Reilun kaupan aamupalalla

Kulunut viikko on ollut täynnä ramppaamista ja kiirettä, mutta onneksi mielenkiintoisissa asioissa. Viikko jatkuu työn merkeissä vielä huomenna lauantaina Itäkeskuksen kierrätyskeskuksen laatuvaatten tunnistuspajalla, sunnuntaina koitan ehtiä kirjamessuille!



Kävin olikos se nyt tiistaina Eetti ry:n aamiaistapahtumassa, jossa Etelä-Amerikan reilun kaupan tuottajien yhteistyöverkoston tiedottaja oli kertomassa minkälaisia haasteita reilun kaupan tuottajat kohtaavat. Samalla sai syödä hyvän aamupalan (myös ruokaopportunistit voivat liittyä Eettiin!) ja viisastua maailmantalouden aiheista. Yleensä en syö aamupalalla suklaata, mutta Eetin tapauksessa teen poikkeuksen.

Haasteet ovat pääpiirteissään seuraavanlaisia:
- markkinoille pääsy ja niillä pysyminen esim. EU:ssa on hankalaa. Ajankohtainen on tilanne, jossa ruokosokerin kasvattajat tietyissä etelä-Amerikan ja Karibian alueen maissa ovat olleet suositummuusasemassa, mutta nyt EU lopetta sen ja alkaa suosia sokerijuurikkaan viljelyä omalla alueella. Tämä romauttaa sokeriruokoviljelijöiden tulot sekä yleensäkin sokerista makssettavan hinnan kerralla ja tulos on taloudellinen katastrofi näille viljelijöille, joilla ei yleensä ole muita tulonlähteitä. Jos tälläisiä suoraan köyhien viljelijöiden elämään radikaalisti vaikuttavia rakenteita muutetaan, niin sen pitäisi tapahtua jotenkin hallitusti ja asteittain.
- Reilun kaupan periaatteiden mukaan tuotetaan enemmän tuotteita kuin myydään. Siis osuuskunta, joka on saanut Reilun kaupan sertifikaatin, saa myytyä reilun kaupan hintaan esim. vain kolmanneksen tuotannosta, ja loppu joudutaan myymään normaalilla maailmanmarkkinahinnalla. Tämä aiheuttaa painetta viljelijöille, jotka suurin toivein ovat investoineet Reilun kaupan sertfikatin mukaisiin parannuksiin tiloillaan ja ylipäänsä sertifikaatin hankintaan (joka maksaa). Eli pitäisi vain ostaa enemmän reilun kaupan tuotteita, jotta kaikki tuotettu saataisiin myytyä kys. järjestelemän sisällä ja hyödyttäisi viljelijöitä. Esityksen mukaan Reilun kaupan kukkasadosta myydään sertifikaatin alla vain 10%, kahvista vain 34% ja kaakaosta 48%. Melko ankeaa. Eettistä tuotantokapasiteettia on, markkinat vain eivät vedä.
- ilmastonmuutos iskee ikävimmin pienviljelijöihin (joita reilun kaupan viljelijät ainakin tämän yhteistyöverkoston puitteissa ovat). Kahvisadot ovat romahtaneet viime vuosian roihahataneen sienitaudin takia, myrskyt kaataneet banaanipuut, ja siinä missä megatuottajalla on varaa korjauttaa tämäntapaisia tuhoja, pienviljelijän koko elämäntyö voi mennä hukkaan.

"Conventional markets are not enough to end poverty", tiivisti esitelmän pitänyt Xiomara Paredes. Isot ostajat ovat painostaneet maailmanmarkkinahinnat niin alas, että vaikka kuinka raataisi, ei niillä koskaan pääse edes niukan-kohtuulliseen elantoon.

Aiheeseen liittyi keskustelu alkuperän merkitsemisestä tuotteisiin. Ihmettelen, tai ehkä sittenkään en, miksi niin monet valmistajat eivät kerro mistä heidän tuotteidensa ainekset tulevat. Jos ostetaan jostain sekapörssistä sekalaisia eriä, niin silloin alkuperää ei tiedetä, eikä sitä voida kertoakaan. Mutta minulle kuluttajana alkuperän kertominen antaa turvallisen olon. Juon välillä aamuisin ihan tavallisesta kaupasta saatavaa ihan tavallista omenamehua, jonka parastaennen-päivämäärän viereen on painettu myös käytettyjen omien alkuperämaa koodilla. En nyt muista mitä kaikkia niitä on, usein Puola, eikä minulla ole mitään erikoista tietoa siitä onko puolalainen omena jotenkin lähtökohtaisesti hienompi juttu kuin tsekkiläinen, mutta tulee turvallinen ja huolehdittu olo kun asia kerrotaan. Että ei ole käytetty jotain ties mistä haalittuja omenoita, joista ei kukaan vähääkään tiedä edes miltä mantereelta ne tulevat, ja miten ne on kasvatettu ja minkälaisia myrkkyjä käytetty jne.

