tiistai 11. marraskuuta 2014

Remfabriken osa II


Sitten viime kirjoituksen olen jo ehtinyt viettää monta päivää Oslossa (ihanan ystäväni Lisan luona, joka tekee tyylikkäitä kalannahkalaukkuja). Oslosta matka jatkui laivalla Saksan Kieliin ja siitä junalla Amsterdamiin. Onneksi Pikku Onnetar pitää matkailusta, muutoin tästä ei tulisi mitään. Amsterdamissa asumme Airbnb:n kautta vuokratussa asunnossa vanhassa talossakanaalin varrella, täällä voisi asua pitempäänkin! Seuraavaksi Hollannin kaakkoisosiin ja matkan toiseen pitsitehdaskohteeseen!






Göteborgiin palatakseni vielä: Minua kiinnosti tottakai museon pitsikoneosasto, jossa on neljä barmen-tyyppistä pitsikonetta, esim. 88-puolainen, pari metriä leveä, isoin koskaan näkemäni barmenkone. Sillä tehdään mm. leveää kirkkopitsiä alttarien reunustamiseen, jota aina sillointällöin edelleen tilataan. Nämä koneet ovat kotoisin ruotsalaisesta pitsitehtaasta, jossa oli satoja pitsikoneita ja joka huippuaikoinaan suolsi tuhansia kilometrejä pitsejä päivässä. (Sain kuulla, että Ruotsissa on ollut useita pitsitehtaita, toisin kuin luulin, ja onkin mielenkiintoista joskus hämärässä tulevaisuudessa selvittää, miksi Vaasan pitsitehtaalta vietiin pitsejä Ruotsiin jos siellä oli runsaasti omaakin alan teollisuutta). Kyseisen tehtaan lopettaessa eräs työntekijöistä sai luvan ottaa muutamia koneita mukaansa, ja hän perusti oman minipitsitehtaan autotalliin. Eläkkeelle vetäytyessään hän lahjoitti koneet, reikäkortit, mallikirjat ja kaiken muunkin tarpeellisen tavaran Remfabrikiin. 







Reikäkortit ja muuta tarpeellista tavaraa


On olemassa aivan tiety ihmistyyppi, joka hullaantuu pitsikoneisiin, tai muihin vanhoihin tekstiilikoneisiin, ja saa suurta iloa puuhaillessaan niiden kanssa. Vitsailtiin museon henkilökunnan kanssa, että tähän syndroomaan tarvittaisiin oma tautiluokitus :D


Museoyhdistyksen väki on varsin teknillisesti taitavaa, he olivat mm. yhdistäneet 1800-lukulaisen jacquard-laitteiston kai 1930-luvun nauhakoneeseen. Hybridillä pystyi kutomaan nauhoja, jotka sopisivat norjalaisen kansallispuvun koristeeksi (kuva yllä). Konetta hommaan tarvitaan, sillä nauhoja käsinvalmistavat kun alkavat olla aika iäkkäitä eikä nuorempaa väkeä hommaan löydy. Mutta oikeanlaisia tupsuja ei kone pystynyt tekemään ja projekti on nyt jäissä. 

Päälimmäisenä  pitsi, jonka malli on museon väen itse toteuttama.

Remfabriken saa lahjoituksina monenmoisia lankoja ja muita tekstiilejä. Pääsin kurkistamaan lankavarastoon, jossa on kaikenmaailman lankoja kaikissa mahdollisissa sävyissä, nämäkin on pelastettu juuri ja juuri joutumsta kaatopaikalle. Mikä sateenkaari!

Sabluunoita, joilla tehtaan tuotteet nimikoitiin.


Langankertauskone 

 
Loimenluonti...kapine

Huomenna turisteilen vielä Amsterdamissa (ihana kaupunki!!) ja sitten kohti seuraavaa virallista matkakohdetta. Keskiluokkainen kulkurielämä sopii minulle, kunpa tätä voisi jatkaa vähän pidempään..!

tiistai 4. marraskuuta 2014

Terveisiä Göteborgista, Remfabriken osa I




Lähdin perheen kanssa yhdistetylle tutkimus- ja lomamatkalle, pääkohteina kaksi pientä pitsitehdasmuseota. Koitan selvittää minkälaisia mahdollisuuksia on järjestää "elävä museo", jossa pitsikoneet ovat toiminnassa (blogin pitsilukijat muistanevat mäntsäläisen pitsitehtaan, jonka koneet pitää pelastaa - siltä rintamalta ei uusia tietoja, mutta tutkin museointimahdollisuuksia). Minut otettiin ihanan lämpimästi vastaan Göteborgin kohteessani eli Remfabrikissa, sain upean opastetun kierroksen ja pääsin keskutelemaan myös toimivan konemuseon pyörittämisestä.




