Vickanin reikämekko

Iltasanomien muotijournalisti liiteli pitsin määrittelykarikkojen ohi kuvailemalla kruununprinsessa Victorian lapsensa ristiäisissä käyttämää mekkoa "reiälliseksi". Tirskahtelin tälle kyllä itsekin. Mutta on todella hankalaa saada selville mitä tuo mekko tarkkaan ottaen on. Kuvat ovat liian kaukaa otettuja että niistä näkisi tekstuurin riittävän tarkasti. Eräällä FB:n ompelupalstalla kävimme pitkän keskustelun aiheesta. Ensin olin itse kivenkovaan sitä mieltä, että kyseessä on koneommeltu pitsi (chemical lace / katoavalle pohjakankaalle tehty kirjonta). Mutta tarkemmat lähikuvat paljastivat, että hieman korituolin ristikkoa muistuttavassa osuudessa on havaittavissa paljon vikkaussilmukalta näyttäviä kohtia. Kirjontakoneilla, jotka koneommeltua pitsiä tekevät, voi jäljitellä hämmästyttävän uskottavasti monenlaisia pitsitekniikoita, eivätkä virkkaussilmukalta matkan päästä näyttävä jälkikään ole mahdottomuus, jos koneen ohjelmoija on viitseliäs. Vasta kun kirjontapistot todella erottuvat, tai vaihtoehtoisesti pystyy varmuudella sanomaan, että on virkkaussilmukoita, voi tehdä vankan päätelmän. Pitää päästä suht lähelle, että asiasta saa varmuuden, ja tarpeettoman hienotunteiset ruotsalaiskuvaajat eivät olleet kiilanneet riittävän lähelle Vickanin kolttua. En tiedä mikä syy mekon tehneellä by Mlina -firmalla on olla ottamatta kunnon lähäreitä teettämistään mekoista...

Virkkauskonetta ei ole olemassa, siis ainakaan sellaista, jonka jälkeä kukaan yhdenkään pannulapun virkannut erehtyisi luulemaan käsintehdyksi. Crochet machine -nimellä myytävät koneet ovat neulekoneen muunnoksia, jotka tekevät nauhoja, nyörejä, joskus jonkinlaisia verkkoja, mutta eivät mitään käsinvirkkausta muistuttavaa. Ei vaan ole kyetty vielä rakentamaan konetta, joka osaisi erehtymättä tunkea koukun edellisen kerroksen silmukkaan, joka virkkaamisessa on välttämättömyys. Neulekoneen tuotos muistuttaa tekniseltä kannalta paljon käsinneulontaa, paitsi jos kyseessä on loimineulekone. Mutta esim. ihan tavallinen t-paita-trikoo olisi periaateessa mahdollista neuloa samanlaiseksi käsin, jos vain olisi hiiren kokoinen ja olisi käytössä saman mittakaavan puikot. Virkkausta ei pysty samalla tavalla koneellistamaan.

Alibabasta "crochet machine" ja sen tekemiä alushousunnauhoja.

Tästä päästäänkin siihen, mistä olen kai joskus aiemminkin täällä kirjoittanut: jos kaupassa näet virkatulta näyttävän vaatteen/asusteen, ja siis osaat erottaa virkkauksen ja neulonnan toisistaan jne, niin silloin ne ovat käsin virkattuja. Usein niissä ei mitenkään mainita, että kyseessä on silmukka silmukalta tehty käsityö.

Kirjoitin sitten tuonne by Malina -firmaan ja kysyin heiltä, mitä materiaalia mekko on ja onko se tehty käsin. He vastasivat merkittävän nopeasti, vain muutamassa tunnissa. Vastaus kuitenkin jätti jälkeensä aivan yhtä sankan hämmenyksen kuin sitä ennenkin vallitsi:
"Hi,
yes it our dress Emily, find it here: http://www.bymalina.com/en/shop/dresses/by_-malina-emily-aw16-02-emily
It’s crocheted but not by hand.

Have a nice weekend!

