torstai 21. toukokuuta 2015

Muotilehtisuosikit ja kurja uutinen

Voi ei kuinka paha mieli tulikaan, kun ensin kaivelin Olivian pitsiartikkelin virheitä ja heti sen jälkeen sain kuulla kurjan uutisen: lehti ilmeisesti lopetetaan. Kaikista kotimaisista muotipainotteisist naistenlehdistä Olivia on ollut ehkä eniten omantyyliseni. Trendin koen olevan vähän nuoremmille – jos Olivian juttu on "sitäsuntätä nyt kun sinulla on perhe ja ura", Trendissä taas "sitäsuntätä ehkä lapsia sitten joskus ja miten valmistaudun uraan". Glorialla on oma vahva linja, josta pidän (ja se keskittyy kalliiseen = yleensä laadukkaaseen muotiin), mutta se ei ole kaverillinen samassa mielessä kuin Olivia. Elleen en ole oikein ollut tyytyväinen, ja Costume (joka taisi jo lopettaa printtiversionsa) oli makuuni aivan liian kritiikittömän ostobuliminen.

Ja nyt kun juuri huomasin, että Olivia on ottanut lehden linjaan mukaan ripauksen mainiota opetuksellisuutta. Uudessa numerossa opastettiin hyvien nahkatuotteiden ostamiseen. Nyyh!

Muiden maiden muotilehtitarjonnasta suosikkini ovat

* Selvedge (iso-brit.) – tekstiilitutkijoiden ja muotihistorioitsijoiden lehti, jossa todella tuhdisti luettavaa ja myös reilusti kuvia jotka juhlistavat kauniiden tekstiilien ihanuutta.


* Vogue Bambini (italia) – söpöyttä tuutin täydeltä ja muoti-ideoita jotka voi soveltaa aikuisenkin pukeutumiseen.
* So-En (japani) - olen jo ennenkin kehunut tätä, mutta se on vaan mahtava. Kahjointa ja parasta muotia kirpparin penkolaarista kalleimpiin haute couture -luomuksiin samassa lehdessä. Kun osasisi vielä lukea tekstiilien ja muodin historiaan ja erilaisten valmistustapojen yksityiskohtiin paneutuvat artikkelit!


* Nina's (japani) – omituistyylisten äiskien muoti- ja perhelehti. On harmi kyllä muuttunut vähän valtavirtaisemmaksi vuosien kuluessa, ja mihin on hävinnyt lehteä luotsannut ultrasöpö muusikko/lifestyletähti Chiaki?

* Liniere (japani) – pellava, pitsi, pellavapitsi. Kun maailma tuntuu epäsiistiltä ja raskaalta, pakenen hetkeksi Liniereen. Siellä on kaikki sievästi paikallaan, pellavakolttu näyttää supertyylikkäältä eikä perunasäkiltä, ja kevään hittihankinnat ovat aivan identtiset viime kevään hittihankintojen kanssa: jo mainittu kolttu, ballerinat, luonnonvärinen punottu hattu ja kassin voi valita joko pirteän skandikuvioisen tai eleettömän nahkaisen. Helppoa ja rauhoittavaa!

Fanitin myös ennen Lula-lehteä, mutta sen linja on jotenkin muuttunut enkä ole jaksanut vähään aikaan ostaa sitä.

Kaikilla ulkomaanreissuilla otan aina asiakseni etsiytyä mahdollisimman hyvinvarustettuun lehtikioskiin, ja ostan kilokaupalla lehtiä. Mikään blogi-digi-dägi ei korvaa sitä tunnetta, kun nuuhkaisee uutta lehteä ja selaa sitä etsien jotain mihin silmä tarttuu.

