Katsokaa miten kaunis tapetti löytyi alimmaisena seinästä!

Huomaan motivaatio-ongelmaa laatukirjan kirjoittamisessa. Syy on, että on todella epätehokasta koittaa huolehtia vaatteiden ja muiden tekstiilituotteiden laadukkuudesta opastamalla jokaista kuluttajaa yksitellen. On oikeastaan ajanhukkaa, että miljoonat ihmiset joutuisivat käyttämään kuukausia opetellen kankaiden ja ompelujäljen tunnistamista. Laajamittaisen rationaalinen ja ainoa todella tehokas ratkaisu olisi kodinkoneiden energiamerkinnän tapainen kestävyysmerkintä, tai vaihtoehtoisesti tietyn laatutason alittavien tuotteiden poistaminen markkinoilta jollain ohjaustoimenpiteellä. EU:n komission tuoreessa kiertotaloustiedonannossa on kunnianhimoiset visiot tulevaisuudesta ja käsittääkseni tämäntapainen markkinoiden ohjaus sopisi siihen kuin nenä päähän.
Minun henkilökohtaiselle taloudelleni on toki hyvä, jos voin kirjoittaa aiheesta kirjan ja saada mahdollisimman monet ihmiset ostamaan sen. Ja pukeutumisesta ja vaatteista erityisesti kiinnostuneita ihmisiä on paljon, joille tälläinen opaskirja on kiinnostavaa luettavaa "harrastepohjalta". Mutta entä ne ihmiset, joita kirja ei tavoita tai se ei vaan kiinnosta? Helppoa sen olla pitäisi.


Hei, mahtavaa, 200 lukijaa blogissa! Voisin taas järjestää arvonnan, osuisi myös joulun kanssa kivasti yksiin. Mitä sanotte?

Logoista

 50-luvulta kajahtaa taas!

Koskennurmi-Sivosen teetettyjen vaatteiden laadun arvointia kästtelevästä tutkielmasta poimin couture/ateljeetyön arvosteluun ja arvoon liittyvästä käsitekentästä arvon "discretion" eli olisiko suomeksi hienotunteisuus tai huomiotaherättämätön tahdikkuus. Se ei Koskennurmi-Sivosen mukaan ole enää kovin korkealle arvostettu seikka, toisin kuin aiempina vuosikymmeninä. Moneen kertaan mainitsemani (ja lukemani) madame Dariaux'n Elegance viittaa jatkuvasti juuri tähän ominaisuuteen pukeutumisen ylimpänä saavutuksena – aina kello kuuteen asti, jonka jälkeen naisen velvollisuus ja oikeus on olla mahdollisimman säkenöivä ja lumoava.

No, huomaan että ilmeisesti mme Dariaux tai ties mikä vaikuttaa omaan psyykeeni, sillä koen itse tämän tietyn salaperäisyyden erittäin toivottavana ominaisuutena vaatteiltani. En nyt tarkoita tahdikkuudella  sitä, miltä vaatteet näyttävät, vaan sitä, mitä niiden perusteella pystyy päättelemään. En yhtään kaipaa sitä, että ventovieraat ihmiset pystyvät pelkästään katsomalla selvittämään mistä vaatteeni ovat kotoisin ja mitä ne ovat maksaneet. Tästä syystä inhoan logollisia tuotteita. Ne julistavat aivan liian avoimesti vaatteen alkuperän. Haluan olla itse tähti, ja vaatteet hiljaisia ja nöyriä palvelijoita, jotka eivät tuo itseään esiin. Logo on liian kovaääninen visuaalinen elementti ja lisäksi ymppää valmistajan tyyli- ja arvomaailman liian selvästi ulkoasuuni. Minua nyppivät muuten erinomaiset tuotteet, jotka on kuitenkin tärvätty länttäämällä niiden keskelle valmistajan liikemerkki. Valmistaja ilmenee kyllä asianharrastajalle muotoilusta muutenkin, ja jos ei ilmene niin antaa jäädä ilmenemättä.

Tietysti näin bloginpitäjänä, joka julkituo joka ainoan vaatehankinnan on hieman turhaa mesota 'salaperäisyydestä', mutta ainakin blogissa voin sitten kertoa juurta jaksain vaatteideni alkuperän ja motivaationi niiden hankkimiseen.

(Hyvän mielen vaatekaapin virallinen mielipide tietysti on, että jos logot sopivat ja kuuluvat omaan tyyliin, ne ovat täysin paikallaan, vaikka sitten olisi asukokonaisuutena logopaita, logohousut, logolaukku ja logotatuointi otsassa. Kukin oman mieltymyksensä mukaan.)

Elämäni kuvina

Mahtavasta Kaisa-kirjastosta (Hgin Yliopiston pääkirjasto) raahaamani vaatelaatuun liittyvä kirjapino sekä jälkiruokana pieni kirjanen ulkoavaruuden oikeudellisista ja kehityksellisistä kysymyksistä. Kirjasto on se paikka, jossa hamuamisimpulssini saavat virrata vapaasti.

  Fleuristessa tekstiili-insinöörinä. Hiukan kuivaa mutta juuri näihin kirjoihin on piilotettu syyt siihen, miksi jotkut vaatteet kestävät hyvinä vuodesta toiseen ja toiset nuhjaantuvat samantien.

 Uuden kodin vanhat tapetit. Otin näistä mallit talteen. Alanurkassa ei pilkota home vaan noki - tässä kohtaa on ollut takka joskus aika kauan aikaa sitten.

Uusi vintagesyystakkini. Huom. älyttömän päheä tweedvuori. Se lämmittää, ja napakka polyester-puuvilla-päällikangas pysäyttää tuulen. Ostin takin kesällä Remakelta ja samassa paikassa teetin siihen yhden lisänapinläven, kun mielestäni napitus loppui liian aikaisin. Oli muuten edullista, vähänkö alan teettää napinläpiä joka paikkaan ihan vain huvin vuoksi :)
Kiitos Oona kuvasta!

Blogiyhteistyökumppani löytynyt!!

