maanantai 1. kesäkuuta 2015

Trend alert: science inspired line art

Kuka on käynyt katsomassa Ex Machina -elokuvan? Sen lopputekstit, joista ei valitettavasti löytynyt kunnon kuvaa netistä, olivat nerokkaan tyylikkäät. Jonkin matemaattien kaavan mukaan liikkuvat ja yhdistyvät hiuksenohuet viivat muodostivat yhä monimutkaisempia järjestelmiä. Leffa oli muutenkin ehdottomasti näkemisen arvoinen!

Samaa tyylilajia on tullut vastaan viime aikoina useita esimerkkejä. Alla jonkun omatekoinen versio Ex Machinan viivataiteesta (video täällä).


Guggenheim-museon arkkitehtikilpailun osallistujat oli ryhmitelty nelikenttään ja etsitty niistä yhdistäviä "tähtikuvioita". Kuvailut olivat muuten todella hupaisan kirpeitä, en tiennyt että arkkitehtuurista voi kirjoittaa noin ilkeän hauskasti! Toivottavasti niistä saa edes jotain selvää.

Eve Online -pelin mainostrailerista galaksi ja sen tähtiä yhdistävät jonkinlaiset hyperportit. (On muuten hyvä, että olin teini 90-luvulla. Jos olisin teini nyt, niin luultavasti hautautuisin vain huoneeseeni pelaamaan tämäntapaisia pelejä, enkä tulisi koskaan ulos.) 


Miten tämä sitten ilmenee taisi voisi ilmetä muodissa? 
En ole jaksanut peruteellisesti selata viimeisimpiä muotinäytöksiä, mutta pikavilkaisullakin löysin mustavalkoista futurismia kasakaupalla. Ainakin Dieselin resort-kokoelman vaatteet voisivat olla mistä vain scifi-leffasta – voisi kuvitella, että nuo päällä kiivetään lentoautoon ja huristellaan joko Neo-Tokioon tai kuuhun.



Diesel Black Gold / style.com





 TSE / style.com

Marios / Acolyth.com


Rahul Mishra (tajunnanräjäyttävän hienoja vaatteita! tyyppi on nero!)


Frances O'Leary SS2014, löytyi todella kiinnostavan
tiedeinspiroituneen muotiblogin Dna Stylix kautta.

Tsekatkaa myös tämä: toimiva päälleruiskutettava vaate! Pitsimäiset kynsikkäät erikoisen hienot.

Kiihkeä ja täysin järjetön intohimo mennä ostamaan peililasit...
(keski-iän kriisin oireita?)

lauantai 30. toukokuuta 2015

Löytöpitsejä



Pitsikirjan valokuvaaja Riina oli löytänyt hylätystä autiotalosta hämmästyttävän ihania pitsejä. Tosi laadukasta koneommeltua pitsiä, brodyyriä ja mielenkiintoista pykäreunaista reunustusnauhaa, jossa on "tasku" johon kankaan reunan voi sujauttaa.

Dilemman äärellä: vanhanaikaisella menetelmällä valmistettu koneommltu pitsi on tiheää, ryhdikästä, kaunista ja kestävää. Sen tekoprosessista jää myös jäljelle hirveän myrkyllisiä kemikaaleja. Nykyaikaisella menetelmällä, vedessä sulavalle pohjakankaalle kirjottu koneommeltu pitsi on lörppöä, löyhää ja karkealankaista. Mutta sen tekoprosessista jää jäljelle vain vettä, johon on sekoittunut hieman polyvinyylialkoholia – myrkytön sekoitus, joka on OK lorauttaa viemäriin. Kumpi siis parempi?

perjantai 29. toukokuuta 2015

Tekstiili, muoti ja kiertotalous

Sain kutsun Finatexin ja Sitran järjestämään puolipäiväseminaariin tekstiili- ja vaateteollisuuden kiertotaloudesta. Tunnen oloni VIPiksi! Jes! Tilaisuus oli maanantaina ja olen tässä sulatellut sen antia.