Med vänliga hälsningar/Best Regards
-----"

Virkattu materiaali, jota ei kuitenkaan ole tehty käsin, on samaa kuin kuvailisi jonkin materiaalin olevan "aitoa silkkiä, mutta synteettistä sellaista". Siinä ei vaan ole mitään tolkkua. Jäämme ihmettelemään.

Odotan, josko joku ostaisi tuon mekon ja lähettäisi siitä minulle superlähikuvan!

Pitsi-idolini Pat Earnshaw määrittelee pitsin muistaakseni "koristeellisiksi rei'iksi, jota ympäröi lanka". Joten ehkä se "reiällinen mekko" ei sitten olekaan niin pöljä ilmaus kuin miltä ensialkuun kuulostaa.

Kantfabriek - Pitsitehdasmuseo Hollannin Horstissa

Palauduimme kotimaahan jo pari päivää sitten, mutta päivittelen matkan juttuja kunnes kaikki on käyty läpi juurta jaksain :)

 Matkan toinen ammatillinen pääkohde oli Hollannin kaakkoiskulmassa sijaitseva pikkukaupunki Horst. Horst on lähellä Venloa, joka taas on lähellä Dusseldorfia (hetikohta Saksan rajan toisella puolella). Horstissa on museoitu pitsitehdas, Museum de Kantfabriek, mutta sen lisäksi pari muutakin museota - ensi kerralla varaan aikaa myös Parsan- ja herkkusienenviljelymuseoon tutustumiseen!

 Pitsimuseo on upea. Sinne kannattaa hankkiutua kauempaakin. Museoitujen pitsikoneiden lisäksi siellä on vaihtuvia tekstiilitaiteen näyttelyitä, mittava pitsi- ja käsityöaiheinen kirjasto (avoinna tutkijoille ym), laaja arkisto pitsinäytteitä eri vuosisadoilta ja monenmoisia kursseja järjestetään.
Museota pyörittävät vapaaehtoiset, mutta vaikutelma on todella ammattimainen ja esim. arkistoidut pitsinäytteet on säilötty oikeaoppisesti ja ne ovat maanlaajuisessa museoiden tietokannassa.

Pitsitehdas toimi varsin pitkään, se lopetti vasta noin 10 vuotta sitten (viime vuodet olivat tietenkin hankalia, kulta-aikoina sodan jälkeen työntekijöitä oli yli 50, viimeisinä aikoina vain omistaja perheineen). Paikalliset aktiivit järjestäytyivät yhdistykseksi ja saivat rahoituksen tehtaan museoimiseksi. Museota valmisteltiin useita vuosia, ja se on toiminut viitisen vuotta. Vaihtuvat tekstiilinäyttelyt vetävät väkeä kaukaakin.

Pitsikoneenrakastajille ja vanhaan tekstiilitekniikkaan friikahtaneille erityisen kiintoisa on raschel-kone, eräänlainen neulekoneen sukulainen, joka tekee nylonpitsiä. Sen tuotokset eivät ole pitseistä kauneimpia, mutta mekanismi on kiehtova.

  

Kuvassa pitsinhalkomakone, jolla erotellaan pitsinauhat leveästä kangasmaisesta tuotoksesta.

 

Miellän raschel-pitsin bulkiksi, mutta täytyy kunnioittaa sitä teknisen nerokkuuden määrää, jolla nämäkin kapistukset on kehitetty kauan ennen tietokoneita ja taskulaskimia... vaatimattominkin tekokuituinen reunapitsin rimpula vaati varsin paljon vaivaa ja suunnittelua. Kuvassa lankojen kulkua kuvaava malli.

Mallia ei ainakaan tässä raschelissa tee pahvinen reikäkorttinauhasto, vaan metallinen lenkkiketju. Hyvin kestävä, mutta hankalasti vaihdettava!

 Tehtaan maskotti, pieni pitsityttö, on pukeutunut perinteisen malliseen pitsimyssyyn. Hollannissahan on vähän joka kylässä omanlaisensa perinteinen pitsipäähine, tällä seudulla todella näyttävä hörsöke johon menee metritolkulla pitsiä (eräs syy siihen, että tehdas perustettiin juuri Horstiin!).

