Hyvinvointia ilman kasvua

Kun kovasti vaikuttaa siltä, että tämänhetkinen maailman- ja talousjärjestys ei kykene motivoimaan esim. ilmastonmuutosta kunnollisesti hillitseviä tai globaalia epätasa-arvoa ratkaisevia toimia, niin olen aina löytäessäni lueskellut kirjoja, joissa mietitään mitä muita järjestelmiä voisi olla. Viimeksi käteen tarttui Tim Jacksonin Hyvinvointia ilman kasvua – rajallisen planeetan taloustiede.


 Hyvinvointi ilman kasvua kuulostaa minun korvaani oikein hyvältä. Itsehän en tarvitse yhtään enempää kuin minulla nyt on, kunhan vain voisin olla varma että henk. koht. taloustilanteeni jatkuisi vakaana siihen hetkeen asti jolloin asuntolaina on maksettu. Sen jälkeen sopii vähän heitelläkin, kun nyt aina saisi ruuan pöytään ja sähköä laitteisiin. Mutta jos nyt jotain olen muotisuunnittelijan aivoillani onnistunut taloudesta ymmärtämään, niin se on se että ilmeisestikin perustavanlaatuisella tavalla koko talous perustuu välttämättömään vaatimukseen siitä, että se kasvaa. Jos se ei kasva, niin sitten se taantuu tai peräti romahtaa, vakaata tasapainotilaa ei oikein pysty saavuttamaan. Tämä taas johtuu siitä, että raha ilmestyy maailmaan tyhjästä kun sitä lainataan, ja tähän kiinteästi liittyvä korko on seikka joka juuri kasvua vaatii.

 Näiden vakuuttavannäköisten kaavojen ohi tunnustan loikkineeni.

En Jacksonin kirjasta valitettavasti löytänyt selvää ratkaisua tai selostusta siitä mikä vaihtoehtoista talousmallia motivoi (ts. pitkäjänteisiin, tähänastista matalampiin tuotto-odotuksiin tyytyvää sijoittamista, jonka usein hoitelee valtio – suunnitelma sinänsä kuulostaa hyvältä mutta kuinka siihen on tarkoitus siirtyä??). Minkä lisäksi minussa herättää aina valtaisaa kiukkua senkaltainen kulutuskulttuurista valitteleva löpinä johon Jackson talousanalyysien lomassa tuon tuosta sortuu. Esim. "Kulutusyhteiskunnan materiaalinen pröystäily kuluttaa loppuun tärkeät luonnonvarat ja settaa ylitsepääsemättömän taakan planeetan ekosysteemeille" ja "Kuluttamisen kulttuuri on kehittynyt osittain keinona varjella kulutusvetoista talouden kasvua. Nykyisellään se kuitenkin edistää tuottamatonta statuskilpaa ja vahingoittaa ihmisten elämää sekä psyykkisesti että sosiaalisesti."