Bisneskeissinä oli ruotsalaisen Filippa K:n kunnianhimoinen pitkän tähtäimen vastuullisuussuunnitelma, joka kattaa koko yrityksen toiminnan – alkaen ekologisempien materiaalien selvittämisestä ja niihin siirtymisestä ja päätyen peräti mullistaviin liisaus- ja uudelleenmyyntipalveluihin. Ne muuttavat vaatefirman bisneslogiikkaa. Tavanomaiselle vaatefirmalle on eduksi tehdä vaatteet mahdollisimman vähän aikaa kestävistä materiaaleista jotta asiakkaat ostaisivat mahdollisimman usein uutta (tietenkin suhteessa siihen, mitä kuluttaja odottaa saavansa. Filippa K:n tyyppinen kalliimpi merkki olisi pian liemessä, jos heidän vaatteensa kestäisivät vain yhden pesun). Liisaus ja takaisinosto- ja edelleenmyynti, jonka firma itse hoitaa, kannustaa investoimaan mahdollisimman hyvin käyttöä kestäviin materiaaleihin ja myös aikaa kestävään suunnitteluun.

Liisaustoiminta ei ole vielä tavoittanut suuria kuluttajaryhmiä, mutta Filipan sustainablity mnager Larsson oli toiveikas. Kestää aikaa, että ihmiset tottuvat uusiin toimintamalleihin. Joku kysyi esityksen jälkeen, että onko Filipalla laskettu minkälaisia tuottoja odotetaan vastuullisuuspanostuksilta. Ei kuulemma ole, mutta näkökulma on pidempi kuin parin kvartaalin. Tuppasin kahvitauolla juttelemaan Larssonin kanssa. Todella symppiksen oloinen tyyppi! Hän kommentoi vielä tuotos-panos -juttua niin, että kaikki siitä saatava puhtaan taloudellinenkaan hyöty ei ole suoraan tilitaseesta laskettavissa. Brändin arvon kasvaminen, ja kuluttajien sitouttaminen ovat huikean tärkeitä asioita, jotka seuraavat vastuullisuustoimista. Kaikki nämä ovat siis samalla markkinointia – markkinointi ei ole välttämättä vain keksittyä höpönlöpöä, vaan voi perustua ja tulevaisuudessa ehkä entistä enemmän perustuukin ihan todellisiin saavutuksiin. (Voin sanoa että toimii – Filippa K, johon en ole ennen kiinnittänyt juuri mitään huomiota, vaikuttaakin yhtäkkiä varteenotettavalta paikalta etsiä uutta päällepantavaa sitten kun sitä tarvitsee).

Paneelikeskustelussa wst.fi, Voglia, Outi Pyy ja Finatex 

Liisauksesta, lainaamisesta tai vuokrauksesta odotetaan isoa juttua vaatebisnekselle. Ihmettelen, miksi lainaamotoiminta on lähtenyt niin tarmokkaasti liikkeelle harvaanasutussa Suomessa – luulisi sen toimivan paljon paremmin tiiviissä urbaanissa ympäristössä, esim. jossain Lontoon bisneskortteleissa. Siellä sillä voisi tehdä rahaakin, kun kiireinen bisnesväki maksaisi palvelusta, toisin kuin pihit (ja/tai köyhät) suomalaiset.

Harvoin käytettävien vaatteiden lainaaminen on taloudellisesti järkevää. Arkivaatteiden lainaamista helpottaisi, jos lainaamot olisivt suurinpiirtein joka korttelissa, en tiedä miten tämä taloudellisesti onnistuisi. Helsingin uusi vaatelainaamo asuu Kalliossa, ja vaatii enemmän kuin mihin kykenen käydä siellä säännöllisesti joka viikko vaihtamassa vaatteita.

Hyvät tarjoilut! Ihan tältäkin kannalta suosittelen Sitran seminaareja, jos tilaisuus osuu kohdalle!

Arvelen, että järkevin lähtökohta liisaamiselle olisi mahdollisimman suurimääräisten, itsessään yksinkertaisten tuotteiden kohdalla, käytännössä siis sukkien, alushousujen ja t-paitojen. Kuluttaja saisi niihin käyttöoikeuden, mutta materiaali kuuluisi liisaavalle firmalle – siis sama juttu kuin kemikaalien liisauksessa. Sitten kun sukka tai t-paita olisi puhki kulunut, kuluttaja palauttaisi sen firmaan, joka kierrättäisi sen uusien tuotteiden raaka-aineeksi ja kuluttaja saisi uudet käyttöön. Materiaalkierrätys toimisi parhaiten juuri sellaisten tuoteiden kohdalla jotka eivät sisällä monia materiaaleja tai kierrätystä vaikeuttavia osasia (napit, vetoketjut ym.) ja joita tulee paljon samanlaisia.