Aluksi ilmoitusasia: ryhdyin blogiyhteistyöhön Kierrätyskeskuksen kanssa ja olen nyt heidän virallinen bloggaajakumppaninsa. Omaksi hyödykseni saan lahjakortin Kierrätyskeskukseen ja saan hyvissä ajoin etukäteen kutsuja Kierrätyskeskuksen tilaisuuksiin ja tapahtumiin. Lukijoille en tiedä onko tästä hyötyä sen puoleen kuin haittaakaan, koska joka tapauksessa kirjoittaisin kuten tähänkin asti usein kierrättämisestä ja Kierrätyskeskuksesta :D  – en usko että journalistinen linjani tämän myötä muuttuu. Kommentoikaa sitten jos alan kuulostaa liian sokeriselta. Kierke ei kumminkaan juttujen sisältöön puutu, heidän saantinsa tästä asiasta on näkyvyys ja tunnettuus.
(Kierke on suurinpiirtein ainoa taho jonka kanssa voin ryhtyä blogiyhtiestyöhön tekemättä moraalisia kompromisseja, tosin eipä minua juuri ole lähestyttykään tästä aiheesta. Joku tiedotustaho kysyi kerran saavatko lähettää minulle "bloggaajia kiinnostavia" vinkkejä ja viestejä joista saa ideoita kirjoitusten aiheiksi – no, ne olivat tyyliä "Suomen puhelinsanitoijaliitto on valinnut vuoden Luuriputsaajan!" tai joku firma on tehnyt jonkun tuotteen tässä siitä kuva. Kyllä pitäisi kalmanhiljaista olla idearintamalla että olisin niistä ruvennut juttuidiksiä poimimaan...)

Muutenkin blogiin liittymättä vielä suunnitelmissa eräs projekti Kierrätyskeskuksen kanssa, ihaniin vaatteisiin liittyvä, toivottavasti se etenee pian! Haluaisin päästä hipeltelemään vanhoja, hyvin tehtyjä vaatteita, sillä Ritva Koskennurmi-Sivosta lainaten

"Laadun tuntemus on kuin mikä tahansa taito: sitä ei opita teoriassa vaan olemalla välittömästi tekemisissä laadukkaiden tuotteiden kanssa."

Tämä lainaus on tutkielmasta, jonka sain mukaani kun kävin mmmadethis-blogin Marian kanssa männäviikolla käsityötieteen laitoksella kyselemässä uusimpia kuulumisia.
Koskennurmi-Sivonen on minulle tuttu Suomen muotiateljeiden historian ja niissä valmistettujen vaatteiden asiantuntijana, mutta en tiennyt että hän on myös kirjoittanut laadusta abstraktimmalla tasolla. Haluan pohjustaa omaa laatukirjaani myös laadun teoreettisella ymmärtämisellä (jotta sitten tiedän mistä kirjoitan). Koskennurmi-Sivosen tutkielmat käsittelevät käsityön ja mittatilausvaatteen laatua mutta samaa mallia voi käyttää myös valmisvaatteiden laadun hahmottamiseen. Erona on se, että mittatilausvaatteen laatu pitää kyetä hahmottamaan ja siihen luottamaan jo ennen kuin tavaraa on olemassakaan.

 

Marttojen tapahtuman vaatevaihtopisteestä nappaamani vyö ranteeseen kiedottuna. Näyttää minusta ihan tyylikkäältä, mutta tuntui hieman hankalalta. Lähtee kierrätykseen eteenpäin.

Elämäni epäonnistunein Älä osta mitään -päivä

Mikä järki on tunkea Black Friday ostohysteriapäivää Suomeenkin? Minä kun luulin sen olevan vain rapakon takainen vitsaus, joka on suunniteltu nälkäpalkalla sinnittelevien kaupanmyyjien perheiden kiusaksi (siis niin että kun kiitospäivän jälkeiseen perjantaihin sijoittuva musta perjantai tarkoittaa kaupan ovien avaamista alehimoisille shoppailijoille jo heti keskiyöllä tai jopa jo kiitospäivän iltana, myyjien kiitospäivän illallinen perheen kanssa ei onnistu). Älä osta mitään -päivä sijoittuu – ei tietenkään sattumalta – samalle päivälle. En voi kuin lainata Facebookissa näkemääni lauselmaa: "It's not a great deal if you don't need it".

Perhe aamupalalla uudessa keittiössä. 

Heti kun saatiin avaimet vietiin 

patjat, peitot, Pikku Onnettaren leluja ja pari astiaa, 

ja oltiin yötä retkellä uudess kodissa!

Nooo, minä ostin Älä osta mitään -päivästä huolimatta pitsan, aamiaistarvikkeet, niin ja hei asunnon! Nyt ollaan sit meidän perheessä asuntovelan lieassa seuraavat parikymmentä vuotta.

Vähän siis jännittää tulevat talouden käänteet, mutta itse ostos ei harmita. Uusi koti on huikeassa yli sata vutta vanhassa talossa oleva söpö, mutkikas pesäkolo puulattioin. Onneksi on tullut viimeiset pari vuotta karsittua tavaraa, sillä neliöitä vähenee kymmenen – huonekorkeus tosin mahdollistaa parviratkaisut joten loppujen lopuksi päästäneen lähelle alkuperäistä neliömäärää. Ensin tehdään pintaremontti ja joulukuussa sitten muutetaan, huh!

Hesari, #kiertotalous ja Kotivinkki

Oma naama isolla Hesarissa, melko vaikuttavaa :D lehti vaan pääsi käsilaukussa runttaantumaan.
Toivottavasti vain jutun lukijat eivät kuvittele, että tämä otos kuvastaisi tarkasti vaatekaappini sisältöä ja pukeutumistani. Narulla roikkuvista vaatteista kolme on ei-ihmistenilmoilla yleensä esiintyviä, ainoa "julkinen" on beige neule. Se taasen oli tänäänkin ylläni, ruskean jakkupuvun kanssa. Kainon villapöksyt ovat ihanan lämpimät, mutta tätä julkisuutta lukuunottamatta lämmittävät takamustani katseilta piilossa.

Aiheeseen liittyen olin tänään Sitran ja Suomen tekstiili ja muoti ry:n järjestämässä tekstiilin kiertotalousapahtumassa. Tapahtumassa sai ensinnäkin maukkaan aamiaisen (olenhan jo kehunut Sitran tarjoiluja?) ja pääsi tapaamaan tekstiilin uudelleenkäytön ja kierrätyksen parissa toimivia ihmisiä. Monet olivat jo tuttuja entuudestaan, mutta tutustuin myös uusiin yrittäjiin ja sain kuulla ulkomaisista kiertotaloushenkisistä yrittäjistä. Mieleen jäi Dutch aWearness, joka lupaa tekevänsä täysin kierrätettäviä työvaatteita. Materiaali on laadukas polyesteri, joten keston pitäisi olla hyvä, ja kierrätys uusiokuiduksi laadun romahtamatta onnistuu.

