Pitsiä Anna-lehdessä

Käly toi tuliaiseksi Anna-lehden, jossa nätti kolmen aukeaman pitsijuttu. Minna Hepburnin shampanjanvärinen pitsimekko (keskikuvan oikealla sivulla) houkuttaisi kovastikin, oih ja voih...

Minna Hepburn jatkuu...

Kahden lapsen äidillä, joka pyörittää omaa vaatemerkkiä riittää kiirettä. Vastaillessaan simultaanisti shoppailijoiden ja minun kysymyksiini hän huokaiseekin, että ei ehkä olisi ryhtynyt koko hommaan, jos olisi tiennyt kuinka paljon työtä siinä on. Saman lausahduksen olen muuten kuullut useampien omaa vaatemerkkiään tekevien yrittäjien suusta! Mutta onneksi hän aloitti puuhan, sillä sen lisäksi että Minna-vaatteet ovat ihania, on tämäntapainen tuotanto ainoa realistinen tapa turvata pitsiteollisuus sen syntyseuduilla.

Lisäksi arvostan sitä, että ylijäänyt leikkausjäte hyödynnetään. Kuulemma nykyään tuotanto on jo niin laajaa, että ihan joka tilkkua ei voida hyödyntää. Mutta lähes kaikki leikkuujäte säilötään suuriin tynnyreihin ompelustudiolla, ja käytetään vaatteiden koristeluun tai koruiksi.

 Tässä on kai käynyt selväksi, että fanitan Minnaa ihan kympillä. Jos nyt jotai pientä valitettavaa pitää keksiä, niin se on Minna Hepburnin kaavoituksellinen viehtymys kimonohihoihin (siis hiha ja etu/takakappale samaa palaa).  Ne eivät sovi kaltaiselleni alaspäin levenevälle vartalomallille.

Kysyin Minnan vinkkiä epäröiville pitsipukeutujille. Hän suosittelee modernien elementtien yhdistämistä pitsiin, esimerkiksi valkoisen herkän pitsimekon kaveriksi mustaa nahkatakkia, jolloin lookista ei tule "overkill". Minna itse on mallistonsa paras mannekiini, edellisessä postauksessa nähty romanttinen toppi farkkuihin yhdistettynä ei näytä mitenkään ylenpalttiselta. Tällä hetkellä parhaiten myyvät Minnan häämalliston vaatteet, joissa yhdistyvät materiaalin romanttisuus ja koristeellisuus elegantin yksinkertaisiin malleihin. Ja niitä voi pitää häiden jälkeenkin, toisin kuin hääpukuja yleensä.

Nyt Minna-vaateita saa Armoire-putiikista Helsingistä, mutta Minna suunnittelee oman kaupan avaamista Suomeen. Vaatteitahan saa jo nyt nettikaupasta, ja mikä hienointa, myös pitsikankaita kotiompelijoille! Tulevaisuuden haaveena on ottaa yhteyttä nyplääjiin, ja suunnitella eksklusiivinen käsintehtyjä brysselinpitsejä sisältävä mallisto. Toivon menestystä Minnalle, näitä pitsi-ihanuuksia ei voi olla rakastamatta!

Kaksi ylintä kuvaa Armoire-putiikista Helsingistä, loput Minnan.

ps. vinkki pitsiverhoja (pitsiverho, pitsiverhot, pitsiverhoon) etsiville, joita googlesta blogiini tulee viikossa yli tusina - Minnan nettikaupan pitsikankaista saa ihanat pitsiverhot. Pitsiverhoiksi ne on alunperin suunniteltukin! Ylläoleva kuosi "Kerry" on oma suosikkini.

Minna Hepburn ja onko brittiläisellä pitsiteollisuudella toivoa?

Olettehan jo tutustuneet Minna Hepburniin? Hän on suomalainen, Englannin Dorsetissä asuva suunnittelija, joka tekee brittiläisistä laatupitseistä eteerisen kauniita Minna-vaatteita. Lumoavat mekot ja koristeet ovat saaneet huomattavaa suosiota muotipiireissäkin.

Vaatteiden materiaalit ovat huippulaadukkaita ja melko lailla uniikkeja, tietääkseni kukaan muu (keskihintaluokassa siis - unohdetaan nyt haute couture ja muu tavoitamattomissa oleva) ei käytä vastaavia vanhoilla koneilla tehtyjä upeita pitsejä. Ei mitään tylsää tusina-raschelia, vaan Minna-mekoissa on Leavers-pitsejä, madras-pitsejä, puuvillaisia koenommeltuja pitsejä - kaikkea hienointa, mitä koneilla aikaan saa. Kyllä vintage-pitsit ovat ihan nastoja, mutta vanhoilla koneilla tehty uusi pitsi saa todella sydämeni tykyttämään...