Toisekseen alkuperämerkinnästä tulee myös ihanan sofistikoitunut olo. Kun syö guatemalalaisista kaakaopavuista tehtyä suklaata, kokee olevansa herkuttelija ja konossääri, eikä mitähyvänsä mässyä suuhunsa ahtava mässyttäjä. Siitä ilosta voi jo maksaa pienen lisähinnankin...

Vastuullisia vaatteita? -julkaisu suomalaisten vaatemerkkien tuotantotavoista

"Pointti ei ole se, etteikö riskimaissa saisi tuottaa vaatteita. Pointti on se, että voidaan tuottaa riskimaissa, muta se pitää tehdä vastuullisesti". -Anna Härri, Eetti ry

 Kiitettävästi mediahuomiota saanut Eetti-yhdistyksen julkaisu Vastuullisia vaatteita? - Ihmisoikeudet suomalaisten vaateyritysten tuotantoketjussa julkistettiin pari päivää sitten aamiaistapahtumassa Kymppikirjastossa. Anna Härri avasi julkaisun sisältöä ja pohjusti aihetta. Tutkimus avaa kuluttajalle yritysten itse antamia vastauksia, siis kääntää suomeksi mitä vastuakset oikeasti tarkoittavat. Positiivinen juttu on, että kaikki vaatefirmat, joiden käytäntöjä tutkimuksessa selvitetltiin, vastasivat kysymyksiin (jotkut tosin turhan suppeasti, mutta kuitenkin jotain). Eli simpukkapuolustusta ei harrastettu.

Mikään tutkituista firmoista ei ole sitoutunut living wage tasoiseen palkkaan, mikä on selkeä puutteellisuus. Nanso ja Stockmann saivat eniten plussia.

Julkaisusta ilmenee vaikka mitä mielenkiintoisia numeroita, kuten se että Suomeen tuodaan vuosittain n.51 miljoonaa kg vaatteita. Iso läjä. Tapahtumassa mainittiin myös, että vain 5% riskimaiden vaatetehtaista maksaa korkeampaa palkkaa kuin minimipalkka - loput 95% maksaa juuri säädetyn minimipalkan tai sen alle.

Vastuullista tuotantoa tutkiva Kaisa Sorsa Turun ammattikorkeasta, Anna Härri ja tutkimuksen toinen tekijä Outi Moilala keskustelivat vastuullisen vaatetuotannon problematiikasta ja vastailivat yleisön kysymyksiin. Sorsa painotti yritysten vapaaehtoisia omia toimia, Moilala taasen pakkotoimia. Molempien tueksi on hyviä pointteja - "Trendinä on deregulaatio, sääntelyn purkaminen, joka jättää sääntelyyn aukkoja, jolloin yritykset ovat keskeisessä asemassa" vs. "Kaikkia yrityksiä ei saada ikinä vastuulliseksi, vaan aina on vapaamatkustajia, joten pakollinen sääntely on tarpeen". Varmaankin molempia tarvitaan, pakolline sääntely olisi toki kattavampaa. Harmi vainen että tosiaan kaikenlaisia ns. "kaupan esteitä" pyritään kovasti hävittämään, mikä olisi se taho joka säätää ja toimeenpanee pakollisen säätelyn?

Loppuun sain sujautettua kysymyksen mitä yksittäinen valistunut kulustaja voisi kysyä vaatefirmalta maksimaalisesti edistääkseen ihmisoikeuksien toteutumista vaatetuotannosta ja saadakseen joskus reilusti tuotettuja vaatteita.
Sorsa: "Oletteko proaktiivisia vai reaktiivisia?" (siis ihmisoikeuksien toteuttamisen kanssa tuotantokejussa)
Härri: "Haluaisin ostaa eettisesti valmsitettuja vaatteita, saako niitä teiltä?"
Moilala: "Oletteko sitoutuneet living wage-tasoiseen palkkaan?"