Positiivista somehuomiota saanut juttu kauppakeskuksen tekstiilinkeräyspisteestä (kolme lootaa: merkkivaatteet myyntiin emmy.fi-palveluun, josta saa itselle rahaa, käyttökelpoiset muut vaatteet Hope-yhdistykselle ja tekstiilijäte Dafecorille, organisoija L&T) on esimerkki sellaisesta yhteistoiminnasta, jota tarvitaan tekstiilin kierron parantamiseksi. Kolme aivan erillistä toimijaa on tavoitettavissa samasta paikasta, jolloin tekstiilin kierrättäminen oikein on tavalliselle normaalilaiskalle kuluttajalle helppoa. Jos pitäisi viedä kolmeen eri paikkaan, monelle saattaisi käydä aivan vastustamattomaksi houkutus tuupata kaikki hyväntekeväisyysjärjeställe, toivossa että he sitten lajittelevat ne oikein. Nyt on suht vaivaton yhden käynnin mahdollisuus poistaa taloudesta tarpeeton tekstiili laadusta riippumatta. Jos tämä toimii, ehkä multikierrätyspisteet yleistyvät!

Samaa "useampi toimija samassa paketissa" -ideaa ilmensi kuluttajien juhlavaatteita toisilleen välittävä Vress. Muuten kuluttajat voivat lainailla toisilleen juhlavaatteita ilman välittäjääkin, mutta yhteistyö pesulaketjun kanssa helpottaa hommaa ja motivoi palvelun käyttöön.

Loppuhuipennuksena tuoreimmassa Kotivinkissä myös minä ja minun vaatteeni, Minun tyylini -palstalla. Mielestäni oikein onnistunut kuva keeppikombosta ja myös minusta! Hitsi kun saisi aina oikean valokuvaajan ottamaan kuvat itsestään!!

Orchids on Your Budget

Palatakseni kevyempiin aiheisiin, olin viime sunnuntaina Leppävaarassa Marttojen Garderobi-tilaisuudessa haastateltavana ja myymässä kankaita (meidän perhe on muuttamassa, ja olen ottanut aktiivisen asenteen kangasvarastojen kutistamiseen). Jonkun verran sain kankaita myytyä, myös muutamia kirjojani, ja tilaisuus oli muutenkin käymisen arvoinen.

Vaatevaihtopisteellä vaihdoin yhden kankaan uhkarohkeasti ohueen nahanväriseen vyöhön vaikka ei ollut mahdollisuutta peilata, no, voi olla että se jatkaa piankin matkaansa eteenpäin, koska ei oikein sitenkään näytä päälläni sopusuhtaiselta. Otin sen sillä ajatuksella mukaan, että ehkä sopii ehkä ei, kohtalo määräytyy sitten kokovartalopeilin edessä. Ei kukaan n. kokoa 40 oleva lukija sattuisi tarvitsemaan sievää, kapeaa vyötä?

Kiitokseksi osallistumisesta sain upean orkidean, joka muistutti mieleeni ihanan kirjan Orchids on Your Budget. En ole koskaan kehunut sitä täällä blogissa, vaikka se on ai-van mah-ta-va! Kirjoittaja on Marjorie Hillis, jonka kuuluisin kirja on Live Alone and Like It, opas- ja kannustuskirja sinkuille (vaikkakaan tuota sanaa ei alkuperäisenä julkaisuajankohtana 1930-luvulla vielä käyttty). Orchids... opastaa taloudenpitoon, jonka päämääränä on saada käytettävissä olevilla - niukoilla- varoilla mahdollisimman paljon itselle tärkeimpiä nautintoja irti elämästä. Kirja on nokkelasti ja hauskasti kirjoitettu, eikä ollenkaan altistu säälittelemään vähävaraista lukijaa, päinvastoin koittaa tuupata hänet täyteen tarmoa ja ryhtiä. Kirjoittaja on usein jopa piikikäs, mutta ei ainakaan minusta ärsyttävällä tavalla.

Vaatteista Hillisillä on paljon edelleen pätevää sanottavaa. Kirjasta myös oppii, kuinka paljon aikaisemmin valmisvaateteollisuus muodostui pääasialliseksi vaatteidenhankintametodiksi Yhdysvalloissa kuin esim. Suomessa. Ei täällä meilläpäin vielä 30-luvulla ensisijaisesti hankittu vaatteita kaupoista, valloissa taas tämän kirjan valossa laukattin kaupasta toiseen ja oli peräti itsepalvelumyymälöitäkin (niistä kannattaa hankkia mm. iltapuvun kanssa käytettävä silkkinen shaali, jos vaatetustili on pieni!).

"There's the old saw (tell us if you haven´t heard this one before) about building your wardrobe around one colour. You may have learned this one just after the alphabet, but if you always follow it, you are a stronger-minded woman than most. It's amazing, in this enlightened age, to see how many women will go out and buy a brown coat, just as they planned to do, and then get carried away by a little navy-blue dress that is so sweet, and eventually choose a black hat because they can't find a becoming one in any other colour and black goes with everything (oh, does it?) Once you've done that, you can choose between wearing all three and looking as if you did not know any better, or getting three complete outfits. We wouldn't know which to advise."

"The most expensive item in your wardrobe and the greatest extravagance is the garment that can't be worn with a lot of other things (also in your wardrobe) or that you seldom wear at all, because you don't like it. If you have to economize, you can't afford mistakes, which are definitely luxuries."

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joista tuntuu että rahaa saisi olla enemmän. Ainoa vikapuoli on, että tulee kadehtineeksi vilkkaan 1930-luvun ihmisiä, joilla tuntuu olevan vähintään parit pikkukutsut joka viikko ja iltapukujuhliakin monta kertaa vuodessa minimissäänkin!