Remfabriken osa II

Sitten viime kirjoituksen olen jo ehtinyt viettää monta päivää Oslossa (ihanan ystäväni Lisan luona, joka tekee tyylikkäitä kalannahkalaukkuja). Oslosta matka jatkui laivalla Saksan Kieliin ja siitä junalla Amsterdamiin. Onneksi Pikku Onnetar pitää matkailusta, muutoin tästä ei tulisi mitään. Amsterdamissa asumme Airbnb:n kautta vuokratussa asunnossa vanhassa talossakanaalin varrella, täällä voisi asua pitempäänkin! Seuraavaksi Hollannin kaakkoisosiin ja matkan toiseen pitsitehdaskohteeseen!

Göteborgiin palatakseni vielä: Minua kiinnosti tottakai museon pitsikoneosasto, jossa on neljä barmen-tyyppistä pitsikonetta, esim. 88-puolainen, pari metriä leveä, isoin koskaan näkemäni barmenkone. Sillä tehdään mm. leveää kirkkopitsiä alttarien reunustamiseen, jota aina sillointällöin edelleen tilataan. Nämä koneet ovat kotoisin ruotsalaisesta pitsitehtaasta, jossa oli satoja pitsikoneita ja joka huippuaikoinaan suolsi tuhansia kilometrejä pitsejä päivässä. (Sain kuulla, että Ruotsissa on ollut useita pitsitehtaita, toisin kuin luulin, ja onkin mielenkiintoista joskus hämärässä tulevaisuudessa selvittää, miksi Vaasan pitsitehtaalta vietiin pitsejä Ruotsiin jos siellä oli runsaasti omaakin alan teollisuutta). Kyseisen tehtaan lopettaessa eräs työntekijöistä sai luvan ottaa muutamia koneita mukaansa, ja hän perusti oman minipitsitehtaan autotalliin. Eläkkeelle vetäytyessään hän lahjoitti koneet, reikäkortit, mallikirjat ja kaiken muunkin tarpeellisen tavaran Remfabrikiin. 

Reikäkortit ja muuta tarpeellista tavaraa

On olemassa aivan tiety ihmistyyppi, joka hullaantuu pitsikoneisiin, tai muihin vanhoihin tekstiilikoneisiin, ja saa suurta iloa puuhaillessaan niiden kanssa. Vitsailtiin museon henkilökunnan kanssa, että tähän syndroomaan tarvittaisiin oma tautiluokitus :D

Museoyhdistyksen väki on varsin teknillisesti taitavaa, he olivat mm. yhdistäneet 1800-lukulaisen jacquard-laitteiston kai 1930-luvun nauhakoneeseen. Hybridillä pystyi kutomaan nauhoja, jotka sopisivat norjalaisen kansallispuvun koristeeksi (kuva yllä). Konetta hommaan tarvitaan, sillä nauhoja käsinvalmistavat kun alkavat olla aika iäkkäitä eikä nuorempaa väkeä hommaan löydy. Mutta oikeanlaisia tupsuja ei kone pystynyt tekemään ja projekti on nyt jäissä. 

Päälimmäisenä  pitsi, jonka malli on museon väen itse toteuttama.

Remfabriken saa lahjoituksina monenmoisia lankoja ja muita tekstiilejä. Pääsin kurkistamaan lankavarastoon, jossa on kaikenmaailman lankoja kaikissa mahdollisissa sävyissä, nämäkin on pelastettu juuri ja juuri joutumsta kaatopaikalle. Mikä sateenkaari!

 

Sabluunoita, joilla tehtaan tuotteet nimikoitiin.

Langankertauskone 

 

Loimenluonti...kapine

Huomenna turisteilen vielä Amsterdamissa (ihana kaupunki!!) ja sitten kohti seuraavaa virallista matkakohdetta. Keskiluokkainen kulkurielämä sopii minulle, kunpa tätä voisi jatkaa vähän pidempään..!

Pitsiteollisuuskirja ja vaatebudjettikirja 1870-luvun ladylle

Kirjakatselmus jatkuu. Olen aivan intona vanhojen kirjojen edullisista faksimile-uusintapainoksista, joita saa amazonilta halvalla. (Kunpa niihin vielä laitettaisiin alkuperäinen kansi, eikä rumaa ja täysin sattumanavaraista uutta). Näitä kirjoja ei muuten käsiinsä saisi, jos nyt ei sattumalta jostain ulkomaisesta antikvariaatista keräilyhinnoilla.