torstai 21. toukokuuta 2015

Muotilehtisuosikit ja kurja uutinen

Voi ei kuinka paha mieli tulikaan, kun ensin kaivelin Olivian pitsiartikkelin virheitä ja heti sen jälkeen sain kuulla kurjan uutisen: lehti ilmeisesti lopetetaan. Kaikista kotimaisista muotipainotteisist naistenlehdistä Olivia on ollut ehkä eniten omantyyliseni. Trendin koen olevan vähän nuoremmille – jos Olivian juttu on "sitäsuntätä nyt kun sinulla on perhe ja ura", Trendissä taas "sitäsuntätä ehkä lapsia sitten joskus ja miten valmistaudun uraan". Glorialla on oma vahva linja, josta pidän (ja se keskittyy kalliiseen = yleensä laadukkaaseen muotiin), mutta se ei ole kaverillinen samassa mielessä kuin Olivia. Elleen en ole oikein ollut tyytyväinen, ja Costume (joka taisi jo lopettaa printtiversionsa) oli makuuni aivan liian kritiikittömän ostobuliminen.

Ja nyt kun juuri huomasin, että Olivia on ottanut lehden linjaan mukaan ripauksen mainiota opetuksellisuutta. Uudessa numerossa opastettiin hyvien nahkatuotteiden ostamiseen. Nyyh!

Muiden maiden muotilehtitarjonnasta suosikkini ovat

* Selvedge (iso-brit.) – tekstiilitutkijoiden ja muotihistorioitsijoiden lehti, jossa todella tuhdisti luettavaa ja myös reilusti kuvia jotka juhlistavat kauniiden tekstiilien ihanuutta.


* Vogue Bambini (italia) – söpöyttä tuutin täydeltä ja muoti-ideoita jotka voi soveltaa aikuisenkin pukeutumiseen.
* So-En (japani) - olen jo ennenkin kehunut tätä, mutta se on vaan mahtava. Kahjointa ja parasta muotia kirpparin penkolaarista kalleimpiin haute couture -luomuksiin samassa lehdessä. Kun osasisi vielä lukea tekstiilien ja muodin historiaan ja erilaisten valmistustapojen yksityiskohtiin paneutuvat artikkelit!


* Nina's (japani) – omituistyylisten äiskien muoti- ja perhelehti. On harmi kyllä muuttunut vähän valtavirtaisemmaksi vuosien kuluessa, ja mihin on hävinnyt lehteä luotsannut ultrasöpö muusikko/lifestyletähti Chiaki?

* Liniere (japani) – pellava, pitsi, pellavapitsi. Kun maailma tuntuu epäsiistiltä ja raskaalta, pakenen hetkeksi Liniereen. Siellä on kaikki sievästi paikallaan, pellavakolttu näyttää supertyylikkäältä eikä perunasäkiltä, ja kevään hittihankinnat ovat aivan identtiset viime kevään hittihankintojen kanssa: jo mainittu kolttu, ballerinat, luonnonvärinen punottu hattu ja kassin voi valita joko pirteän skandikuvioisen tai eleettömän nahkaisen. Helppoa ja rauhoittavaa!

Fanitin myös ennen Lula-lehteä, mutta sen linja on jotenkin muuttunut enkä ole jaksanut vähään aikaan ostaa sitä.

Kaikilla ulkomaanreissuilla otan aina asiakseni etsiytyä mahdollisimman hyvinvarustettuun lehtikioskiin, ja ostan kilokaupalla lehtiä. Mikään blogi-digi-dägi ei korvaa sitä tunnetta, kun nuuhkaisee uutta lehteä ja selaa sitä etsien jotain mihin silmä tarttuu.

Jos saisi Selvedgen syväluotaavan asiantuntijuuden yhdistettyä So-Enin pidäkkeettömään luovuuteen ja Vogue bambinin söpöyteen niin olisi aika täydellinen lehti minulle. Mietittiin MMMadethis-blogin Marian kanssa jonkinlaista semitaiteellista muotilehtiprojektia – minkälainen olisi sinun (arvoisa lukija) haaveiden muotilehti?

maanantai 18. toukokuuta 2015

Kotielektroniikan kehityksestä


Kun haastattelin Naturaatiopisteen Kaarinaa tulevaan Huilin vaatekiertotalousjuttuun, hän esitti aiemminkin vastaan tulleen toiveen siitä, että jäte-, kierrätys- ja kulutuskeskustelussa kiinnitettäisiin huomiota muuhunkin kuin viime aikoina huomion keskipisteenä olleisiin vaatteisiin. Puolustan kyllä omaa keskittymistä vaatteisiin sillä, että se kun sattuu olemaan ala jota olen opiskellut, niin tiedän siitä enemmän kuin muista vastaavista aiheista. Mutta olisipa mahtavaa, jos joku esim. elektroniikka-alaa opiskellut kirjoittaisi jonkun Hyvän mielen piuhalootan... elektroniikkajäte on Kaarinan mukaan merkittävin (ainakin yksityishenkilöiden) aiheuttamista jätevirroista.