Varmaan jokainen, joka on kävellyt noilla samoilla kaduilla ja istunut iltaa siinä tai jossain hyvin samanlaisessa kahvilassa, tuntee samaa kylmää ahdistusta. Mutta olkoon vihamieliset hullut, liikenneonnettomuus, sydänkohtaus tai meteoriitti, koskaan ei voi tietää. Nähdäkseni ainoa mitä tässä voi tehdä on elää elämänsä mahdollisimman hyvin, olla haaskaamatta aikaa katkeruuteen ja turhaan happamuuteen, pyrkiä niitä päämääriä kohti jotka näkee tärkeiksi, halata ihmisiä aina lähtiessään. Koitan tehdä jotain hyvää joka päivä, muistaa pitää itseni hereillä lamaannusta ja apeaa apatiaa vastaan – olla elossa niin kauan kuin on elossa.
Tässä halaus sinulle, arvoisa lukija. Kiitos kun olet!

Globaali potlatch (epätoivoa selittämättömän äärellä)

 "the nature of current economic system is to produce ever more where already is over-production"

Tiedättekö potlatch-juhlat? Ne ovat pohjois-Amerikan tiettyjen intiaanikansojen perinteinen tapahtuma, jossa mm. tuhotaan valtaisia määriä suurella vaivalla valmistettuja arvokkaita huopia ja muita esineitä. Kuulostanee vaikeasti sulatettavalta ja ei ihan viisaalta toiminnalta*, mutta hei, miettikää tätä meidän omaa talousjärjestelmäämme...
viikon mittaan silmin on osunut taas kaikenlaista tietoa kaatikselle joutuvan käyttökelpoisen tavaran määrästä, ei vain tekstiilipuolelta vaan yleensäkin. Tuskallisin juttu ovat tuotteet, jotka joutuvat hävitykseen koskaan edes kuluttajan käsiin joutumatta, siis kun tuotetaan tavaraa, joka ei menekään kaupaksi tai muusta syystä ei päädy edes myyntiin, ja sitten se tuhotaan ihan upo uutena. Outi Pyy kirjoitti tekstiilijätteestä, jonka usein huomioimatta jäänyt osa-alue ovat tuhottavat myymättä jääneet tuotteet. Niiden määrästä ei ole mitään tilastoja, joten jää arvailun puolelle paljonko kuskataan periaatteessa suoraan tehtaan ompelupöydältä hävitettäväksi, mutta ilmeisesti määrät ovat huomattavia.

Kesällä kun oli Siivouspäivä, kävin viemässä pari kassillista anonyymejä johtoja ja selittämättömiä elktroniikkavehkeiden osasia SER-kierrätykseen, ja tuntui ihan hemmetin karmealta heittää roskalavalle pussissa olevia, kertaakaan siis käyttöön ottamattomia osasia – mutta mitä muutakaan niille saattoi tehdä? Niitä oli tullut jo taloudesta poistuneiden vempeleiden kanssa, ties mitä plugeja ja välikappaleita ja vaihtotöpseleitä, täysin tarpeettomia mutta varmuuden vuoksi vaan mukana. Ja kuka tietää, tarvitsisiko joku jossakin juuri sitä vuoden 2007 skannerin välipistoketta tms., mutta pistoke ja hän eivät vain löydä toisiaan.

Juttelin kerran laatujärjestelmistä ja johtamisesta tietävän ihmisen kanssa, ja hän sanoi että yksi merkittävä tekijä joka johtaa älyttömään liian tuottamiseen ovat väärin suunnatut kannustimet. Esim. jos työntekijöiden ja välijohdon bonukset on sidottu tuotetun tavaran määrään, sitten tehdään hallit ja varastot täyteen, vaikka myyntiä ei olisi. Ei minulla (tavalliseen tapaani) ole tähän mitään selvää ratkaisua, en minä tiedä mihin kannustimet sitten pitäisi kiinnittää, mutta mitä ihmeellisimmillä seikoilla on vaikutusta ympäristön kannalta turmiollisiin käytäntöihin. Aivan sekapäiseltä tämä kaikki joka tapauksessa tuntuu.

Maailmassa, jossa kaikki tietävät että raaka-aineista tulee vielä iso pula (ympäristövaikutuksista puhumattakaan), tuotetaan ja hävitetään valtavia määriä materiaa. Joten tänään perjantain kunniaksi aion suhtautua meikäläiseen talousjärjestelmään valtavana tuhorituaalina jonkin pahansuovan jumaluuden lepyttämiseksi. Ei sitä oikein muutenkaan voi järkiperäisesti selittää.

* Mitä enemmän luen potlatch-perinteestä, sitä kiehtovammalta se vaikuttaa, ja näiden kansojen kulttuurisessa ja talousjärjestelmässä sillä on ihan vissi tolkkunsa – lahjatalous on asia johon voisi perehtyä syvällisemminkin!!

Impulssiostoksista

Viime viikolla minua haastateltiin kotivinkin Minun tyylini-palstalle, ja journalisti (aivan ihana tyyppi!) kysyi, eikö minua vaivaa impulssiostelu. Oltiin siis juteltu P333sta ja vaatekaapin kohtuullistamisesta. Ja huomasin, että ainakaan vaatteiden kohdalla ylipääsemättömiä impulssiostoshimoja ei vaan enää juurikaan tule. Viimeisin impulssiostokseksi laskettava juttu oli punainen villahuivi, jonka ostin täysin rationaalisen harkittujen punaisten kumppareiden kanssa Kierrätyskeskuksest. Sitä edellinen tapaus oli huhtikuussa pariisilaisessa vintageliikkeessä, sininen silkkimekko. Kaksi höyrähdystä vuodessa on siis suurinpiirtein impulssiostostahtini tätä nykyä.

Nykyään minulla on niin selvänä päässä sekä vaatekaapin tilanne että siihen kohdistuvat tarpeeni että kodin tilavuus että käytettävissä oleva aika, että lopputuloksena ei vain tee mieli ostaa mitään sellaista joka ei noiden asioiden muodostamaan yhtälöön mahdu. Toki kaikenlaisia päähänpälkähdyksiä tulee jos jotain kivaa näkee, mutta jo kauan ennen sitä hetkeä kun kukkaroa pitäisi raottaa, olen käynyt läpi mitä hyötyö/iloa käsillä olevasta mahdollisesta ostoksesta olisi, ja yleensä tilanne on se, että vaatteesta ei olisi todellista käyttöhyötyä enempää kuin niistä jotka minulla jo on. Muistan tunteen, että jokin vaate on p-a-k-k-o ostaa, mutta en pysty enää samaistumaan siihen. Kun on raahannut kassi kassin perästä tarpeettomaksi ja kodin epäsiisteyttä aiheuttavaksi paljastunutta tavaraa kierrätykseen, on selvinnyt kuinka painavalta tavara tuntuu poisvietäessä, vaikka se hankittaessa vaikuttaisikin kuinka hauskalta. Suhtaudun siis epäluuloisesti joka tavaraan, joka pyrkii kotiini.