Viime aikoina iloa on aiheuttanut ainakin Euroopan pitsiteollisuutta käsittelevä katsaus, jonka on julkaissut Yhdysvaltojen hallituksen talousosasto vuonna 1904 (Machine-made Lace Industry in Europe; United States Bureau of manufacture, Special Consular Reports). Tirskahtelin riemusta kun selailin pitsikatsausta ensimmäistä kertaa: tarkkoja selostuksia pitsitehtaiden työvoimasta! Pitsikoneiden poikkileikkauksia! Pitsiteollisuuden kustannusarvioita! Voi onnea!! Ihmettelen kyllä, kuka muu kuin minä haluaisi lukea tämän kirjan ja onko sen painaminen osoittautunut vaivan arvoiseksi... No, suosittelen kaikille, jotka haluavat yksityiskohtaisen raportin Calaisin, Nottinghamin, Plauenin ja St.Gallin pitsi- ja kirjontateollisuudesta 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Kyse on ollut sekä työvoiman määrässä että rahallisen tuoton puolesta varsin mittavasta teollisuudenhaarasta, esim. yksin Calaisista arvoitiin vietävän Yhdysvaltoihin kuuden miljoonan dollarin arvosta pitsiä vuosittain (nykyrahassa yli 22 miljoonaa $).

Calaisin pitsiteollisuudesta reaportoinut konsuli on selvästi pitsiteollisuuden lumoissa, hänen innotuneet kuvauksensa ovat kuin omasta kynästäni ja tunnen sielujen sukulaisuutta. Suosikkikohtiani ovat ainakin "How machines weighing 25,000 pounds can be made to pump water or to crush stone, or to saw logs into lumber, the reader can easily understand, as he has seen them; but how a machine weighing 25,000 pounds can be capale of manufacturing the most delicate laces, so perfect imitations of real lace that an expert is required to thell the difference, is more difficult to understand.To prduce such a machine ... has taken a century of gradual development, in which thousands of intellligent minds have contributed to bring it up to its present stte of perfection."

Lisäksi opimme, että "A lace  machine, as will appear later, is perhaps one of the most delicate machines in the world in its sensitiveness to heat and cold" ja että


"the aim of the Calais manufacturers has always been the imitation of real lace. Quite recently one of them, having in his employ a very able draftsman, has been able to make lace that approaches so nearly to real lace that even a connoisseur night mistake it for the real. It is hardly necessary to add that this kind of lace has a great future." Kunpa tästä ihmepitsistä olisi vielä näyte!

Toinen hurmaava faksimile on Millicent Whiteside Cookin "How to Dress as a Lady on 15 Pounds a Year" vuodelta 1874. Nykyrahassa 15 puntaa on noin 1200 puntaa, joka on siis ollut absoluuttinen mnimimäärä jolla hieno nainen, siis säätyläislady on voinut hankkia vuotuisen päällepantavansa. Tämä on vaatinut äärimmäistä pihiyttä, tarkkuutta ja niukkuutta, mutta tuloksena on ollut (vaikeuksien ylittämisen aiheuttaman tyytyväisyydentunteen ohella) se, että hyvin vaatimattomissa varoissa ollut lady on voinut osallistua seurapiirien tapahtumiin ja matkailla Euroopassa säädynmukaisesti. Kun esim. kesän silkkipuku on huolellisesti valittu eikä liian huomiotaherättävä, se on kelvannut sekä aamupäivän puolimuodollisiin tapahtumiin (kuten jousiammuntajuhlat), että iltapäivän puutarhakutsuihin, ja vielä aamupuvuksi hotellissa oleskellessa.

Kirjassa on pennilleen - tai siis pencelleen - määritelty kolmen vuoden vaatebudjetti, josta kallein hankinta on tweed-kankainen mekko, jakku ja vedenpitäväksi käsitelty viitta. Kaikki vaatteet pitää ratkoa ja kääntää ainakin kertaalleen, ja tietenkään minkäänlaisiin impulssiostoksiin, edes yhden rusetin tai käsineparin, ei ole mahdollisuutta (välillä kirjan teksti kuulostaa kovin tutulta!).