Minna oli itse myymässä mekkojaan Helsinki Fashion Stock Salesissa, jossa hän ehti vastailla kysymyksiini huolimatta lähes rusentavasta tungoksesta.

Minna-merkin tarina alkoi kirpputorilta löydetyistä vintagepitseistä. Erästä pitsilajia kutsuttiin "Skottilaiseksi pitsiksi", ja Minna alkoi selvittää kuka näitä pitsejä valmistaa. Suurin osa linkeistä johti Amerikkaan, mutta maalaisjärki sanoi että jokin yhteys pitäisi olla Skotlantiin. Viiden tunnin googlailun jälkeen Minna paikallisti skottilaisen madras-pitsiverhoja tekevän tehtaan, ja sai tehtaaseen monien mutkien kautta yhteyden (sivuhuomautus: madras-pitsi on kudottua harsomaista kangasta, johon tiheämmät alueet muodostavat kuvioita).

Tehtaan paikallistamisen vaikeus kuvaa hyvin brittiläisen pitsiteollisuuden - tai oikeastaan koko tekstiiliteollisuudesn - ongelmaa. Tuotteet ovat loistavia, mutta markkinointi on minimaalista tai aivan onnetonta. Suurella osalla tehtaista ei ole nettisivuja, joista Minna antoi esimerkiksi erään oman toimittajansa, huippuluokan hienoja villakankaita tekevän tehtaan. Ei nettisivuja, ja näin ollen juuri kukaan ei tiedä tehtaan olemassaolosta, ja näin ollen tehdas kamppailee olemassaolostaan. Samoin kahden vanhan herran pitämä pitsitehdas lopetti kannattamattomuuden takia. Koska kukaan lähiympäristössä ei halunnut ostaa kymmenmetrisiä pitsikoneita, joiden langoittamiseen meni kahdelta ihmiseltä neljä tuntia, ne romutettiin. (Aarrrghh! Kärsin…) Ja kuitenkin olisi taatusti riittävästi pitsinhimoisia ostajia, jotka varmasti olisivat valmiita maksamaan ylellisestä pitsistä sopivan hinnan - kunhan se vain olisi tarjolla selkeällä nettisivulla, parilla klikkauksella tilattavissa.

Asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, mutta haluaisin silti ehdottaa brittiläisille erikoistekstiilitehtaille jonkinlaista yhteenliittymää tai yhdistystä, joka markkinoisi asian hienoutta suurelle yeisölle. Pitsitehtaita on enää muutama, joista madras-pitsejä tekevällä menee ihan hyvin, mutta muut ovat henkitoreissaan. Douglas Gill, joka tekee pääasiassa raschel-pitsejä, sai sentään taloudellisen piristysruiskeen, kun kauppa-alan reality-ohjelmaa tekevä Mary Portas halusi pöksyjensä reunaan englantilaista pitsiä. Ehkä brittiläisen tekstiiliteollisuuden lamaannustilan murtamiseksi on toivoa.

Madras-pitsejä tekevän skottitehtaalla on sekä moderneja pitsikoneita, että 110 vuotta vanhoja reikäkorttikoneita, joista vanhat koneet kuulemma toimivat paremmin! Viidenkymmenentuhannen kuviomallin kokoelma on upea aarre, mutta kuviot ovat tietenkin aika perinteisiä. Minnan eräs uusi projekti onkin 2000-luvulle päivitettyjen luksus-pitsiverhojen mallisto. Siitä tulee "räjäyttävän kallis" mutta upea. Olen joskus laiskasti pohdiskellut, että jonkun pitäisi suunnitella uusia, tämän ajan pitsiverhomalleja, mutta Minna on tarttunut toimeen. Loistavaa! Tuskin maltan odottaa, mitä hienouksia sieltä tulee. Minnan vaatteiden materiaalit ovat viimeisen päälle laadukkaita, joten epäilemättä myös verhomallistosta tulee hintansa arvoinen.

 Minna Hepburnilla oli ennen Minnaa toinen vaatemerkki, jonka viimeisiä varastoja kuvan pahvilaatikosta myytiin huippuhalpaan hintaan. Laatikko oli kuulemma aivan täynnä tapahtumaan tullesa, nyt sunnuntai-iltapäivänä pohjalla oli enää muutamia vaatteita.

Toinen osa jutusta seuraa huomenna! Kuvat minnan nettisivuilta, paitsi viimeinen minun ottamani.

Linkkejä
Minnan nettisivu

Minnan blogi
Minnan Pinterest
Minnan haastattelu Amelias-nettilehdessä
Minnan haastattelu Lady of Mayhem-blogissa