keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Poetry and Spleen in Victorian Fashion / Kumu


Surupuvun hihassa kahta käsinnyplätyä pitsiä 
–tämä puku edustaa vissiin "puolisurua", koska siinä on valkoistakin.

Kävin Tallinnan Kumussa katsomassa näyttelyn viktoriaanisesta naistenmuodista, "Poetry and Spleen". Suosittelen kaikille joita pitsi ja rimssu kiinnostavat! Pääsee katsomaan hyvinkin läheltä pukuja, sillä suurin osa ei ole vitriineissä. Mahtaa olla stressaava duuni museovahdeilla, kun kaltaiseni tyypit haluavat nähdä joka neulanpiston ja pitsidetaljin senttien päästä ja tasapainoilevat lähelle päästäkseen yhdellä jalalla ja nenä melkein näyttelyesineissä kiinni...


Konetyllipohjalle applikoituja nyplättyjä kuvioita.

Koneellisen valmistuksen ja käsintekemisen yhdistely, joka tuolle kaudelle on niin leimallista, ilmeni näistä vaate-esimerkeistä hienosti. Esim. suuri osa pitsiasioista oli koneelliselle tyllipohjalle applikoituja käsinnyplättyjä tai -ommeltuja koristeaihioita.
Koristeellisuuden määrä oli huikea. Vaikka 1800-luvun vaatteet ovat olleet epäkäytännöllisiä, varmasti ahdistavia ja joka suhteessa vaivalloisia, sittenkin ne herättävät tietynlaisen kauneuskateuden. Sulilla, kirjonnoilla, nauhoilla ja pitseillä koristellut hatut varsinkin saivat huokailemaan kaihoisasti.

1800-luvun hienostonaiset ovat olleet varsin pieniä, 
ainakin näiden pukujen perusteella. Vyötärö on muovailtu 
tottakai korsetilla, mutta pituuskasvuun lienee vaikuttanut 
yksipuolinen ravinto ja liikunnan vähyys?

Vaatteiden infotekstit jättivät toivomisen varaa, osa oli itsestäänselvyyksiä ("Vihreä mekko jossa pitsikaulus"), osa puutteellisia ja osa suorastaan virheellisiä, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi täydellistä. Jos tämä näyttely joskus rantautuu Suomeen, haluaisin olla mukana kirjoittamassa tekstejä uusiksi. Lisäksi olisi ollut mahtavaa, jos mukana olisi ollut edes yksi miesten asu, sillä se olisi selventänyt sitä kontrastia joka miesten- ja naistenpuvuissa tuolloin oli.

Lisää nyplättyjä kuvioita konetyllipohjalla. 

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Hyvinvointia ilman kasvua

Kun kovasti vaikuttaa siltä, että tämänhetkinen maailman- ja talousjärjestys ei kykene motivoimaan esim. ilmastonmuutosta kunnollisesti hillitseviä tai globaalia epätasa-arvoa ratkaisevia toimia, niin olen aina löytäessäni lueskellut kirjoja, joissa mietitään mitä muita järjestelmiä voisi olla. Viimeksi käteen tarttui Tim Jacksonin Hyvinvointia ilman kasvua – rajallisen planeetan taloustiede.


 Hyvinvointi ilman kasvua kuulostaa minun korvaani oikein hyvältä. Itsehän en tarvitse yhtään enempää kuin minulla nyt on, kunhan vain voisin olla varma että henk. koht. taloustilanteeni jatkuisi vakaana siihen hetkeen asti jolloin asuntolaina on maksettu. Sen jälkeen sopii vähän heitelläkin, kun nyt aina saisi ruuan pöytään ja sähköä laitteisiin. Mutta jos nyt jotain olen muotisuunnittelijan aivoillani onnistunut taloudesta ymmärtämään, niin se on se että ilmeisestikin perustavanlaatuisella tavalla koko talous perustuu välttämättömään vaatimukseen siitä, että se kasvaa. Jos se ei kasva, niin sitten se taantuu tai peräti romahtaa, vakaata tasapainotilaa ei oikein pysty saavuttamaan. Tämä taas johtuu siitä, että raha ilmestyy maailmaan tyhjästä kun sitä lainataan, ja tähän kiinteästi liittyvä korko on seikka joka juuri kasvua vaatii.

