maanantai 29. elokuuta 2016

Matkakuume ja ekohätä




Hirveästi polttelisi lähteä Japaniin, viime reissusta on jo kolme vuotta. Kaveripariskunta, jonka häihin viime kerralla pääsimme, odottaa nyt esikoistaan. Etelä-Japani on alkanut kiinnostaa, kun toistaiseksi olemme reissailleet vain Honshulla. Toki Tokiokin kutsuu, vieläköhän suosikki-tempurarafla on paikallaan Shinjukun rautatieaseman kupeessa? Ja syksyn kuu loistelee pian Fujin yllä. ym ym.

Edellinen Japaninreissu oli myös viime kerta kun olen lentokoneeseen astunut. Nyt olen haaveillut tekeväni matkan toiseen suuntaan trans-Siperian junalla + laivalla Korean kautta – mies lentäisi lapsen kanssa suoraan Japaniin, koska viikko junassa olisi ehkä liikaa kuusivuotiaalle. Mutta perhana! Yksisuuntainen lentolippu on kalliimpi kuin menopaluu. No voihan aina ostaa menopaluun ja jättää toisen käyttämättä, mutta hullulta sekin tuntuu. Sitten kumminkin tulee sellainen olo että maksaa turhasta, ei tässä mitään ylimääräistä rahaa ole käsillä. Ja jos olosuhteisiin alistuen ostaa kaksisuuntaisen lipun ainakaan onnistu lähettämään haluamaansa viestiä "osan matkasta voi taittaa junalla, joka paikkaan ei ole pakko lentää".


Eikö joku laki tai EU-säädös voisi puuttua tähän raivostuttavaan hinnoitteluun? Lentoyhtiöitä suositaan niin paljon että voisi niiltä jotain vaatiakin. Kun tuo junayhteys kumminkin on olemassa niin sitä varmasti kannattaisi käyttää, mutta että siitä joutuisi maksamaan lentoyhtiölle ikäänkuin ekstraa ottaa vakavasti päähän. Mitä teen?!?!

torstai 18. elokuuta 2016

Pitsijakkupuku käytössä



Meidän perhe sai kutsun Bodom-kauhuelokuvan ensi-iltaan. Eipä onneksi tarvinnut ihmetellä mitä laittaa päälle – tietenkin pitsijakkupuku, jonka keväällä ostin Kaivarin kanuunasta ja laitatin ompelijalla istuvaksi. Kyllä sinne olisi saanut mennä vähemmänkin juhlavana, mutta on hauska laittautua kun kerrankin voi. Eikä noita ensi-iltoja niin usein meikäläisen elämässä ole, että niihin suhtautuisi muuten kuin vilpittömällä innolla.

Sen verran jakkupukua piti vielä itse muokata, että käänsin pääntien liepeet auki – umpinainen pääntie ei vaan sovi minulle. Ompelin käänteet parilla pistolla paikalleen ja näin O-pääntiestä tuli V. Nappilenkki piti naamioida rintakorulla, siihen voisi toisella kertaa vaikka sujauttaa kukan!




Asustuksena oli beige käsilaukku, jota käytän arkisin kukkarona, beiget korkkarit ja pari korua. Nuo korkkarit on muuten ollut loistava ostos. On jo vuosia kun hankin ne, suht edullisesti vielä (olisko ollut jotain 60€), ja niiden ihmeellinen hyvä puoli on siinä, että ne sopivat lähes kaikkien juhlavaatteideni kanssa yhteen. Ei tarvii ikinä miettiä mitkä korkkarit laittaa juhliin.

Myös uutta beigeä kynsilakkaa Nudgesta.
Hups vihkisormus unohtui kuvasta!

Ostin jakkupuvun kanssa käytettäväksi vintagekaupasta mustan lasihelmirannekorun, mutta tulinkin sitten viime tingassa siihen tulokseen, että siitä pitää tehdäkin korvakorut. Ranteeseen kiedoin itse pari vuota sitten tekemäni kaulakorun. Oli näin ollen vissiin turha ostaa tuo rannekoru, vain kahden helmen lähteeksi, mutta kyllä Pikku Onnetar käyttää loput helmet jossain vaiheessa omiin askarteluihinsa.



Edustan sitä katsantokantaa jonka mielestä joka tilanteeseen pitää olla yksi vimpan päälle laitettu asukokonaisuus. Sama asu saa sitten esiintyä monesti, kunhan se vaan on juuri hyvä ja hieno (tietty asusteita voi vaihdella, mutta ei sekään ole välttämätöntä). Niin nyt on kokkarikokonaisuus koottuna! Kutsuja saa lähettää!