Remfabrik on kolmikerroksinen remmitehdas joka on museoitu sellaisena kuin se oli 11.11.1977 kun toiminta loppui. Toimiston pöydällä on vielä papereita vuodelta -77 ja tehdashallin kalenteri on jäänyt tuohon päivämäärään. Tehdas ei kuitenkaan edusta tyypillistä 70-luvun interiööriä, vaan paljon aikaisempaa aikaa. Tehtaan vanha omistaja ei halunnut uusia mitään viimeisinä parina-kolmena vuosikymmenenään (ehkä nuukuuttaan), ja vuosikaudet ennen tehtaan lopettamista paikalliset työsuojeluviranomaiset katsoivat vanhanaikaisia olosuhteita läpi sormien, sillä toiminnan arveltiin loppuvan jo piankin – vuosi vuoden jälkeen.

 

Koneista osa on 1910-luvulta ja uudemmatkin 1950-luvulta. Tosin museo on jälkikäteen hankkinut kokoelmiinsa vielä vanhempia tekstiilikoneita kuten 1700-luvun passementti-kutomakoneen (sen tuotteita ylläolevassa kuvassa)! Siihen oli juuri etsitty varaosia Saksasta, joita löytyikin. Pitsikoneosasto on myös jälkikäteen saatu, pitsikoneista lisää seuraavassa jaksossa.



Remmitehtaassa tehtiin kaikenlaisia remmejä ja nauhoja, päätuote olivat jämäkät voimansiirtoremmit ja luonnollisesti tehtaan koneita pyörittivät omatekoiset remmit (kuvassa yllä). Kulta-aikaa oli kai 1930-luku, sitten hiljalleen alettiin siirtyä erilaiseen voimansiirtotekniikkaan, joka ei vaatinut remmejä ja niin tuotanto hiipui. Vanhan omistajan kuollessa töissä oli enää 4 tai 5 naista, kun kulta-aikoina väkimäärä oli reilusti kymmenkertainen. Tehdas museoitiin, kiitos aktiivisten vapaaehtoisten, ja talo on suojeltu joten mitään muuta kuin museo ei rakennuksessa oikein voi ollakaan – onneksi. Alue on nimittäin kallista ja muutoin uhkana olisi purkaminen ja jonkin kalliin pilvenpiirtäjän pykääminen tehtaan tilalle. Kunta hoitaa vuokran, yhdistyksen vapaaehtoiset museon.

 
Museo on auki maanantaisin puoli kuudesta yhdeksään, tai sopimuksen mukaan ryhmille, jota kautta tuleekin suurimmat kävijämäärät. Museon yhteydessä on museokauppa, jossa myydään kaikenlaista museon koneilla tuotettavaa; nauhoja, pitsejä ja pyyheliinoja. Mm. perinteiset puuvillaiset pakettinarut ovat suosittuja lahjapakettien käärimiseen, pitsit taasen eivät valitettavasti kovin myyviä tällä hetkellä. Ihme kyllä – olisin luullut että Lantliv-maassa romanttisella pitsillä olisi vientiä, mutta ehkä maalaisromanttinen kansanosa ei löydä tehdasmuseoon?

 Remfabrikin nyöreistä voi taitava ommella mm. hattuja!