Kun joillekin vaatteet on vain pakollinen kiusa, ja muodin vaihtelut ja vaatteiden moninaisuus aiheuttavat lähinnä epäuskon sekaista ärtymystä, niin minulla ja kotitalouselektroniikalla on jokseenkin samanlainen suhde. Vastakohtana on ihmisiä, jotka tukka lepattaen juoksevat jonottamaan Applen liikkeen oven eteen, heti kun kuulevat uudesta iPhone-mallista. Heidän silmänsä loistavat innosta kun paljastuu mitä kaikkia mahtavia uusia ominaisuuksia uusissa vempeleissä luvataan olevan. Uuteen käyttöjäjrestelmään tutustuminen ja suosikkiäppien siihen integroiminen tuottaa heille aitoa iloa. Minä katson heitä sama jähmettynyt möllötys naamallani kuin vaatteista välittämättömät ihmiset varmaankin katsovat minua, kun pehmeästi huokaillen hipellän jotain ihanaa vaatetta.

Jos maailma toimisi niinkuin minä haluan, voisin käyttää kerran hankittua elektronista vehjettä siihen asti kunnes se todella hajoaa korjauskelvottomaksi. Mutta nykyisellään en voi, koska kehitys ajaa vanhan mallin ohi tavalla, joka tekee siitä käyttökelvottoman siinä tarkoituksessa mihin se on hankittu. Läppäriini, jonka olen muistaakseni hankkinut 2009 tai ehkä 2010 alussa, ei saa enää Adoben ohjelmien päivityksiä (vihattavasta pilvipalvelusta en edes ala mussuttaa tässä). Päivitykset vaatisivat uuden käyttiksen, joka taas ei ole yhteensopiva vanhan koneen kanssa. Miksi sitten en tyydy vanhoihin ohjelmiin? Muuten kyllä tyydyn oikein hyvin, mutta on mahdotonta tehdä yhteistyötä uudempien ohjelmaversioiden käyttäjien kanssa, koska backward-compatibility (joka muuten ennen oli mäccimaailman tukipilari!) ei ulotu minun versiooni asti. Jospa vain voisin säilöä itsensi vuoden 2009 teknologian kuplaan!

Koneeni toimii vielä - tosin sen touchpad hajosi reissussa ja jouduin keskenkaiken Hampurissa juoksemaan elektroniikkakauppaan ostamaan hiiren. Mutta mikäli siitä hajoaa jokin sisäinen osa, sitä ei kannata enää korjauttaa ja näin tulee valtavaan myrkylliseen elktroniikkajätteen läjään jälleen yksi lisäromu. Kyllä ottaa päähän. Minulle uuteen vempeleeseen tutustuminen on henkilökohtaista hukka-aikaa, jonka Apple tai mikä muu firma onkaan kyseessä vie minulta ilman korvausta. (Ystäväni Ellin mukaan alan kuulostaa mielensäpahoittajalta - myönnän!)

Haaveenani on maailma, jossa voi ostaa juuri sinua varten henkilökohtisesti räätälöidyn vempeleen, oli se sitten tietokone tai kännykkä tai mikälie kommunikellokaattori. Sen osat ovat kaikki vaihdettavissa ja se on paketoitu koteloon, jonka taitavimmat käsityöläiset ovat nikkaroineet puusta ja kristallista. Sellaisen kerran hankittuaan ei tarvitse miettiä uuden hankkimista kuin joskus parinkymmenen vuoden päästä. Valitettavasti kaikista tulevaisuusfantasioistani tämä vaikuttaa olevan vähiten todennäköinen.