Jos saisi Selvedgen syväluotaavan asiantuntijuuden yhdistettyä So-Enin pidäkkeettömään luovuuteen ja Vogue bambinin söpöyteen niin olisi aika täydellinen lehti minulle. Mietittiin MMMadethis-blogin Marian kanssa jonkinlaista semitaiteellista muotilehtiprojektia – minkälainen olisi sinun (arvoisa lukija) haaveiden muotilehti?

maanantai 18. toukokuuta 2015

Kotielektroniikan kehityksestä


Kun haastattelin Naturaatiopisteen Kaarinaa tulevaan Huilin vaatekiertotalousjuttuun, hän esitti aiemminkin vastaan tulleen toiveen siitä, että jäte-, kierrätys- ja kulutuskeskustelussa kiinnitettäisiin huomiota muuhunkin kuin viime aikoina huomion keskipisteenä olleisiin vaatteisiin. Puolustan kyllä omaa keskittymistä vaatteisiin sillä, että se kun sattuu olemaan ala jota olen opiskellut, niin tiedän siitä enemmän kuin muista vastaavista aiheista. Mutta olisipa mahtavaa, jos joku esim. elektroniikka-alaa opiskellut kirjoittaisi jonkun Hyvän mielen piuhalootan... elektroniikkajäte on Kaarinan mukaan merkittävin (ainakin yksityishenkilöiden) aiheuttamista jätevirroista.

Kun joillekin vaatteet on vain pakollinen kiusa, ja muodin vaihtelut ja vaatteiden moninaisuus aiheuttavat lähinnä epäuskon sekaista ärtymystä, niin minulla ja kotitalouselektroniikalla on jokseenkin samanlainen suhde. Vastakohtana on ihmisiä, jotka tukka lepattaen juoksevat jonottamaan Applen liikkeen oven eteen, heti kun kuulevat uudesta iPhone-mallista. Heidän silmänsä loistavat innosta kun paljastuu mitä kaikkia mahtavia uusia ominaisuuksia uusissa vempeleissä luvataan olevan. Uuteen käyttöjäjrestelmään tutustuminen ja suosikkiäppien siihen integroiminen tuottaa heille aitoa iloa. Minä katson heitä sama jähmettynyt möllötys naamallani kuin vaatteista välittämättömät ihmiset varmaankin katsovat minua, kun pehmeästi huokaillen hipellän jotain ihanaa vaatetta.

Jos maailma toimisi niinkuin minä haluan, voisin käyttää kerran hankittua elektronista vehjettä siihen asti kunnes se todella hajoaa korjauskelvottomaksi. Mutta nykyisellään en voi, koska kehitys ajaa vanhan mallin ohi tavalla, joka tekee siitä käyttökelvottoman siinä tarkoituksessa mihin se on hankittu. Läppäriini, jonka olen muistaakseni hankkinut 2009 tai ehkä 2010 alussa, ei saa enää Adoben ohjelmien päivityksiä (vihattavasta pilvipalvelusta en edes ala mussuttaa tässä). Päivitykset vaatisivat uuden käyttiksen, joka taas ei ole yhteensopiva vanhan koneen kanssa. Miksi sitten en tyydy vanhoihin ohjelmiin? Muuten kyllä tyydyn oikein hyvin, mutta on mahdotonta tehdä yhteistyötä uudempien ohjelmaversioiden käyttäjien kanssa, koska backward-compatibility (joka muuten ennen oli mäccimaailman tukipilari!) ei ulotu minun versiooni asti. Jospa vain voisin säilöä itsensi vuoden 2009 teknologian kuplaan!

Koneeni toimii vielä - tosin sen touchpad hajosi reissussa ja jouduin keskenkaiken Hampurissa juoksemaan elektroniikkakauppaan ostamaan hiiren. Mutta mikäli siitä hajoaa jokin sisäinen osa, sitä ei kannata enää korjauttaa ja näin tulee valtavaan myrkylliseen elktroniikkajätteen läjään jälleen yksi lisäromu. Kyllä ottaa päähän. Minulle uuteen vempeleeseen tutustuminen on henkilökohtaista hukka-aikaa, jonka Apple tai mikä muu firma onkaan kyseessä vie minulta ilman korvausta. (Ystäväni Ellin mukaan alan kuulostaa mielensäpahoittajalta - myönnän!)