Omista ostoksistani raportoin myöhemmin…

perjantai 31. lokakuuta 2014

Tavarahehkutus, TTIP



Vähän nolottaa toissaedellisen kirjoituksen tavarahehkutus. Vaikka kiistämättä ihania tavaroita ovatkin. Kun muutoin en aseta itseäni useinkaan tilanteisiin joissa joutuisin tekemisiin sellaisten tavaroiden kanssa joista todella pitäisin, niin kunhan joudui tilanteeseen jossa se on väistämätöntä (= lehtijutun tekeminen ihanista tavaroista) huomaan tempautuvani vallan eläimellisellä innolla ahnastelemiseen. Houkuttelevia, kiihdyttäviä tavaroita, aah! Sinänsä siis en väitäkään olevani minimalisti, joka riistää tavaroilta kaiken muun kuin aivan absoluuttisen funktiolähtöisen syyn olla olemassa, ja en pidä minään häpeänä nauttia hyvin tehdyistä, kauniista esineistä. Päinvastoin. Mutta toisaalta kammoksun sellaista elämisen tapaa, jossa ostaminen ja kuluttaminen on ainoa rajapinta maailmaan, ja sellaiseen on niin helppo luiskahtaa, kun sitä tukee koko yhteiskuntarakenne. Tiedättehän... Haluan nauttia: ostan. Haluan kokea: ostan. Haluan parantaa maailmaa: ostan.

Koitan viilentää päätäni lukemalla Euroopan ja Yhdysvaltojen välisestä TTIP-sopimuksesta. Luin jo aiemmin NovajaGazeta/LeMonden jutut aiheesta, jotka voi tiivistää lauseeseen "Ilmestyskirjan peto nousee juristieliitin lietsomana ja ahmaisee kitaansa kaiken mikä meille on tärkeää". No, voi olla että kyseinen sopimus on juuri niin kauhea ja demokratialle ja luonnolle tuhoisa, mutta kaipasin silti tasapainottavan näkökulman. Elinkeinoelämän keskusliitto vastasi ystävällisesti tiedusteluuni lähettämällä aiheesta kolme muistiota. Niiden mukaan TTIPssä ei ole mitään, ei kertakaikkiaan mitään huolenaihetta, ei pienen pikkuruisintakaan aihetta minkäänlaiseen huoleen. Sensijaan sopimuksen solmiminen johtaa koko maailman vaurastumiseen ja luontokin kiittää kun TTIP:n ansiosta keksitään uusia innovaatioita. Vain turhaa sääntelyä puretaan (mutta mitä se sitten tarkkaan ottaen on?). Jos haluaa tiiviin mutta ei liian hysteerisen katsauksen huolenaiheisiin, kannattaa lukaista tämä julkilausuma.

En voi kehua ymmärtäväni koko laajaa ja monimutkaista sopimusasiaa (eritoten kun osaa asiaan liittyvistä tiedoista ei ole julkisena lainkaan), mutta huolimatta EK:n toiveikkaista muistioista vaikuttaa huolestuttavalta. Erityisesti ihmetyttää ISDS-järjestelmä, joka on eräänlainen kansainvälinen yritysoikeuslaitos, tarkoitettu siihen että yritykset voivat haastaa valtiot oikeuteen jos heidän investointejaan kohdellaan epäreilusti. Jälleen yksi aihe, jota murehtia keskellä yötä...

torstai 30. lokakuuta 2014

Kotimaiset perusvaatevalmistajat - linkkivinkki



Pörstin Laura on koonnut listan kotimaisista firmoista, jotka tekevät perusvaatteita. Hyvä vinkkilista!

Usein kotimaisuuden suosimisen esteenä on se, että kun sukkaa tai kalsonkia tarvitsisi, ei ole aikaa tai intoa lähteä perusteellisesti selvittelemään mistä sellaisen saisi kotimaisena. Paljon täällä kyllä tehdään (päinvastoin kuin voisi luulla) edelleen, vaatettakin piposta kenkään ja siltä väliltä, kun vaan keksii mistä niitä hankitaan. Listan firmojen tuotteita saa kätevästi netistä, kun taas esim. hienon Kutomo Holopaisen tuotteita ei, tai monen muun pienen suomalaisen valmistajan. Nettikaupan pyörittäminen on toki työlästä, mutta arvelisin sen silti kannattavan. En minä ainakaan rupea toimittamaan itseäni Tuusulaan katselemaan josko sieltä ehkä löytyisi minulle tarpeellinen vaate taikka ei - nettikaupasta tai selvästi kuvatusta galleriasta ainakin saisi aavistuksen valikoimasta ja hintatasosta kun nyt sitä joutuu vain arvailemaan.

Lauran listaan voi ehdottaa lisäyksiä, toivottavasti siitä kehittyy kattava lista kotimaisista tekijöistä! Jaottelu vaatetyypin mukaan on toimiva.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Suuri shoppailukierros

 
 Kiertelin keskutan kaupoissa ja kaikenlaista ihanaa tarttui mukaan, tässä levähdän Fleuristessa ostoskasseineni.