Menin sitten euraavana päivänä aamiaiselle ihanaan Fleuriste-kahvilaan ja otin tutkimuksen mukaan. Huonoja työoloja ja kohtuullisen palkanmaksun problematiikkaa on vaan hiukan vaikea pitää mielessä samalla kun syö mahtavan herkullista täytettyä leipää, hunajoitua jugurttia ja hörppii nätistä kupista kahvia...

Suklaakaakkuun päästyäni myönsin totuuden ja vaihdoin Intelligent Life -lehteen (minulle uusi, erittäin lupaava lehtituttavuus). Tiedettä, kulttuuria ja artikkeli jossa pyritään selvittämään minkälaiset olisivat maailman täydellisimmät naisten saappaat = hyvä yhdistelmä.

Reilut pöksyt

Olen jo vuosia etsinyt riittävän reiluja ja riittävän tyylikkäitä alushousuja. Kelpo olosuhteissa ommeltuja pöksyjä kyllä löytyy, mutta en halua kääriä takamustani räikeisiin raidallisiin pöksyihin edes reiluuden nimissä (esim. Pants to Poverty, vinkkinä niille joille pirteät raidat ovat juuri sopivat). Hillitty eleganssi on enemmän omaa tyylimieltymystäni. Testasin pitkän empimisen jälkeen ranskalaista Peau Ethique -firmaa ja tilasin kolmet alushousut. Olen tyytyväinen. Ne ovat kyllin tyylikkäät ja laatu vaikuttaa hyvältä, joskin sitä voi arvioida kunnolla vasta pidemmän ajan kuluttua. Vikapuolena täytyy mainita kallis postimaksu (14,5 e), joka ei kuitenkaan taannut pikapostia, vaan pakettia joutui odottelemaan kaksi viikkoa. Erityisesti silkkipöksyt ovat ihanat. Luontainen häveliäisyyteni estää kuvaamasta uusia hankintoja ylläni, mutta voin taata että tuntuu mukavalta.

Olen edistynyt myös sporttiliivirintamalla. Löysin Anita-nimisen liivifirman, joka ompeluttaa tuotteensa - ainakin osan niistä - Tsekeissä ja ostin heiltä uudet sporttiliivit (entiset ovat totaalisen räjähtäneet, ilo päästä niistä eroon). Nettisivuilla ei ole mitään tietoa mistään, mutta sain kysymykseeni vastauksen, että nettisivut uudistetaan tämän kesän aikana ja sinne tulee selvää tietoa liivien valmistuspaikoista. Odotan innolla!! Hankkimani liivit pitävät kummut ojennuksessa lenkkeillessäkin, eikä hinta ollut sen korkeampi kuin kilpaiijalla.

Olen tosi helpottunut tästä löydöstä, sillä kilpaileva sporttiliivimerkki Shock Absorber ei ole neljästä (4) yhteydenotosta huolimatta vastannut MITÄÄN tiedusteluihini liivien valmistuspaikasta tai siitä miten ompelijoiden kelvolliset olot taataan. Sieltä on kyllä tullut automaattivastaus "vastaamme 48 tunnin kuluessa", joten viestini ovat menneet perille. Olen todella, todella ärtynyt kyseiseen lafkaan - koskaan, ikinä ei ole näin epäkohteliaasti jätetty vaan vastaamatta. Viimeisimmässä viestissä annoin myös tosen sähköpostiosoitteen, puhelinnumeron ja Facebook-profiilin, joista minut tavoittaa, mutta hiljaisuus on jatkunut yhtä hyisenä. KAIKKI muut firmat, joille olen lähettänyt kysymyksiä, ovat vastanneet sentään jotain, mutta ilmeisesti Shock Absorberilla ei potentiaalisten asiakkaiden kysymyksiä pidetä muuna kuin roskana. Ja voi vain arvata, missä oloissa liivejä kasataan, jos siitä ei kehdata sanoa yhtään mitään. Mitä luultavimmin Shock Absorber on ulkoistanut tuotantopaikkojen hankkimisen ulkopuoliselle agentille/välittäjälle, eikä itse tiedä yhtään, missä heidän liivejään tehdään tai kuka niitä tekee, eikä näin ollen voi vastata asiaan liittyviin kysymyksiinkään. Mutta en kyllä käsitä miten voi kohdella mahdollista asiakasta näin epäkohteliaasti ja yliolkaisesti, ottaa päähän. IKINÄ en osta Shock Absorbereita, vaikka joutuisin sitten lenkkeilemään tissit maalarinteipillä tuettuina. PRR!