Olen kuluneen vuoden aikana pistänyt aika ison tukun rahaa kirjoihin. Perusteluna on, että koska pyrin kuluttamaan noin muuten vähemmän, siis luonnonvaroja, niin voin sentään tyydyttää intohimojani hankkimalla kirjoja. Olen siis palannut teini-ikäni kulutustottumuksiin, kun ostin pihiyttäni vaatteet kyllä kirppiksiltä, mutta uhrasin huomattavan osan taskurahoistani sarjakuviin. Silloin vertailin vaatteiden hintoja esim. uuden Sandman-alpparin hankkimiseen, ja päädyin aina mielummin sarjakuvaan kuin uuteen vaatteeseen. Nykyään tosin makuni on kallistunut, eikä ensimmäinen käteen kirppikseltä osunut vaateriepu tyydytä herkkää esteettistä aistiani...

Barmen-pitsikoneen anatomia

 Kun pääsin katsomaan pitsikonetta oikean pitsikonemestarin kanssa, sain aivan uudella tavalla käsityksen sen toimintaperiaatteista. Lassfolkin pitsitehtaalla on siis ollut pääasiassa Barmen-tyyppisiä pyöreitä pitsikoneita (sekä paljon erilaisia nauhakoneita, joista en vielä tiedä juuri mitään). Näitä barmen-pitsikoneita oli tehtaalla kahta tyyppiä:  mittelstick ja feinstick, joista ensimmäinen - esimerkkipitsi kuvassa vasemmalla-  teki karkeampia pitsejä, ja jälkimmäinen - kuvassa oikealla - sirompia. Barmen-koneet keksittiin Saksassa, joten monet koneen osien ym. nimitykset pohjaavat saksaan.

 Tässä pitsikone museon varastossa, mittelstick-tyyppiä. Huomaatte, että kyse ei ole mistään heppoisesta vempeleestä. Kuten on jo tullut pariinkin kertaan mainittua, pitsin valmistaminen ei ole keijukaisten herkkää puuhastelua, vaan kovaäänistä teollisuutta. Sain itseni suhrattua koneöljyyn, kun koitin selvittää koneen salaisuuksia.

 Barmen-koneessa on puolia, jotka on järjestelty pareittain. Tässä koneessa oli 48 puolaa, se on  keskikokoinen. Puolia voi olla jopa yli sata, mutta puolien lisääntyessä kasvaa myös koneen halkaisija. Puolat voivat kiertää koko ympyrän toisiaan kierrellen, ja niiden kierähdykset saavat aikaan pitsin lankojen risteämisen. Pitsi kerääntyy putkilomaisena ylöspäin, ja veitsennäköiset kapineet (joita myös kutsutaan nimellä kniv = veitsi) napauttavat joka liikahduksen jälkeen pitsiä niin, että siitä tulee ryhdikästä. Punainen lanka etualalla on "eisengarn" välilanka, joka pitää pitsiputkilon koossa valmistuksen ajan, mutta vedetään lopuksi pitsistä pois, jolloin putkilo aukeaa. Eisengarn on liukasta, jotta se olisi helppo vetää pitsin lomasta pois.

 Tällä kapistuksella saadaan ronkittua lanka esim. lankarullan vaihtamisen jälkeen oikeaan paikkaan.

 

Jaqcuard-reikäkorttisysteemi ohjaa puolien liikkeitä. Jos kortissa on reikä, puola liikkuu, jos reikää ei ole, se pysyy paikallaan. Yleensä pitsimallit on suunniteltu niin, että tietyt puolat pysyttelevät paikallaan (esimerkiksi yleensä yläreunassa on 1 tai kaksi suoraa lankaa). Paikallaan pysyvään puolaan lanka pitää puolata tiukemmalle kuin ympäriinsä liikkuvaan puolaan.