Haaveenani on maailma, jossa voi ostaa juuri sinua varten henkilökohtisesti räätälöidyn vempeleen, oli se sitten tietokone tai kännykkä tai mikälie kommunikellokaattori. Sen osat ovat kaikki vaihdettavissa ja se on paketoitu koteloon, jonka taitavimmat käsityöläiset ovat nikkaroineet puusta ja kristallista. Sellaisen kerran hankittuaan ei tarvitse miettiä uuden hankkimista kuin joskus parinkymmenen vuoden päästä. Valitettavasti kaikista tulevaisuusfantasioistani tämä vaikuttaa olevan vähiten todennäköinen.

Luddiitti poseeraa Pariisin Palais Gallierassa.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Kuka maksaisi kohtuudesta


Kävin joku viikko sitten Bloggers Inspiration Day -nimisessä markkinointitapahtumassa. Ensivaikutelma oli tulevaisuusshokki – minä 1900-luvun lapsi (joka sitäpaitsi viettää paljon aikaa mainitun luvun alkupuoliskolla) tunsin hetkellistä pyörrytystä, joka johtui siitä että on 2015 ja nämä vimpan päälle puunatut ihmiset täällä ovat syömässä ilmaisia leivoksia ja juomassa ilmaista kuplaviinasta koska he sitten ottavat taskupuhelimellaan itsestään kuvia ja latavat ne elektroniseen tietoverkkoon, josta tuhannet muut ne näkevät. Siis ihan arkipäiväistä 2000-luvun toisen vuosikymmenen meininkiä, mutta joskus nykyaika vaan tuntuu tiivistyvän klimpiksi ja kumauttaa minua päähän kuin halko. (Scifiltä tuntui myös Legon uusi mainoslärpäke, jonka augmented reality -osiot saa kännykällä näkyviin – hieno elämys!).

Jälkimakuna tapahtumasta hiipivä epätoivo. En halua olla epäkiitollinen, kun sain ilmaista juomaa ja syömää ja kahvipaketin ja aika hyvänoloisen hiusharjankin, mutta en myöskään oikein koe omien arvojeni mukaiseksi mainostella näitä tuotteita, kun en tiedä niiden laadusta enkä taustasta enkä eettisistä arvoista yhtäänmitään.



Epätoivo kumpuaa siitä, että mitä mahdolisuuksia on kohtuutta, luonnonvarojen ja muiden ihmisten olemassaoloa kunnioittavalla ei-kerskakulutukseen pyrkivällä ajatusmallilla, kun nimenomaan iloiseen, täysin mistään välittämättömään shoppailun hurmaan pyrkivillä tahoilla on sekä mittavat markkinointikoneistot että mahtavasti massia takanaan? Aina kaikenlaiset yhteistä hyvää, kohtuutta, korjaamista jne edistävät ajatukset ja toimet kilpistyvät siihen, että niistä kun ei yleensä saa rahaa lainkaan, tai parhaimillaankin vain vähän, niin niitä puuhastellaan vapaa-ajalla. Kun taas "vastavoima" tekee hommia työajallaan ja suurien rahavirrtojen siivittämänä. Olen tästä kohta lähdössä crafitvistitapahtumaan, jossa ommellaan kantaaottavia ristipistoja, mutta kuinka moni päätyy valitsemaan eettiset ristipistot ilmaisviinajuhlan sijaan, jos on mahdollisuus valita? Jos siis project333t ja vaatteidenlaskemiset ja keirrätyskeijut tuntuvat hupsuilta eikä ihan loppuun asti mietityiltä, niin se johtuu tottakai siitä, että kukaan ei ehdi paneutua niiden kehittelyyn samalla tarmolla kuin uuden ostamista kannustavat tahot omaan markkinointiinsa.

Lähinnä siis mietin nyt sitä, onko mitään toivoa siinä, että ihmiskunta ryhdikkäästi valitsee kukin yksilö kerrallaan kohtuuden tien, vai valuuko väistämättä käyttäytymismalli siihen suuntaan, johon iso raha painovoimallaan kutsuu?

perjantai 8. toukokuuta 2015

HMV kohtaa UM:n



Ehkä erikoisin paikka jossa olen puhunut Hyvän mielen vaatekaapista: Ulkoministeriö. Olin virkistyspäivän ohjelmanumerona Andiatan ja Sauman muotinäytöksen ohella, ja sain upean tukanlaiton ja meikin samassa kuin (ministeriön omat) mallit. Kyllä olis kiva jos aina saisi esitykseen mennä vimpan päälle puunattuna!