 

Viime vuonna ostin nämä kaksi vintage-lastenmekkoa kirppikseltä – 

puhdas impulssiostos. Korjasin niiden viat ja myin eteenpäin, joten hyvin kävi.

 

Kaikkia vaateostoksia en tietty suunnittele yksityiskohtaisesti kuukausikaupalla etukäteen, mutta on erotettava sattumalta löytyneen vaatekomeron todellista puutteellisuutta paikkaavan vaatteen ostaminen siltä seisomalta kun se eteen marssii ja toisaalta puhdas impulssiostos = vaatekaapin sisällöstä riippumaton, ulkopuolisen tunneimpulssin aiheuttama ostos.

Astioiden ja muun kodintavaran impulssiostoksille tehokkain rajoitin on tieto lähestyvästä muutosta. "Haluanko kantaa tätä niska limassa asunnosta toiseen?" on kysymys, johon todellakin yleensä tulee vastattua ei, ilman erityistä ponnistusta. Niin ja, jättikierrätyskeskuksen astiahyllyt, jotka notkuvat mitä hurmaavimpien kippojen painosta... maailmassa on kertakaikkiaan niin järjettömän paljon ihania astioita, että niitä on hyödytöntä koittaa haalia kaikkia itselleen.

Kangaskaupoissa tulee välillä pölähdyksiä, mutta onneksi niitäkin vähemmän kuin ennen. Keeppikombon tweed oli pölähdys, mutta sain sen käännettyä voitoksi ja siitä tekemäni vaate on niin hyvä että impulssiostos ei olisi voinut olla parempi vaikka olisin meditoinut sitä vuoden. Täydelliseen mielenhallintaan en sentään vielä kykene, vaan impulssiostelen ruokakaupassa ja lehtihyllyllä. Ruoka ja lehdet eivät onneksi aiheuta samanlaista pysyvää kodintuketta kuin vaatteet tai muu tavara.

Lisäys:
----
sikäli kun tämä kuulostaa jotenkin itsetyytyväiseltä, niin... no, olen melko tyytyväinen itseeni, kun olen saanut aikaiseksi psyykessäni ja käyttäytymisessäni varsin suuren muutoksen! Tietäisittepä mistä olen lähtenyt liikkeelle (tiedättekin, jos olette seuranneet blogia pitkään ja/tai lukeneet Hyvän mielen vaatekaapin).

Käsineitä

 Kuinka paljon käsineitä yksi ihminen voi tarvita? Hankin taas hiljattain kahdet uudet (tai siis käytetyt) käsineet. Arvoisat lukijat voivat ihmetellä tätä, ainakin mieheni ihmettelee, mutta minä en. Hukkaan ikävä kyllä käsineitä samaa tahtia kuin hankin niitä, joten ostan aina hyvät vintagekäsineet kun sellaiset näen (hei vaan sinä joka löysit mustat Samujin käsineeni, voit soittaa siihen puhelinnumeroon joka niiden sisään on kirjottu!).

Viimeksi ostin kierrätyskeskuksesta kuvan valkoiset virkatut käsineet, jotka sopivat täydellisesti sinivihreän tweed-asuni kanssa käytettäväksi. Samalla reissulla ostin myös punaruskeat nahkakäsineet. Molemmat taisivat olla euron, vai olivatkohan toiset puolitoista, no halpaa hupia jokatapauksessa.

Vaaleat käsineet olivat varsin nuhruiset, mutta eipä mitään ongelmaa, minullahan on Hjördis käsinepesuainetta (saa Stokkalta). Pesin käsineet ja niistä tuli aivan siistit. Kun nyt olen viime aikoina saarnannut siitä, että pitää itse osata karsia likaiset vaatteet hyväntekeväisyyslahjoituksista pois, niin tämä taas osoitti sen, että rajankäynti ei ole helppoa. Ilman käsinepesuainetta valkoiset hanskat olisivat olleet melko käyttökelvottomat, mutta onneksi lajittelija oli silti päättänyt laittaa ne myyntiin.

Käsineiden laatu liittyy paitsi materiaaliin, myös leikkaukseen. Huolellinen kaavoitus ja vaivalloisesti monista osista kokoon pantu käsine mahdollistaa sormien liikkuvuuden, kun taas halvalla vain muutamata osasta ommelluissa käsineissä sormet tököttävät tönkköinä kääntymättä sen puoleen ylä-ala-akselilla kuin sivusuuntaankaan. Valkoisissa käsineissäni on sormien vaakasuoran avaamisen mahdollistava lisäkappale sormien tyvessä, joka vain harvoin nykyään viitsitään laittaa käsineisiin. En tiedä miksi sitä kutustaan suomeksi, englanniksi se on "quirk", joten hieman eriskummallista tarkoittava sana "quirky" pohjaa tähän epämääräisen muotoiseen palaseen!

(Kaavoitusasiat eivät tetenkään päde joustavasta materiaalista valmitettuihin käsineisiin, joissa liikkuvuus tulee kankaan joustosta).

Kännykkävaatteet

Pikapäivitys teknologian ja puekutumisen liitosta!
Anrealage, japanilainen vaatemerkki joka pitää näytökset Pariisissa, on tehnyt melkein mitä ennustin Hyvän mielen vaatekaapin tulevaisuusskenaariossa: vaatteissa on piilotettuna jippoja, jotka paljastuvat vasta salamalla otetussa kännykkäkameran kuvassa. Ei ihan virtual realityä vielä, mutta sinnepäin :) (Lukekaa enemmän täältä jos kiinnostaa).

Suosikkilookkini anrealagen kokoelmasta
1. Viittahaalari

2. Nokkelasti leikattu mekko pullistuvine hihoineen

Heijastavaa pukeutumista on suunnitellut myös entinen opiskelutoverini Laura Juslin, ehkä vielä hyödyllisemmässä hengessä kuin anrealage.