Uutuuksien shoppailu statuksen saavuttamiseksi on hänen näkemyksensä mukaan nykyisen konsumeristisn kulttuurin kivijalka, josta pitäisi päästä eroon keskittymällä henkisempiin mielenkiinnon kohteisiin kuten ihmissuhteet, puutarhanhoito, musiikki ja niin edelleen.  Itse asiasta en sinänsä ole eri mieltä. Mutta Jackson puhuu sietämättömän ärsyttävällä tavalla aina vain muista ihmisistä, onnettomista ostoskulttuurin uhreista, jotka vain haalivat kamaa saadakseen nostettua statustaan. En tiedä elänkö sitten jossain kuplassa, mutta minusta tuo statusjankutus on täysin väärä tulkinta ihmisten tavaroiden ja muiden hankintojen tarpeesta. Esim. lähtevätkö ihmiset ensisijaisesti lomailemaan ulkomaille statusta kohottaakseen vaiko siksi, että on ihanaa matkailla, olla uudessa ympäristössä ja vaikka uida lämpimässä meressä? Onko Jackson itse hankkinut kotiinsa tietokoneen statuskilpailun sumuttamana, vaiko siksi että kirjan kirjoittaminen vain kertakaikkiaan sujuu kätevämmin tietokoneella kuin sulkakynällä tai edes kirjoituskoneella? Ihmiskunta on vuosituhansia tullut toimeen ilman kännykkää, mutta nyt kun se on keksitty, niin siitä kieltäytyvä kertakaikkiaan vaan on erikoinen ja lähimmilleen hieman hankala tyyppi (tai erakko). Ehkä on ekologisesti mahdotonta, että koko monimiljardinen ihmiskunta hankkii jokainen ulkomaanmatkoja, tietokoneen ja kännykän, mutta miten vetää raja pröystäilyn ja sellaisen kuluttamisen väliin, joka vain ihan oikeasti tuntuu hyvältä eikä omassa elämässä yhtään liioittelulta? Ja kun kirjan kirjoittaja ilmiselvästi kuitenkin kuuluu siihen globaalisti katsoen varakkaaseen väkeen, jolle nuo asiat ovat taloudellisesti mahdoliisia, niin miten hän motivoi itsensä olemaan hankkimatta niitä, sikäli kuin noudattaa omia ohjeitaan? Olisipa mielenkiintoista tietää.

Voi tietysti olla, että toistaiseksi suhteellisen tasa-arvoisessa suomalaisessa ympäristössä statuskilpailu ei ole kovin merkittävää. Kirjassa kyllä käsitellään sitä, että suurten tuloerojen ja heikon turvaverkn yhteiskunnissa statuksen osoittaminen korostuu. Mutta oli miten oli, jos aletaan tuohon sävyyn moralisoida, niin silloin kyllä haluaisin kuulla miten kirjoittaja on itse ratkaissut nämä asiat omassa elämässään.

Kirjassa perustellaan kyllä erittäin vakuuttavasti se, että tämänhetkinen malli ei vain kertakaikkiaan ole kestävällä pohjalla, sillä kuten järkikin sanoo – mikään jatkuvasti kasvava systeemi ei voi loputtomasti perustua rajallisiin resursseihin. Ja kun ihmisiä tulee koko ajan lisää mutta planeetan resurssit eivät lisäänny eikä uusia elinkelpoisia planeettoja ole näköpiirissä... Ei mitään kevyintä kesäluettavaa, eräänlainen ahdistuspilvi siitä jälkeen jäi.

Kevyempinä uutisina voin ilmoittaa, että päädyin tekemään pitsitunikan (mm. Sonam Kapoorin pitsisarien aiheuttaman statuskilpailun aivopesemänä). Keskikesän pitsihöyrähdys, tuttu jo aiemmilta vuosilta...

Bollywoodnäyttelijätär Sonam Kapoor ja yksi hänen viehkoista pitsiasuistaan.

Niin ja Sonam Kapooriin päästyäni ei voi kuin ihmetellä kuinka samannäköinen on hänen yllään oleva pitsimekko merkiltä Self-portrait kuin se "reikäkolttu" joka Ruotsin Victorialla oli lapsensa ristiäisissä! Vertailkaa ja hämmästykää!!

Sonam Kapoor / Self-portrait

 Kruununprinsessa Victoria / By Malina

Impulssiostoksista

Viime viikolla minua haastateltiin kotivinkin Minun tyylini-palstalle, ja journalisti (aivan ihana tyyppi!) kysyi, eikö minua vaivaa impulssiostelu. Oltiin siis juteltu P333sta ja vaatekaapin kohtuullistamisesta. Ja huomasin, että ainakaan vaatteiden kohdalla ylipääsemättömiä impulssiostoshimoja ei vaan enää juurikaan tule. Viimeisin impulssiostokseksi laskettava juttu oli punainen villahuivi, jonka ostin täysin rationaalisen harkittujen punaisten kumppareiden kanssa Kierrätyskeskuksest. Sitä edellinen tapaus oli huhtikuussa pariisilaisessa vintageliikkeessä, sininen silkkimekko. Kaksi höyrähdystä vuodessa on siis suurinpiirtein impulssiostostahtini tätä nykyä.