Luddiitti poseeraa Pariisin Palais Gallierassa.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Kuka maksaisi kohtuudesta


Kävin joku viikko sitten Bloggers Inspiration Day -nimisessä markkinointitapahtumassa. Ensivaikutelma oli tulevaisuusshokki – minä 1900-luvun lapsi (joka sitäpaitsi viettää paljon aikaa mainitun luvun alkupuoliskolla) tunsin hetkellistä pyörrytystä, joka johtui siitä että on 2015 ja nämä vimpan päälle puunatut ihmiset täällä ovat syömässä ilmaisia leivoksia ja juomassa ilmaista kuplaviinasta koska he sitten ottavat taskupuhelimellaan itsestään kuvia ja latavat ne elektroniseen tietoverkkoon, josta tuhannet muut ne näkevät. Siis ihan arkipäiväistä 2000-luvun toisen vuosikymmenen meininkiä, mutta joskus nykyaika vaan tuntuu tiivistyvän klimpiksi ja kumauttaa minua päähän kuin halko. (Scifiltä tuntui myös Legon uusi mainoslärpäke, jonka augmented reality -osiot saa kännykällä näkyviin – hieno elämys!).

Jälkimakuna tapahtumasta hiipivä epätoivo. En halua olla epäkiitollinen, kun sain ilmaista juomaa ja syömää ja kahvipaketin ja aika hyvänoloisen hiusharjankin, mutta en myöskään oikein koe omien arvojeni mukaiseksi mainostella näitä tuotteita, kun en tiedä niiden laadusta enkä taustasta enkä eettisistä arvoista yhtäänmitään.



Epätoivo kumpuaa siitä, että mitä mahdolisuuksia on kohtuutta, luonnonvarojen ja muiden ihmisten olemassaoloa kunnioittavalla ei-kerskakulutukseen pyrkivällä ajatusmallilla, kun nimenomaan iloiseen, täysin mistään välittämättömään shoppailun hurmaan pyrkivillä tahoilla on sekä mittavat markkinointikoneistot että mahtavasti massia takanaan? Aina kaikenlaiset yhteistä hyvää, kohtuutta, korjaamista jne edistävät ajatukset ja toimet kilpistyvät siihen, että niistä kun ei yleensä saa rahaa lainkaan, tai parhaimillaankin vain vähän, niin niitä puuhastellaan vapaa-ajalla. Kun taas "vastavoima" tekee hommia työajallaan ja suurien rahavirrtojen siivittämänä. Olen tästä kohta lähdössä crafitvistitapahtumaan, jossa ommellaan kantaaottavia ristipistoja, mutta kuinka moni päätyy valitsemaan eettiset ristipistot ilmaisviinajuhlan sijaan, jos on mahdollisuus valita? Jos siis project333t ja vaatteidenlaskemiset ja keirrätyskeijut tuntuvat hupsuilta eikä ihan loppuun asti mietityiltä, niin se johtuu tottakai siitä, että kukaan ei ehdi paneutua niiden kehittelyyn samalla tarmolla kuin uuden ostamista kannustavat tahot omaan markkinointiinsa.

Lähinnä siis mietin nyt sitä, onko mitään toivoa siinä, että ihmiskunta ryhdikkäästi valitsee kukin yksilö kerrallaan kohtuuden tien, vai valuuko väistämättä käyttäytymismalli siihen suuntaan, johon iso raha painovoimallaan kutsuu?

perjantai 8. toukokuuta 2015

HMV kohtaa UM:n



Ehkä erikoisin paikka jossa olen puhunut Hyvän mielen vaatekaapista: Ulkoministeriö. Olin virkistyspäivän ohjelmanumerona Andiatan ja Sauman muotinäytöksen ohella, ja sain upean tukanlaiton ja meikin samassa kuin (ministeriön omat) mallit. Kyllä olis kiva jos aina saisi esitykseen mennä vimpan päälle puunattuna!

Kisakatsomon tunnelmaa hallitusneuvotteluita seuratessa.


Lainasin Andiatalta vesiputouspäänteisen viskoosipuseron oman jakkupukuni alle, ja harkitsen tässä pitäisikö se ostaa ihan omaksi. Oli taas osoitus hyvän myyjäkunnan erinomaisuudesta: oli n. 20 min aikaa kahden homman välissä käydä valitsemassa lainavaate. Juoksin sisään, sopotin myyjälle asiani ja näytin jakun johon lainavaatteen piti sopia, hän toi kaksi vaihtoehtoa koppiin ja ne olivat heti oikeaa kokoakin. Ensimmäinen oli liiankin antoisa, toinen juuri oikea. Hommaan varatusta 20 minuutista jäi vielä viisi yli. Kun tietää mitä tarvitsee eikä vain maleksi kaupassa jotain-hauskaa katselemassa, niin on kätevää ja myös mukavaa antautua myyjän palveltavaksi.
 
Uudet tai siis "uudet" korvikset Fidasta ja jakun rinnuksissa helmipäinen hattuneula jonka ostin helmikuussa.

Kampaus valmiina, naama vielä luonnontilassa