Kisakatsomon tunnelmaa hallitusneuvotteluita seuratessa.


Lainasin Andiatalta vesiputouspäänteisen viskoosipuseron oman jakkupukuni alle, ja harkitsen tässä pitäisikö se ostaa ihan omaksi. Oli taas osoitus hyvän myyjäkunnan erinomaisuudesta: oli n. 20 min aikaa kahden homman välissä käydä valitsemassa lainavaate. Juoksin sisään, sopotin myyjälle asiani ja näytin jakun johon lainavaatteen piti sopia, hän toi kaksi vaihtoehtoa koppiin ja ne olivat heti oikeaa kokoakin. Ensimmäinen oli liiankin antoisa, toinen juuri oikea. Hommaan varatusta 20 minuutista jäi vielä viisi yli. Kun tietää mitä tarvitsee eikä vain maleksi kaupassa jotain-hauskaa katselemassa, niin on kätevää ja myös mukavaa antautua myyjän palveltavaksi.
 
Uudet tai siis "uudet" korvikset Fidasta ja jakun rinnuksissa helmipäinen hattuneula jonka ostin helmikuussa.

Kampaus valmiina, naama vielä luonnontilassa

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Kevätmuodin ja lehdistön pitsikatsaus



Selailin kassajonossa uusinta Oliviaa, ja kun silmäni osuivat pitsiaiheiseen juttuun niin ostin sen kiinnostuksesta. En tiedä hämmästyttääkö vaiko ilahduttaako enemmän pitsin pitkäkestoinen suosio muodissa. Tänä kesänä jälleen muodin aallonharjalla havaitaan jälleen pitsikuohua, ihanaa! Kööpenhaminassakin suorastaan imin silmilläni tavaratalojen monipuolisia pitsivaatevalikoimia (näyte yllä, taisi olla Style Butler -niminen merkki).


Ilahduin Olivian kesämuotijutun informaatiosisällöstä. Todellakin arvostan, että lehti pyrkii valistamaan lukijoita muustakin kuin siitä että vihreä toppi maksaa 45 e tms.

 Pitsitietous voisi tosin olla parempaakin. Part Twon pitsipaita ei ole kudottu, vaan kirjottu/ommeltu. Kuviot muistuttavat käsin nypläystä yhtä paljon tai vähän kuin mikä hyvänsä koneommeltu pitsi, siis eivät juurikaan. Alareunan pitsinäytteet ovat hurmaavia, mutta asiavirheet eivät. Polyamidi ei anna kankaalle venyvyyttä. Se venyvä juttu on polyuretaani eli elastaani. Jos musta pitsi todella tulee Italiasta, se on uutta tietoa minulle – tasan samaa pitsiä ainakin varmasti tehdään Englannissa (Pariisissa meinasin ostaa juuri tuota pitsiä kangaskaupasta, mutta tulin toisiin aatoksiin – osoitus uudesta henkistyneestä ja askeettisuutta hipovasta mielenlaadustani). Antaako jäykkä ja paksu lanka pitsille perinteisen tunnun on kovasti makuasia... vanhat pitsit tuppaavat olemaan sirompia kuin nykyiset. Kuviot eivät yhdisty silloin viimeisimmässä näytteessä, jossa niin lukee, vaan toisiksiviimeisessä.

Lyhyesti sanoen, suunta on Olivialla oikea, mutta pyytäkää tästälähin pitsijutut esim. minulta :)

Kuvat ovat aivan ihania, tämä Minnan mekko lautalattialla esim kertakaikkiaan puoleensavetävä!