Pitsikatsaus sitten joskus myöhemmin, nyt varaudun kuvauksiin!

Kauneimmat napinlävet ja pitsipeignoir

 Hyvin tehdyt ysityiskohdat vaatteissa sävähdyttävät minua. Haluan kirjassani, sitten kun se joskus valmistuu, jakaa tätä tunnetta muillekin. Esim. kuinka paljon iloa voi saada kauniista napinlävestä!

Ehdoton suosikkini kierrätyskeskuksesta löytämistäni laatua valottavista vaatteista oli jakku, jonka uskomattoman eksaktisti ja kauniisti ommeltu kangasnapinläpi (kiitos oikeasta termistä SaVa!) sai minut liikutuksiin.

Nurjalta puolelta (kuva alla) viimeistely on tehty käsin, ja on räätälintaidon mestarinäyte! Huono kännykkänäpsy ei tee oikeutta tälle napinlävelle. Jakku oli tehdastekoinen, ei siis yksittäistuote ateljeesta, ja voi vaan miettiä mikä sen hintaluokka on ollut, kun on ollut mahdollista tehdä näin työläällä tavalla yksityiskohdat.

Joitakin viikkoja sitten minut pyydettiin mukaan museo Villa Gyllenbergissä pidettyyn lolitamuoti-aiheiseen tilaisuuteen paneelikeskusteluun. Monikaan lukijoista ei välttämättä tiedä, että minulla on salattu menneisyys japanilaisen nuorisotyylin lolitan parissa. Nykyajan lolitat ovat tavattoman tyyli- ja laatutietoista porukkaa, omasta osallistumisestani tyylin alkuvaiheisiin Suomessa voin vain sanoa, että on siunaus että digikamerat olivat tuolloin vielä melko harvinaisia...

 Tässä esimerkki tyylistä. Kuvassa en ole minä.

No jokatapauksessa. Vaatteiden laatuun siis. Myrskyllä, joka tapahtumaa organisoi, oli isoäitinsä vanhasta pitsipeignoirista tehty näyttävä asu. Peignoir oli hienoa, ohutta puuvillapitsiä ja vuoritettu harsomaisella silkillä.

 Myrsky näyttävässä "over the top" asussa, 

joka sopi museon naamiaisaiheiseen näyttelyyn.

Pitsi läheltä. Erittäin ohutlankaista leavers-pitsiä.

Katsokaa, miten huikean taidokkaasti vuori on ommeltu pitsin pykäreunojen mukaan, tietenkin käsin. Ateljeetyötä, joka saa minut pyörryksiin upeudellaan. Löytyisiköhän nykyään enää mitään tahoa, joka pystyisi tai suostuisi tekemään vastaavalla tarkkuudella?

Lisää pökerryttävän hienoja napinläpiä: viime postauksessani esiintyneet pitkät nahkakäsineet. Katsokaa nyt noita puolen sentin mittaisia käsin viimeisteltyjä napinläpiä!! Ne ovat, hitto vie, miniatyyritaideteoksia. Miten mikään voikaan olla noin kaunista, huoliteltua, taidokkaasti tehtyä... nyyh!

Vain lievästi fuskaava naamiaisasu

Kauan aikaa sitten, kun olin vielä parikymppinen muotiopiskelija Taikissa, kävin välillä La Perse-klubilla.  Minä olen perheytynyt ja rouvistunut, mutta Perse-klubi on edelleen olemassa! Kävin tanssaamassa ja näyttäytymässä heidän Halloween-spesiaalissaan, ja sinnehän ei sovi mennä tai ei ainakaan ole mitään mieltä mennä pynttäytymättä. Koska olen heivannut kierrätykseen suurimman osan ihmeellisistä pynttäytymisvaatteistani, piti hiukan säätää. Naamiaisasu ei ihan mahdu P333-valikoimaan, fuskasin siihen nähden, mutta en varsinaisesti joutunut ostamaan mitään asua varten.

Pitkä viininvärinen samettiviitta on lainassa siskolta. Tyllimekon tein toissakesänä ja kaivoin sen kesävaatelaatikosta esiin. Gaalamittaiset vintage-nahkakäsineet ostin viime vuoden syksyllä ja taisin peräti luvata hankkiutua niistä eroon, jos ei vuoteen tule käyttöä ("Lupaan myydä nämä käsineet, jos en vuoden 2015 aikana keksi niille yhtään käytönaihetta!"). Näin ne pääsivät käyttöön ja saavat vastedeskin asua käsinelaatikossani, puuh!

 

 Kengät ovat hääkenkäni vuodelta 2006, jotka olen säilyttänyt sentimentaalisista syistä, ja tukassa oli pikkuOnnettaren samettirusetti-hiuspompulat (vaikka eivät näykään kuvassa). Vyön nappasin kierrätyskeskuksen ilmaispuolelta, ajatuksena oli yhdistää se syystakkiin, mutta sopi se tähänkin.

 

Käsilaukkuna oli pieni UFFilta ostettu nahkapussukka, jonka hankin aikoinaan Huilin muotikuvausten rekvisiitaksi. Se on ollut pussissa odottamassa poistoa, mistä kaivoin sen tätä varten esiin. Nyt kun se on osoittautunut käteväksi, niin pitäisiköhän se sittenkin säilyttää? Ja koska saatan seuraavan kerran tarvita sitä?

Jakamistalous ja some-anteliaisuus

Tavaran ja sitä tarvitsevan ihmisen yhteensaattaminen on ongelma, johon facebook tuntuu olevan vastaus. Viisivuotias Pikku Onnetar ei enää tarvitse vaipanvaihtoa, mutta mihin toimittaa ehjä umpipuinen vauvanhoitoalusta? Fb auttoi. Vain muutaman korttelin päässä asuva blogituttu, jolla sattui olemaan täsmälleen saman levyinen pyykkikone kuin meillä, odottaa vauvaa tammikuuksi. Minä pääsin tarpeettomasta eroon, hän sai tarpeellisen. Rahaa ei tarvittu, minä saan sopivalla ajalla kahvituksen. Tuosta kapineesta eroonpääseminen on niin suuri hyöty, että en tosiaan rupea pyytämään siitä maksua.