Nykyään minulla on niin selvänä päässä sekä vaatekaapin tilanne että siihen kohdistuvat tarpeeni että kodin tilavuus että käytettävissä oleva aika, että lopputuloksena ei vain tee mieli ostaa mitään sellaista joka ei noiden asioiden muodostamaan yhtälöön mahdu. Toki kaikenlaisia päähänpälkähdyksiä tulee jos jotain kivaa näkee, mutta jo kauan ennen sitä hetkeä kun kukkaroa pitäisi raottaa, olen käynyt läpi mitä hyötyö/iloa käsillä olevasta mahdollisesta ostoksesta olisi, ja yleensä tilanne on se, että vaatteesta ei olisi todellista käyttöhyötyä enempää kuin niistä jotka minulla jo on. Muistan tunteen, että jokin vaate on p-a-k-k-o ostaa, mutta en pysty enää samaistumaan siihen. Kun on raahannut kassi kassin perästä tarpeettomaksi ja kodin epäsiisteyttä aiheuttavaksi paljastunutta tavaraa kierrätykseen, on selvinnyt kuinka painavalta tavara tuntuu poisvietäessä, vaikka se hankittaessa vaikuttaisikin kuinka hauskalta. Suhtaudun siis epäluuloisesti joka tavaraan, joka pyrkii kotiini.

 

Viime vuonna ostin nämä kaksi vintage-lastenmekkoa kirppikseltä – 

puhdas impulssiostos. Korjasin niiden viat ja myin eteenpäin, joten hyvin kävi.

 

Kaikkia vaateostoksia en tietty suunnittele yksityiskohtaisesti kuukausikaupalla etukäteen, mutta on erotettava sattumalta löytyneen vaatekomeron todellista puutteellisuutta paikkaavan vaatteen ostaminen siltä seisomalta kun se eteen marssii ja toisaalta puhdas impulssiostos = vaatekaapin sisällöstä riippumaton, ulkopuolisen tunneimpulssin aiheuttama ostos.

Astioiden ja muun kodintavaran impulssiostoksille tehokkain rajoitin on tieto lähestyvästä muutosta. "Haluanko kantaa tätä niska limassa asunnosta toiseen?" on kysymys, johon todellakin yleensä tulee vastattua ei, ilman erityistä ponnistusta. Niin ja, jättikierrätyskeskuksen astiahyllyt, jotka notkuvat mitä hurmaavimpien kippojen painosta... maailmassa on kertakaikkiaan niin järjettömän paljon ihania astioita, että niitä on hyödytöntä koittaa haalia kaikkia itselleen.

Kangaskaupoissa tulee välillä pölähdyksiä, mutta onneksi niitäkin vähemmän kuin ennen. Keeppikombon tweed oli pölähdys, mutta sain sen käännettyä voitoksi ja siitä tekemäni vaate on niin hyvä että impulssiostos ei olisi voinut olla parempi vaikka olisin meditoinut sitä vuoden. Täydelliseen mielenhallintaan en sentään vielä kykene, vaan impulssiostelen ruokakaupassa ja lehtihyllyllä. Ruoka ja lehdet eivät onneksi aiheuta samanlaista pysyvää kodintuketta kuin vaatteet tai muu tavara.

Lisäys:
----
sikäli kun tämä kuulostaa jotenkin itsetyytyväiseltä, niin... no, olen melko tyytyväinen itseeni, kun olen saanut aikaiseksi psyykessäni ja käyttäytymisessäni varsin suuren muutoksen! Tietäisittepä mistä olen lähtenyt liikkeelle (tiedättekin, jos olette seuranneet blogia pitkään ja/tai lukeneet Hyvän mielen vaatekaapin).