 

Nämä tylppäpäiset koukut loksahtavat reikäkortin reikään, jos sellainen on, ja liikuttavat tikkua, joka liikuttaa puolan alustaa (noin yksinkertaistetusti selittäen, en osaa kaikkien osien oikeita nimiä). Jos koukku osuu pahviin, mitään ei tapahdu. Kyse on vain alle sentin liikahduksista, jotka saavat koko koneiston toimimaan ja nypläämään suorista langoista pitsiä.

 Häkkyrä, jonka ympärille valmis pitsiputkilo kietoutuu, oli nostettu pois koneen päältä. Se lepäilee kuvassa pitsimankelin päällä, jolla pitsi prässättiin siistiksi myyntiä varten.

Barmen-koneen kaavio löytyi täältä.

En olisi ikinä arvannut, että voin innostua jostain teknisestä laitteesta näin paljon. Jos olisin tiennyt kuinka mahtavia pitsikoneet ovat, olisin saattanut harkita koneinsinöörin uraa. Tai ainakin edes hiukan konetekniikan opintoja, niin että tietäisin vähän miten tälläisiä voisi korjata!

Leavers-pitsikoneen anatomia / anatomy of Leavers lace machine

Calaisin pitsiteollisuuden sydämessä ovat Leavers-pitsikoneet. Niillä tehdään maailman ylellisintä konepitsiä, johon Calaisin pitsimaine perustuu. Muitakin, uudempia ja nopeamipia, pitsikoneita calaisin pitsitehtaissa käytetään, mutta juuri Leaverseilla kudotut luksuspitsit erottavat Calaisin pitsiteollisuuden halpamaiden tuotannosta.

Jacquard-laitteisto pitsikoneen kyljessä.

Leavers-koneet perustuvat brittiläisen herra Heathcoatin kehittämään tyllikoneeseen 1800-luvun alkupuolelta, johon yhdistettiin myöhemmin Jacquard-reikäkorttilaitteisto. Reikäkorteilla koneeseen voidaan "ohjelmoida" erilaisia kuviomalleja, kyseessä on siis jonkinainen mekaaninen tietokone (nämä kaikki pahviset reikäkortit, kammet, tumman metalliset hammaspyörät ym. ym. vetoavat salaiseen steampunk-puoleeni, mutta koitan pitää sen hillinnässä).


Leavers-koneet ovat pysyneet likipitäen muuttumattomina 1800-luvun lopusta saakka. Höyryvoimasta on siirrytty sähköön ja nykyään niihin voidaan yhdistää tietokone, mutta edelleen 80% Leaverseista toimii reikäkorteilla. Pitsimuseon infovideoista selvisi, että Calaisissa ja Caudryssä on edelleen jopa muutamia reikäkortin rei'ittäjiä työssä; ammattikunta, jonka luulin jo 50-luvulla kuolleen sukupuuttoon kuin dodo!

6-kertaisesti suurennettu pitsimalli, johon on merkitty lankojen reitit.

Numeroiksi muutettu lankakartta, jonka perusteella
kortinrei'ittäjä naputtelee kortteihin reiät kuvan vempeleellä.

Pitsimuseoon talletettuja mallikarttoja.

Calaisissa tuotetaan edelleen vuosittain n. 600-800 uutta pitsimallia - joskin iso osa on vanhojen muunnoksia. Mutta kukin niistä pitää luonnostella, suurentaa, merkitä lankojen reitit, muuttaa reitit lankoja liikuttavien varsien liikahduksiksi (ilmaistaan numeroina 0-32) ja lopulta muuntaa numerot reikäkortin rei'iksi.

Reikäkorttiketju ja alimmassa kuvassa sitä lukeva tapisto.

Reikäkortit omellaan yhteen pitkäksi ketjuksi, jota jacqurd-laitteisto "lukee" metallisilla tapeilla. Jos kortissa on reikä, tappi loksahtaa sen läpi, ja tapin ohjaama varsi nykäisee lankaa oikealle tai vasemmalle. Jos kortissa ei ole reikää, varsi ei liikahda ja lankakin pysyy samalla kohdalla.

Lankoja liikuttavat varret...

johtavat itse pitsikoneeseen.

Ja suorista langoista muodostuu kiemurakuvioista pitsiä!