 Sama ihana kokemus oli työhuonetta tyhjentäessä, kun pari pöytää, piironki ja neljä tuolia eivät kelvanneet kierrätyskeskuksen noutoautolle (en moiti heitä tästä, jos jokin ei my niin ei sitä kannata ottaa varastoon). Meille se jokatapauksessa oli ongelma, kun seuraavaksi aamuksi tila piti saada tyhjäksi. Laitoin alueen kierrätysryhmään kuvat huonekaluista, "hae ilmaiseksi, vain nouto" ja ne menivät todella ripeään tahtiin, suorastaan kävelivät ulos. Mikä helpotus! Myös japanilaiset muotilehdet ovat löytäneet uudet omistajat, enkä joutunut kippaamaan selkä hiessä kotiin raahaamiani lehtiä paperinkeräykseen.

Vaivalloisesta kamasta eroon hankkiutuminen on kai jakamistalouden osa-alue. En tosin kuulu niihin toiveikkaisiin, jotka pitävät jakamistalouden syntyä osoituksena uudesta anteliaammasta ihmisluonnosta. Minun nähdäkseni jakamistalouden (joka siis sisältää paitsi vauvakamppeiden lahjoittelua, myös airbnb:n ja kaikenlaiset lainaamot) mahdollistaa ensinnkin toki tekniikka mutta ennenkaikkea tavaran ylenpalttisuus. Esim. minun talouteni ei ole kiinni siitä saanko jostain haalitusta tuolista muutaman kolikon vaiko en, joten voin yhtä hyvin antaa sen pois rahatta, varsinkin jos vaihtoehtona on lähteä kyöräämään sitä bussilla Vantaalle kierrätyskeskukseen. Jo bussilippu edestakaisin maksaisi enemmän kuin mitä jostain nimettömästä tuolista tms. realistisesti ajatellen rahaa saisi. Kaikkea on paljon, eikä monellakaan tavaralla ole suurta arvoa, joten mikäs niitä lahjoitellessa, jakaessa ja lainaillessa. Jakamistalous on itsessään positiivinen asia, ja niin kai on yltäkylläisyys joka sen mahdollistaa – en mitenkään kaipaile aikoja, jolloin perheellä oli yhdet lastenkengät ja vain yksi lapsi kerrallaan pääsi kouluun...

Oleellista on löytää oikea kohderyhmä. Kierrätyskeskusvisiiteilläni olen bongannut vintageaarteita, joita en kuitenkaan ole itse tarvinnut. Monta paria melkein priimakunnossa olleita nahka-avokkaita ehkä 60-luvulta oli Nihtisillassa euron hyllyssä. Laitoin kuvan vintagekirpputoriryhmään vinkiksi, ja ainakin yhdet kuvan kengistä kävi joku hakemassa vinkin perusteella.

Tämä villakankainen viitta oli ilmaispuolella. Koska minulla on jo viitta/keeppi, olisi ollut liioittelua ottaa toinen. Jälleen FB-vinkki, ja eräs tuttu kävi hakemassa tämän itselleen. Minä olen hirmuisen iloinen, että nämä hienot tuotteet ovat löytäneet arvoisensa kodin, ja sain kokea hankkimisen iloa itse kuitenkaan joutumatta ottamaan itselleni tarpeetonta tavaraa kotiin. Suuri osa tavaranhimoa kohdistuu minulla tavaran pelastamiseen, ja sitä voi onneksi toteuttaa näinkin, virtuaalisesti.

Kännykkäkamera voi siis olla apuväline tavaranhaalimisen taltuttamisessa. Alla vielä pari ihanaa tavaraa Nihtisillasta, jotka herättivät kaikenlaisia helliä ja kauneudenkaipuisia vaistoja, mutta joita valitettavasti en kumminkaan yhtään tarvitse. Kun nyt saan jakaa ne teidän kanssanne, saan niistä sen ilon mitä niistä saatavaksi on!

Todella hurmaavat omenankukkakuvioiset kahvikupit 40 snt/kpl. Näihin kuului vielä lisäksi sokerikko kannella. Maailmaan mahtuu uskomaton määrä kauniita astioita!

 
Todella tyylikkäitä coctaillaseja tai jälkiruokakuppeja 50 snt /kpl. Jos eläisin hieman toisenlaista elämää, sellaista joka tyylillisesti olisi enemmän Mad Men ja vähemmän boheemi perhe-elämä, niin juuri näistä kulhoista coctailkutsuvieraani joisivat ihania drinkkejä tyylikkäissä puvuissaan ja näyttävissä hatuissaan. Ahh!

Valistusta vaatteiden laadusta

 Kaksi jokseenkn saman hintaista ja saman tuntuista 

villa-kashmir-kangasta, jotka kuitenkin käyttäytyvät aivan eri tavoin martindale-testissä.

Viime aikoina olen kovasti ollut sitä mieltä, että vaatelaatutietoisuuden nostaminen on lääke useimpiin tekstiilialaa piinaaviin ja sen aiheuttamiin ongelmiin. Syyttävä sormeni osoittaa ehkä eniten vaatevalmistajiin, jotka eivät jostain syystä koe mielekkääksi informoida kuluttajia vaatteiden ominaisuuksista lukuunottamatta tietoja, jotka on pakko ilmoittaa. Vasta-argumentti on, että kuluttajat eivät välitä ja ostavat aina halvinta. Mutta eihän kuluttajalla ole mitään välineitä tehdä korkeampihintaista ja parempilaatuista ostopäätöstä jos hänelle ei kerrota mistä kalliimmassa tuotteessa maksaa. Kannattaisi siis jakaa eikä pantata informaatiota.
Eräs vaatelaatukoulutukseeni osallistunut ihminen kertoi tapahtuman jälkeen tuohtuneena, ettei ollut aiemmin hahmottanut kuinka suurelta osalta mitattava ja tieteellinen asia vaatteen laatu on. Nii-in, poislukien urheilu/eräilyvaatteet, ei juuri mitaustuloksia tai muuta selvää infoa vaatteiden roikkolapuissa näy. Kaikenlaista joutavaa lässytystä jostain yrityksen historiasta ja hengestä tupataan, mutta ei tietoa siitä vaatteesta jota asiakas on ostamassa, grr. Voisi kuvitella, että "laatu" on vain jotain runollista höyryämistä, vaikka se todellisuudessa on ihan olemassa oleva asia. Tietenkin monimutkainen ja monisärmäinen asia, mutta ei pelkkää mielipidettä tai propagandaa.