Pitsin laatu on asia josta kyllä soisin puhuttavan enemmänkin, kaikkine virheineenkin juttu on oikealla asialla. Esim. olin kyllä melko närkästynyt siitä, että Sandin pitsipusero (jotain 200 e) oli aika kököä polyesteripitsiä ja vielä varsin ronskisti vaan saksittu:

Bloggers Inspiration Day -tapahtumassa taasen näin BikBokin pitsipaidan, jonka hinnasta en tiedä, mutta käsittääkseni jonkinsortin halpaketju on kyseessä.


Varsin sievää, tiheästi kirjottua puuvillaista koneommeltua pitsiä. En siis yhtään tiedä kyseisen firman eettisyydestä tai mistään muustakaan, mutta ainakin ovat saaneet aikaan paljon Sandia parempilaatuisen pitsipaidan.



lauantai 2. toukokuuta 2015

Sateessa kierrätyskeskukseen lits läts ja kaksi mekkoa

Voi kuinka kovasti kaipaankaan entistä Helsingin keskustan kierrätyskeskusta! Nykyään kun haluaa jostain tavarasta eroon, pitää autottoman ihmisen uhrata hommaan monta tuntia. Tänään käytiin viemässä vauvanpeittoja, pokkareita ja jotain muuta sälää (mistä sitä aina sikiääkin?!) Nihtisillan kierrätystavarataloon, ja voisi se olla helpompaakin kiitos. Miten voisin edesauttaa Kierrätyskeskuksen palaamista lähikulmilleni? Tunnin matka-aika suuntaansa vaatii jo ihan vakavansorttista motivaatiota. Jos olisi edes jonkinlainen tavaranlahoituspiste keskustassa? Tehtaankadun Fidaan voi toki viedä jotain, mutta kierrätyskeskus huolii tavaraa paljon laajemmalla skaalalla.


Vein kierrätyskeskukseen vuosia sitten Tokiosta kirpputorilta ostamani mustan meksikolaisen käsilaukun - kuvassa taaempana. Korvasin sen FB:n vintagekirppisryhmästä löytämälläni virkatulla mustalla laukulla, joka sopii useampaan tilanteeseen kuin nahkalaukku. Toivottavasti nahka
veska pääsee johonkin oikein hyvään kotiin ja ulkoilemaan useammin kuin minun kanssani!

Vaatekaappin lisäyksena sain siskoni neuloman aivan fantastisen mekon. Se on niin ihana, että melkein toivoisi talven jo tulevan (melkein...). Se on Ilon Handun kotimaisesta ohuesta luonnonharmaasta villalangasta. Tuoksuu hurmaavasti lampaalle ja tuntuu ihanalta. Kiitos, siskokulta!



Pikku Onnettaren vaatetangolle taas ilmestyi vapun alla "kukkaprinsessan mekko". Tuli vihdoin käytettyä pari vuotta haudotut Monnalisan kirjotut tyllit, jotka joskus himoissani ostin Eurokankaasta.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Tekstiilijätevuori kohoaa

 

Viime viikolla kävin Suomen ympäristökeskuksen järjestämässä Texjäte-seminaarissa. Siis tekstiilijäte, joka on viime aikoina ollut uutisissa, koska sen vieminen kaatopaikalle loppuu 2016. Tämä ei kuitenkaan vaikuta yksittäisen kuluttajan elämään, sillä kunnallinen jätehuolto huolehtii sekajätteen kohtalosta edelleen, johon tekstiilijäte päätyy jos sille ei muuta keräystä ole järjestetty.

Tapahtumassa esittivät tutkimustuloksiaan ja näkemyksiään monen eri tahon edustajat, niin tutkijat kuin tekstiili- ja vaatetusteollisuuden edustajat. Suurin ongelma, joka tekstiilijätteeseen liittyy, vaikuttaisi olevan se, että tällä hetkellä sille on vain niukasti käyttöä, joten sen kerääminen (nimenomaan siis jätteen, ei sellaisenaan käyttökelpoisen tekstiilin) on melkolailla turhaa. Jos Ali Harlinin tiimi saa liuotusmetodinsa toimimaan teollisessa mittakaavassa, niin sitten asia muuttuu – jätteestä tulee todella raaka-ainetta. Mutta sitä ennen tekstiilijäte on vain jätettä, jonka paraskin kohtalo on poltto. On hullua, että niin paljon arvokasta materiaalia ja työpanosta sisältävä aines ei toistaiseksi kelpaa muuhun (toki pienissä määrissä mekaaniseen kierrätykseen, mutta se on marginaalista), mutta minkäs teet: yli 10 kg tekstiilijätettä per henkilö per vuosi joutuu kaatopaikoille tai polttoon. Määrä ei ole arvailua, vaan todella laskettu kaivelemalla roskiksia. Kierrätystuotteille ei kertakaikkiaan ole niin paljoa kysyntää, että kaikki kierrätyskelpoinen saataisiin uudelleen käyttöön.

