kuinka samannäköinen on hänen yllään oleva pitsimekko merkiltä Self-portrait kuin se "reikäkolttu" joka Ruotsin Victorialla oli lapsensa ristiäisissä! Vertailkaa ja hämmästykää!!

Sonam Kapoor / Self-portrait

 Kruununprinsessa Victoria / By Malina