(Kierrätyskeskuksen 25-v. juhlapaneelissa Finalysonin edustaja kertoi, että he ovat päättäneet laittaa tuleviin uusiin pakkauksiin kaiken mahdollisen infon, joka heillä itsellään tekemistään petivaatteista on. Se oli kuulemma hankalaa saada mahtumaan  pakkaukseen. Odotan mielenkiinnolla näitä uusia pakkauksia!)

Kuvassa Jani leinosen spektaakkeli "Jäähyväiset kurjalle rievulle". 

Tosi säpäkkää musaa soitti Bad Ass Brass Band!

Koitan jakaa tähän asti hankkimiani tietoja laatuvaatteen tunnistamisesta. Tein Kierrätyskeskukseen tietoiskupisteen vaatteiden laadusta. Se on nyt viikon tai pari Nihtisillassa, ja sitten sen jatko on auki - ilmeisesti ainakin kierrätyskeskuksen työntekijöiden koulutuksessa käytetään.

Reilun kaupan aamupalalla

Kulunut viikko on ollut täynnä ramppaamista ja kiirettä, mutta onneksi mielenkiintoisissa asioissa. Viikko jatkuu työn merkeissä vielä huomenna lauantaina Itäkeskuksen kierrätyskeskuksen laatuvaatten tunnistuspajalla, sunnuntaina koitan ehtiä kirjamessuille!



Kävin olikos se nyt tiistaina Eetti ry:n aamiaistapahtumassa, jossa Etelä-Amerikan reilun kaupan tuottajien yhteistyöverkoston tiedottaja oli kertomassa minkälaisia haasteita reilun kaupan tuottajat kohtaavat. Samalla sai syödä hyvän aamupalan (myös ruokaopportunistit voivat liittyä Eettiin!) ja viisastua maailmantalouden aiheista. Yleensä en syö aamupalalla suklaata, mutta Eetin tapauksessa teen poikkeuksen.

Haasteet ovat pääpiirteissään seuraavanlaisia:
- markkinoille pääsy ja niillä pysyminen esim. EU:ssa on hankalaa. Ajankohtainen on tilanne, jossa ruokosokerin kasvattajat tietyissä etelä-Amerikan ja Karibian alueen maissa ovat olleet suositummuusasemassa, mutta nyt EU lopetta sen ja alkaa suosia sokerijuurikkaan viljelyä omalla alueella. Tämä romauttaa sokeriruokoviljelijöiden tulot sekä yleensäkin sokerista makssettavan hinnan kerralla ja tulos on taloudellinen katastrofi näille viljelijöille, joilla ei yleensä ole muita tulonlähteitä. Jos tälläisiä suoraan köyhien viljelijöiden elämään radikaalisti vaikuttavia rakenteita muutetaan, niin sen pitäisi tapahtua jotenkin hallitusti ja asteittain.
- Reilun kaupan periaatteiden mukaan tuotetaan enemmän tuotteita kuin myydään. Siis osuuskunta, joka on saanut Reilun kaupan sertifikaatin, saa myytyä reilun kaupan hintaan esim. vain kolmanneksen tuotannosta, ja loppu joudutaan myymään normaalilla maailmanmarkkinahinnalla. Tämä aiheuttaa painetta viljelijöille, jotka suurin toivein ovat investoineet Reilun kaupan sertfikatin mukaisiin parannuksiin tiloillaan ja ylipäänsä sertifikaatin hankintaan (joka maksaa). Eli pitäisi vain ostaa enemmän reilun kaupan tuotteita, jotta kaikki tuotettu saataisiin myytyä kys. järjestelemän sisällä ja hyödyttäisi viljelijöitä. Esityksen mukaan Reilun kaupan kukkasadosta myydään sertifikaatin alla vain 10%, kahvista vain 34% ja kaakaosta 48%. Melko ankeaa. Eettistä tuotantokapasiteettia on, markkinat vain eivät vedä.
- ilmastonmuutos iskee ikävimmin pienviljelijöihin (joita reilun kaupan viljelijät ainakin tämän yhteistyöverkoston puitteissa ovat). Kahvisadot ovat romahtaneet viime vuosian roihahataneen sienitaudin takia, myrskyt kaataneet banaanipuut, ja siinä missä megatuottajalla on varaa korjauttaa tämäntapaisia tuhoja, pienviljelijän koko elämäntyö voi mennä hukkaan.

"Conventional markets are not enough to end poverty", tiivisti esitelmän pitänyt Xiomara Paredes. Isot ostajat ovat painostaneet maailmanmarkkinahinnat niin alas, että vaikka kuinka raataisi, ei niillä koskaan pääse edes niukan-kohtuulliseen elantoon.

Aiheeseen liittyi keskustelu alkuperän merkitsemisestä tuotteisiin. Ihmettelen, tai ehkä sittenkään en, miksi niin monet valmistajat eivät kerro mistä heidän tuotteidensa ainekset tulevat. Jos ostetaan jostain sekapörssistä sekalaisia eriä, niin silloin alkuperää ei tiedetä, eikä sitä voida kertoakaan. Mutta minulle kuluttajana alkuperän kertominen antaa turvallisen olon. Juon välillä aamuisin ihan tavallisesta kaupasta saatavaa ihan tavallista omenamehua, jonka parastaennen-päivämäärän viereen on painettu myös käytettyjen omien alkuperämaa koodilla. En nyt muista mitä kaikkia niitä on, usein Puola, eikä minulla ole mitään erikoista tietoa siitä onko puolalainen omena jotenkin lähtökohtaisesti hienompi juttu kuin tsekkiläinen, mutta tulee turvallinen ja huolehdittu olo kun asia kerrotaan. Että ei ole käytetty jotain ties mistä haalittuja omenoita, joista ei kukaan vähääkään tiedä edes miltä mantereelta ne tulevat, ja miten ne on kasvatettu ja minkälaisia myrkkyjä käytetty jne.

Toisekseen alkuperämerkinnästä tulee myös ihanan sofistikoitunut olo. Kun syö guatemalalaisista kaakaopavuista tehtyä suklaata, kokee olevansa herkuttelija ja konossääri, eikä mitähyvänsä mässyä suuhunsa ahtava mässyttäjä. Siitä ilosta voi jo maksaa pienen lisähinnankin...