(Ihmettelein Elisa Kärjen kanssa, miten paljon muiden ihmisten oikein pitää tunkea tekstiiliä jätteeseen, että tuohon lukuun päästään, kun tuntuu että itse kun on hyvä jos saanut tuon 10 kg koko elämänsä aikana laitettua puhkikuluneiden sukkien ja vanhoista vaatteista leikattujen pyyhkimärättien muodossa roskiin. Vaikka huomioin yhden täysin loppuunkuluneen ja turkiskuoriaisten nakertaman maton, joka päätyi sekajätteeseen, niin en sittenkään pääse lähelleäkään tuota 10 kg/ vuosi.)

Minun tulppaanimekkoni, jonka olen saanut isoäidiltäni - 
hyvää kotimaista 70-luvun laatua, joka kestää ja kestää. 
Vieressä ystäväni Ellin 1990-luvun viskoosikukkamekko. 
Hyvin näyttää kestäneen sekin.

Tästä päästään taas siihen, että ongelman alku ja juuri on ihan muualla kuin loppusijoituksessa. Tekstiilikuitujen tuotantomäärät ovat liki kolminkertaistuneet sitten vuoden 1980, ja siispä myös kuiduista tehtyjen tuotteiden. Käsityöopettajien laitoksella on tehty jo vuosikymmeniä mielenkiintoista tutkimusta: ensimmäisen vuoden opiskelijoita on pyydetty laskemaan vaatteensa. Vuoden 1990 opiskelijoilla oli puseroita keskimäärin 29. 2012 aloittaneilla puseroita oli 71. Muistan kyllä vuoden 1990, eivätkä ihmiset silloin rahjustaneet rääsyissä tai yleisesti kokeneet kärsivänsä vaatteiden vähyydestä. Ja silti siihen verrattuna määrä on reilusti yli tuplaantunut. Teksiilijätteen valtavien vuorien käsittelyn ongelma ei olisi ongelma, jos jätettä ei olisi näin paljon. Jätettä ei olisi näin paljon, jos tekstiileita ei ostettaisi näin paljon. Kuluttaja voisi siis katsoa tässä asiassa todellakin peiliin. Toisaalta myös kyselyssä, jossa selvitettiin ihmisten kiinnostusta tekstiilijätteen lajitteluun ym. selvisi, että lähes 70% vastanneista on laittanut vaatetta pois, koska se on mennyt pesussa pilalle. Toki tuohon mahtuu muutama vahingossa valkopyykkiin eksynyt villapusero, mutta käytännössä arvelen sen tarkoittavan kulahtamista ja nukkaantumista. Kun vaate on tehty kankaasta joka rumistuu nopeasti ihan normaalissa käytössä ja pesussa, vikaa on myös valmistajissa.

Seminaarin loppupuheenvuoron käyttikin GlobeHopen Seija, joka vaati jonkinlaista lainvoimaista laadun säätelyä. Jos ihmiset ovat niin tietämättömiä tai ahneita, että haksahtavat uudelleen ja uudelleen ostamaan lähes kertakäyttölaatua olevia tekstiilejä, pitäisi jonkun yleisen tahon varmistaa että surkeaa laatua ei tuoteta. Kertakäyttötekstiili on materiaalin ja luonnonvarojen armotonta haaskaamista, jota ei ole mitään järkeä sallia. Työvaatepuolella laatu- ja kestävyysstandardeja on, mutta kuinka ne saisi tavalliseen vaatemyyntiin?