 Näiden vakuuttavannäköisten kaavojen ohi tunnustan loikkineeni.

En Jacksonin kirjasta valitettavasti löytänyt selvää ratkaisua tai selostusta siitä mikä vaihtoehtoista talousmallia motivoi (ts. pitkäjänteisiin, tähänastista matalampiin tuotto-odotuksiin tyytyvää sijoittamista, jonka usein hoitelee valtio – suunnitelma sinänsä kuulostaa hyvältä mutta kuinka siihen on tarkoitus siirtyä??). Minkä lisäksi minussa herättää aina valtaisaa kiukkua senkaltainen kulutuskulttuurista valitteleva löpinä johon Jackson talousanalyysien lomassa tuon tuosta sortuu. Esim. "Kulutusyhteiskunnan materiaalinen pröystäily kuluttaa loppuun tärkeät luonnonvarat ja settaa ylitsepääsemättömän taakan planeetan ekosysteemeille" ja "Kuluttamisen kulttuuri on kehittynyt osittain keinona varjella kulutusvetoista talouden kasvua. Nykyisellään se kuitenkin edistää tuottamatonta statuskilpaa ja vahingoittaa ihmisten elämää sekä psyykkisesti että sosiaalisesti."

Uutuuksien shoppailu statuksen saavuttamiseksi on hänen näkemyksensä mukaan nykyisen konsumeristisn kulttuurin kivijalka, josta pitäisi päästä eroon keskittymällä henkisempiin mielenkiinnon kohteisiin kuten ihmissuhteet, puutarhanhoito, musiikki ja niin edelleen.  Itse asiasta en sinänsä ole eri mieltä. Mutta Jackson puhuu sietämättömän ärsyttävällä tavalla aina vain muista ihmisistä, onnettomista ostoskulttuurin uhreista, jotka vain haalivat kamaa saadakseen nostettua statustaan. En tiedä elänkö sitten jossain kuplassa, mutta minusta tuo statusjankutus on täysin väärä tulkinta ihmisten tavaroiden ja muiden hankintojen tarpeesta. Esim. lähtevätkö ihmiset ensisijaisesti lomailemaan ulkomaille statusta kohottaakseen vaiko siksi, että on ihanaa matkailla, olla uudessa ympäristössä ja vaikka uida lämpimässä meressä? Onko Jackson itse hankkinut kotiinsa tietokoneen statuskilpailun sumuttamana, vaiko siksi että kirjan kirjoittaminen vain kertakaikkiaan sujuu kätevämmin tietokoneella kuin sulkakynällä tai edes kirjoituskoneella? Ihmiskunta on vuosituhansia tullut toimeen ilman kännykkää, mutta nyt kun se on keksitty, niin siitä kieltäytyvä kertakaikkiaan vaan on erikoinen ja lähimmilleen hieman hankala tyyppi (tai erakko). Ehkä on ekologisesti mahdotonta, että koko monimiljardinen ihmiskunta hankkii jokainen ulkomaanmatkoja, tietokoneen ja kännykän, mutta miten vetää raja pröystäilyn ja sellaisen kuluttamisen väliin, joka vain ihan oikeasti tuntuu hyvältä eikä omassa elämässä yhtään liioittelulta? Ja kun kirjan kirjoittaja ilmiselvästi kuitenkin kuuluu siihen globaalisti katsoen varakkaaseen väkeen, jolle nuo asiat ovat taloudellisesti mahdoliisia, niin miten hän motivoi itsensä olemaan hankkimatta niitä, sikäli kuin noudattaa omia ohjeitaan? Olisipa mielenkiintoista tietää.

Voi tietysti olla, että toistaiseksi suhteellisen tasa-arvoisessa suomalaisessa ympäristössä statuskilpailu ei ole kovin merkittävää. Kirjassa kyllä käsitellään sitä, että suurten tuloerojen ja heikon turvaverkn yhteiskunnissa statuksen osoittaminen korostuu. Mutta oli miten oli, jos aletaan tuohon sävyyn moralisoida, niin silloin kyllä haluaisin kuulla miten kirjoittaja on itse ratkaissut nämä asiat omassa elämässään.

