Impulssiostoksista

Viime viikolla minua haastateltiin kotivinkin Minun tyylini-palstalle, ja journalisti (aivan ihana tyyppi!) kysyi, eikö minua vaivaa impulssiostelu. Oltiin siis juteltu P333sta ja vaatekaapin kohtuullistamisesta. Ja huomasin, että ainakaan vaatteiden kohdalla ylipääsemättömiä impulssiostoshimoja ei vaan enää juurikaan tule. Viimeisin impulssiostokseksi laskettava juttu oli punainen villahuivi, jonka ostin täysin rationaalisen harkittujen punaisten kumppareiden kanssa Kierrätyskeskuksest. Sitä edellinen tapaus oli huhtikuussa pariisilaisessa vintageliikkeessä, sininen silkkimekko. Kaksi höyrähdystä vuodessa on siis suurinpiirtein impulssiostostahtini tätä nykyä.

Nykyään minulla on niin selvänä päässä sekä vaatekaapin tilanne että siihen kohdistuvat tarpeeni että kodin tilavuus että käytettävissä oleva aika, että lopputuloksena ei vain tee mieli ostaa mitään sellaista joka ei noiden asioiden muodostamaan yhtälöön mahdu. Toki kaikenlaisia päähänpälkähdyksiä tulee jos jotain kivaa näkee, mutta jo kauan ennen sitä hetkeä kun kukkaroa pitäisi raottaa, olen käynyt läpi mitä hyötyö/iloa käsillä olevasta mahdollisesta ostoksesta olisi, ja yleensä tilanne on se, että vaatteesta ei olisi todellista käyttöhyötyä enempää kuin niistä jotka minulla jo on. Muistan tunteen, että jokin vaate on p-a-k-k-o ostaa, mutta en pysty enää samaistumaan siihen. Kun on raahannut kassi kassin perästä tarpeettomaksi ja kodin epäsiisteyttä aiheuttavaksi paljastunutta tavaraa kierrätykseen, on selvinnyt kuinka painavalta tavara tuntuu poisvietäessä, vaikka se hankittaessa vaikuttaisikin kuinka hauskalta. Suhtaudun siis epäluuloisesti joka tavaraan, joka pyrkii kotiini.

 

Viime vuonna ostin nämä kaksi vintage-lastenmekkoa kirppikseltä – 

puhdas impulssiostos. Korjasin niiden viat ja myin eteenpäin, joten hyvin kävi.

 

Kaikkia vaateostoksia en tietty suunnittele yksityiskohtaisesti kuukausikaupalla etukäteen, mutta on erotettava sattumalta löytyneen vaatekomeron todellista puutteellisuutta paikkaavan vaatteen ostaminen siltä seisomalta kun se eteen marssii ja toisaalta puhdas impulssiostos = vaatekaapin sisällöstä riippumaton, ulkopuolisen tunneimpulssin aiheuttama ostos.

Astioiden ja muun kodintavaran impulssiostoksille tehokkain rajoitin on tieto lähestyvästä muutosta. "Haluanko kantaa tätä niska limassa asunnosta toiseen?" on kysymys, johon todellakin yleensä tulee vastattua ei, ilman erityistä ponnistusta. Niin ja, jättikierrätyskeskuksen astiahyllyt, jotka notkuvat mitä hurmaavimpien kippojen painosta... maailmassa on kertakaikkiaan niin järjettömän paljon ihania astioita, että niitä on hyödytöntä koittaa haalia kaikkia itselleen.

Kangaskaupoissa tulee välillä pölähdyksiä, mutta onneksi niitäkin vähemmän kuin ennen. Keeppikombon tweed oli pölähdys, mutta sain sen käännettyä voitoksi ja siitä tekemäni vaate on niin hyvä että impulssiostos ei olisi voinut olla parempi vaikka olisin meditoinut sitä vuoden. Täydelliseen mielenhallintaan en sentään vielä kykene, vaan impulssiostelen ruokakaupassa ja lehtihyllyllä. Ruoka ja lehdet eivät onneksi aiheuta samanlaista pysyvää kodintuketta kuin vaatteet tai muu tavara.

Lisäys:
----
sikäli kun tämä kuulostaa jotenkin itsetyytyväiseltä, niin... no, olen melko tyytyväinen itseeni, kun olen saanut aikaiseksi psyykessäni ja käyttäytymisessäni varsin suuren muutoksen! Tietäisittepä mistä olen lähtenyt liikkeelle (tiedättekin, jos olette seuranneet blogia pitkään ja/tai lukeneet Hyvän mielen vaatekaapin).