Käsineitä

 Kuinka paljon käsineitä yksi ihminen voi tarvita? Hankin taas hiljattain kahdet uudet (tai siis käytetyt) käsineet. Arvoisat lukijat voivat ihmetellä tätä, ainakin mieheni ihmettelee, mutta minä en. Hukkaan ikävä kyllä käsineitä samaa tahtia kuin hankin niitä, joten ostan aina hyvät vintagekäsineet kun sellaiset näen (hei vaan sinä joka löysit mustat Samujin käsineeni, voit soittaa siihen puhelinnumeroon joka niiden sisään on kirjottu!).

Viimeksi ostin kierrätyskeskuksesta kuvan valkoiset virkatut käsineet, jotka sopivat täydellisesti sinivihreän tweed-asuni kanssa käytettäväksi. Samalla reissulla ostin myös punaruskeat nahkakäsineet. Molemmat taisivat olla euron, vai olivatkohan toiset puolitoista, no halpaa hupia jokatapauksessa.

Vaaleat käsineet olivat varsin nuhruiset, mutta eipä mitään ongelmaa, minullahan on Hjördis käsinepesuainetta (saa Stokkalta). Pesin käsineet ja niistä tuli aivan siistit. Kun nyt olen viime aikoina saarnannut siitä, että pitää itse osata karsia likaiset vaatteet hyväntekeväisyyslahjoituksista pois, niin tämä taas osoitti sen, että rajankäynti ei ole helppoa. Ilman käsinepesuainetta valkoiset hanskat olisivat olleet melko käyttökelvottomat, mutta onneksi lajittelija oli silti päättänyt laittaa ne myyntiin.

Käsineiden laatu liittyy paitsi materiaaliin, myös leikkaukseen. Huolellinen kaavoitus ja vaivalloisesti monista osista kokoon pantu käsine mahdollistaa sormien liikkuvuuden, kun taas halvalla vain muutamata osasta ommelluissa käsineissä sormet tököttävät tönkköinä kääntymättä sen puoleen ylä-ala-akselilla kuin sivusuuntaankaan. Valkoisissa käsineissäni on sormien vaakasuoran avaamisen mahdollistava lisäkappale sormien tyvessä, joka vain harvoin nykyään viitsitään laittaa käsineisiin. En tiedä miksi sitä kutustaan suomeksi, englanniksi se on "quirk", joten hieman eriskummallista tarkoittava sana "quirky" pohjaa tähän epämääräisen muotoiseen palaseen!

(Kaavoitusasiat eivät tetenkään päde joustavasta materiaalista valmitettuihin käsineisiin, joissa liikkuvuus tulee kankaan joustosta).

Vaatteiden määrästä ja vähän muustakin

Kaikenlaista ajatuksia herättävää on viime aikoina ollut vaateaiheesta mediassa.

Nyt se Kuningaskuluttajan jakso, jossa esiinnyn asiantuntijavieraana tuli ja meni, ja sen perään tuli vielä vaatemielessä mielenkiintoinen toinen jakso, jossa selviteltiin mitä valmistusmaa kertoo vaatteenvalmistajien työoloista ja mistä maasta tulevia vaatteita kannattaa ettiseltä kannalta miettien ostaa. Kuningaskuluttaja tulee siihen minustakin oikeaan johtopäätökseen, että valmistusmaa itsessään ei kerro paljoakaan, eikä erikoisesti kannata boikotoida jotain valmistusmaata sillä ei siitä ole mitään hyötyä siellä eläville vaatetyöläisille. Yhteydenotot firmoihin ja jos oikein innostuu, poliittinen työ tuotantomaiden ihmisoikeuksien huomioimiseksi ja kehittämiseksi, ovat ne keinot joilla voi suunnata asioita parempaan suuntaan. Jos aihe kiinnostaa, ei missään tapauksessa kannata vain jäädä voivottelemaan kaakkois-Aasian ompelijoiden onnetonta asemaa. Takuueettiset vaatteet saattavat olla (joskaan eivät aina ole) hinnakkaita, mutta firmojen piinaaminen vaikeilla kysymyksillä on ihka ilmaista.