----


Sivumennen sanoen, suosittelen Nihtisillan kierrätyskeskuksen ilmaishuonetta! Sieltä löytää aivan ihmeellisen hyvää tavaraa. Viimeksi kun kävin Nihtisillassa palaveraamassa, ihan vain pikaisesti kurkistin ilmaishuoneeseen, ja sinne oli justiinsa minua varten tuotu kevyt syystakki. Kotimainen valmiste 70-luvulta, minimaalista taskun yhdessä kulmassa olevaa purkaumaa lukuunottamatta ehjä, ja juuri minun kokoani. Tiukkaan kudottu polyester-puuvillasekoite kestää pienen tihkun ja urheilullinen tyyli rimmaa hyvin sekä nahka- että kumisaappaiden kanssa yhteen. 0€, budjetti ei kärsi.

torstai 4. elokuuta 2016

Vaatteen loppuun kuluttaminen

 Pellavainen musta kynähame, pellava-T-paita 
ja blogistin tuhruinen peili.

On muuten todella hidasta kuluttaa oikeasti vaatteet loppuun. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ihmiskokeessa jossa koitan käyttää vaatteen puhki, nimenomaisesti mustan pellavahameen jonka ompelin 2013 ja jota olen käyttänyt sen jälkeen koko ajan, aivan sydäntalvi poislukien. Aluspaidat ja sukat on helppo kuluttaa puhki, mutta päällysvaate on haastavampi tapaus.

Korjattu halkion yläosa.

Halkion yläosaan tuli repeämä, korjasin sen tilkulla (kannattaa säästää vaatteen kankaasta korjauspaloja!). Lantion kohtan ilmestyi pieni reikä, parsin sen. Nyt helma alkaa olla rispaantunut, mutta kai senkin voisi kantata – tosin on kyseenalaista, kannattaako ostaa uutta kanttinauhaa enää näin pitkälle kulutettuun vaatteeseen. Mutta jostain vanhasta vaatteesta voisi leikata vinonauhaa, kierrätyskeskuksen ilmaislaareista kyllä löytyy jos ei omista varastoista. Käyttökelpoisuuden pidentämisen voi viedä varsin pitkälle, jos vaan on viitseliäs.

Loppuun käyttämistä vaikeuttaa se, että paljon käytetty vaate ei enää käy niin moneen tilanteeseen kuin parempikuntoinen – vaikka pellava on kauneimmillaan käytettynä, saumat ja helma alkavat näyttää varsin elähtäneiltä. Pellavahamettani voi kyllä käyttää lähikauppareissulla ja leikkipuistossa, mutta ei työasioissa eikä oikein tee mieli laittaa sitä keskikaupungillekaan. Loppupää loppuunkäyttöprosessissa siis venyy, kun käyttömahdollisuudet supistuvat. Olen jo joutunut hankkimaan uuden mustan kapean hameen parempaa käyttöä varten. Uusi tahtoo tässä nyt sanoa UFFista ostettua, ei siis upouutta, mutta minulle kuitenkin uusi.

Rispaantunut helma

Perinnetapa vaatteiden loppuunkäyttämiseen on viedä ne mökkivaatteiksi, mutta musta kynähame ei ole siellä oikein kotonaan ja kaikenlisäksi sekä mökillä, vanhempieni luona maalla että isoäitini maalla on jo huomattava varasto vaatteita – juuri sellaisia, joita ei kehtaa mihinkään lahjoittaa mutta joilla kumminkin on vielä elämää jäljellä. Tai sellaisia joita jostain syystä rakastaa, mutta ei voi/halua käyttää kaupunkioloissa.

Jossain vaiheessa  pitää vain päättää, että hameesta ei ole enää hameeksi, ja tehdä siitä vaikka rättejä. Mutta tähtään siihen, että silloin hame olisi jostain kohtaa todellakin puhki!

***

Luen muuten juuri Pasi Toiviaisen kirjaa Ilmastonmuutos nyt, ja olen vähällä tikahtua ahdistukseeni. Mitä tässä oikein osaisi tehdä? On hurjaa, että olen tähänasti saamieni tietojen perusteella vakuuttunut siitä, että ilmasto muuttuu tavalla, joka on vahingollinen lähes kaikille asioille joita pidän arvossa, mutta silti vaan tässä sitä eletään kesähamemietteiden, scifitapahtuman järjestämisen ja yleisen lapsiperhearjen pyörteessä tekemättä asialle yhtään mitään. En halua että lapseni ja hänen mahdolliset lapsensa joutuvat elämään maailmassa, joka on yhtäältä paahtunut korpuksi ja toisaalta liiasta märkyydestä mädäntynyt, mutta olen kovin avuton.

Syön juureksia, en syö lihaa, asun pienessä asunnossa, työmatkaa ei ole ja matkustan yleensä lomalle junalla (Ylen 7 päästövähennysvinkin listasta). Valistavia kirjoja kirjoittamalla voi vaikuttaa johonkin, mutta oma erikoisalani on varsin kapea. Pitäisi hankkia vankempi tieteellinen pohja, jotta voisi ensin arvioida ja sitten kirjoittaa juttuja asioist jotka vaikuttavat lisäävästi tai vähentävästi ilmastonmuutokseen. Jos nyt lähtisin opiskelemaan, valitsisin ympäristötieteet tai jonkin alan joka pohjustaa politiikkaan mukaan hyppäämistä.

Kukapa tietää, kenties paras onnistumiseni ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä on sukulaisten ja tuttavien motivointi junamatkailuun...