Kirjassa perustellaan kyllä erittäin vakuuttavasti se, että tämänhetkinen malli ei vain kertakaikkiaan ole kestävällä pohjalla, sillä kuten järkikin sanoo – mikään jatkuvasti kasvava systeemi ei voi loputtomasti perustua rajallisiin resursseihin. Ja kun ihmisiä tulee koko ajan lisää mutta planeetan resurssit eivät lisäänny eikä uusia elinkelpoisia planeettoja ole näköpiirissä... Ei mitään kevyintä kesäluettavaa, eräänlainen ahdistuspilvi siitä jälkeen jäi.

Kevyempinä uutisina voin ilmoittaa, että päädyin tekemään pitsitunikan (mm. Sonam Kapoorin pitsisarien aiheuttaman statuskilpailun aivopesemänä). Keskikesän pitsihöyrähdys, tuttu jo aiemmilta vuosilta...

Bollywoodnäyttelijätär Sonam Kapoor ja yksi hänen viehkoista pitsiasuistaan.

Niin ja Sonam Kapooriin päästyäni ei voi kuin ihmetellä kuinka samannäköinen on hänen yllään oleva pitsimekko merkiltä Self-portrait kuin se "reikäkolttu" joka Ruotsin Victorialla oli lapsensa ristiäisissä! Vertailkaa ja hämmästykää!!

Sonam Kapoor / Self-portrait


 Kruununprinsessa Victoria / By Malina

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Reissussa taas




Terveisiä kesälomareissulta Legolandiin. Reissussa oli kolme sukupolvea: vanhempani, minä&mieheni sekä Pikku Onnetar ja hänen serkkunsa. Minun innoitusestani matka tehtiin pintateitse vaikka Legoland on aivan lentokentän vieressä. Kun keikkuvassa x2000 Tukholma-Kööpenhamina-junassa lapset alkoivat oksennella ja seuraavaksi juna hajosi, idis ei tuntunut parhaalta, mutta en kadu mitään. Pikavisiitit Tukholmassa ja Kööpenhaminassa olivat kuitenkin hienoja ja ruotsalaisten pikkukaupunkien asemilla sekoilu just sopiva seikkailuelementti tälle porukalle.


Tukholmassa kerkisin käydä Fotografiska Museetissa, iso näyttely Greta Garbosta (ennustan 30-luvun tyylin buumia ensi vuonna) ja kuvallisesti hieno mutta moraalisesti ihmetystä herättävä näytely Afrikan suureläimistön tuhoutumisesta. Siinä siis oli tehty aidonkokoisia printtejä leijonista ja sarvikuonoista jne ja viety ne paikkoihin joissa kyseiset eläimet olivat aiemmin eläneet mutta jossa mokomat afrikkalaiset ovat kehdanneet rakentaa esim. taloja tms. Tietenkin monet kuvat olivat todella traagisia, esim. kaatopaikalla kuvatut, mutta jotenkin ikävä jälkimaku siitä jäi.

Kööpenhaminassa tapasin pari tanskalaista tekstiili-ihmistä, jotka organisoivat mielenkiintoista pohjoismaista projektia skottilaisen Makeworks-hankkeen hengessä. Toivottavasti keksimme hankkeelle jostain rahoituksen, sillä haluaisin sen toteutuvan! Idea on siis luoda nettisivu, joka yhdistää suunnittelijat ja valmistajat käytännönläheisellä tavalla. Homma aloitetaan vaatetus- ja tekstiiliteollisuudesta, koska se on projektissa mukana olijoille läheisin, mutta tarkoitus on laajentaa muillekin aloille. Tarkoitus on siis promota paikallista/pohjoismaista valmistusta, etti vahingossa tiedon ja yhteyksien puutteesta lähdetä valmistuttamaan kaukomaille vaikka lähempänä olisi kapasiteettia.

Legoland oli juuri sitä mitä lapset toivoivatkin, siis onnistunut homma. Ninjago- ja Friends-tunnarit jäivät soimaan päähän, vaikka alueella ei ollut kattavaa taustamusiikkia. Lego-ostelu ei mitenkään lähtenyt lapasesta, eikä Pikku Onnetar äitynyt edes mankumaan.

Naputtelen tätä Malmö-Tukholma-junassa, SJ tarjoaa netin. Sähkötöpseli löytyy istuinten välistä alhaalta!