Siinä "minun" KK:n jaksossani laskettiin vaatteiden määrää. Itse en ole saanut aikaiseksi vielä raahautua kellariin ja laskea vaatteitani, vaikka olenkin asiaan nähden utelias. Mutta tästä vaatteiden määrän laskemisen järkevyydestä voi toki keskustella. Arkijärki kritisoi määrän yksipuolista tuijottamista, osin perustein joista olen samaa mieltä, samoin kommenteissa on fiksuja näkökulmia. Esim. siis oleellista ei ole kullakin hetkellä omistuksessa olevien vaatteiden määrä, vaan hankittujen vaatteiden kokonaismäärä. Jos siis kaapissa on vain 5 vaatetta, mutta se johtuu siitä että ostaa joka päivä uuden asukokonaisuuden ja heittää edellisen päivän kledjut roskikseen, niin minimäärässä ei ole mitään ihailtavaa (jos viedään esimerkki aivan äärimmäisyyksiinsä).

Mutta vaatteiden kokonaismäärä kuitenkin kertoo jotain, se ei ole aivan turha numero. Kukaan ei ehdi kuluttaa tuhansia vaatteita loppuun asti koko elämänsä aikana. Ja kuinka moni edes haluaisi käyttää samoja vaatteita esim. 30 vuoden päästä kuin nyt? Jos omat mielipiteet eivät muutu, niin muoti kumminkin muuttuu, ja todennäköisesti oma kroppa. Jos oma vaatevarasto on sen kokoinen, että siitä riittäisi ehjää päällepuettavaa vielä eläkeikäisenäkin, niin silloin kyllä voi ajatella omistavansa liikaa vaatteita. Lisäksi valtava vaatevarasto kertoo siitä, että ei ihan tiedä miksi ja mihin tarkoitukseen vaatteita tarvitsee, koska eivät ne vaatteet aivan itsestään ole komeroon ryömineet. Kun tietää mitä tarvitsee, tietää myös mitä ei tarvitse, ja voi vapauttaa ylimääräiset vaatteet muiden käyttöön sekä itsensä ja kotinsa niiden säilömisestä.

Sitäpaitsi kokemus osoittaa, että mitä enemmän vaatetta ihminen omistaa, sitä enemmän hän kokee tarvitsevansa (ja tietyllä tasolla on oikeassakin). Kas kun pitää olla saappaat jotka sopivat punaiseen mekkoon, mutta myös toiset erimalliset saappaat jotka sopivat siniseen mekkoon, mutta kummatkaan eivät sovi farkkujen kanssa, jolloin vielä tarvitsee kolmannet saappaat (ja sama juttu kaikkien muidenkin vaatteiden ja asusteiden kanssa). Jos hankkiutuisi eroon farkuista ja sinisestä mekosta, eläisi ihan tyytyväisenä yksillä saappailla. Ja kun tähän lisää sen, että yksi lisävaate tuhannen joukkoon on mitätön, tuskin huomattava lisäys, niin uutta hankkii isoon läjään luultavasti huolettomammin kuin huolella kuratoituun pikkukokoelmaan. Kompaktin vaatekokoelman sisällön pystyy pitämään kerralla mielessään, joten uutta ei tule hankittua epämääräisen arvelun vallassa "minulla saattaa olla tämän kanssa jotain soveltuvaa". Tai näin ainakin minulla.

Ylipäänsä olen sitä mieltä, että jos ei ikinä saa käytettyä yhtään vaatetta loppuun (sukat ja alusvaatteet poislukien), niin silloin tietää omistavansa tarpeettoman paljon vaatteita.

Oho, tästä tuli niin pitkä, että kommentoin H&M:n Perssonin lausuntoa ensi kerralla. Sitä odotellessa voi lukaista Outi Pyyn vastineen!