Noo, melkein tosi - kävin siis hakemassa Huilin joulukuvauksiin kaikenlaista ihanaa kotimaista ja / tai ekotavaraa, mm. Minna Hepburnin pitsihurmauksia, Kasperin upean kotimaisen pyöräilylaukun ja Costolta PureWaste-kierrätysvaatteita. Kaiken muun hyvän lisäksi toimin stailistina/kuvausjärjestäjänä, painotuksena ekomuoti. Ekostailisti myös hakee ja palauttaa kuvauslainat pyöräillen, ainakin Helsingin alueella, nyt on jalat aika väsyneet...

 
Fleuristessa oli lueskeltavana todella viehättävän näköinen leivontakirja Baking Instinct. Kuvassa myös kirjan päällä kierroksen todellinen ostossaalis: vintagesilkkikukkia ja -hattuneula Antiikki Trianon-nimisestä antiikkitavaran putiikista (jota suosittelen mm. korujen ostopaikkana! ja omistajarouva on aivan ihana!).


Kalliiksi tämän jutun stailaajana toimiminen tosin käy, sillä nyt olen aivan intona monista näkemistäni mahtavista tavaroista. Esim. seuraava lompakko voisi olla Galateian kasviparkittua kalannahkaa, valtavan kaunis pinta näissä.

Ja pitää hieman säästää rahaa, että voin sitten hankkia tämän kengänhuoltoseteistä kauneimman, joka löytyy pinkomosta vähän vajaa kahden ja puolensadan euron hintaan. Rukin ja rautapadan untuvaisen pehmeät koiranvillahuivit jäivät myös vaivaamaan. Miehelle tahtoisin ostaa Kasperin pyöräily-ystävällisen olkalaukun. Ostoslista onkin tämän jutun ansiosta täynnä pitkälle ensi vuosikymmenelle!

Tam-Silkin silkkivillaisen aluspaidan jo hankin itselleni (tulisipa kylmempi!) ja kuvauksista sain vielä pitkikset (saa tulla ihan kunnolla pakkasta).

Itse kuvauksissa oli niin kiire, etten tullut ottaneeksi kuin yhden kuvan. Se on tässä.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Tavara ei ole likaa... vai onko?



Niin, tietenkään tavara ei ole likaa. Tottakai tavaraa pitäisi arvostaa. Mutta kun elämme tässä maailmassa, jossa tuotanto on niin tehokasta, että se syöksee tavaroita markkinoille paljon enemmän kuin niitä mitenkään ajatellen tarvitaan, niin sitten niitä kertyy ylenpalttisesti elinympäristöömme. Vaatii aivan epätavallista asennoitumista ja tarkoituksellista silmien sulkemista, että voi säilyttää ja ylläpitää arvostavaa asennetta tavaraa kohtaan tässä tilanteessa.

Tavarasaturaation lopputilanne tulee olemaan se, että juuri mistään tavarasta ei vaivauduta maksamaan, koska kaikkea saa aina ilmaiseksikin jostain. Tavara on lähtökohtaisesti jätettä ja riesa, paitsi aivan pieni prosentti tavaroista liittyy todelliseen käyttöön ja ne saavat oikeuden asua taloudessa. Muu pyritään heti antamaan pois, suureen yhteiseen kierrätystavarapooliin, josta voi sitten käydä noutamassa kun jotain tarvitsee. Tavara menettää statusarvonsa ja on lopulta vain sen arvoinen kuin mihin sitä todella voi käyttää. Tämä on lopputilanne, jota kohti ollaan matkalla. Onko se sitten hyvä vai ei jää nähtäväksi.




Se, mistä kolumnisti kirjoittaa on puolittainen, välitilan asenne: ostaja-kierrättäjä ei arvosta itse tavaraa, mutta olettaa että muut arvostavat hänen hylkäämiään rojuja. Hän vie maireasti hymyillen nyppääntyneet halpavaatteensa hyväntekeväisyyslootaan, koska arvelee että joku köyhä jossakin varmaan kovastikin ilahtuu niistä vaatteista, joita hän itse ei missään tapauksessa vaivautuisi hoitamaan sellaiseen kuntoon, että kehtaisi niitä itse laittaa päällensä. Tästä mielestään hyvästä teosta ilahtuneena hän palkitsee itsensä ostamalla halpakaupasta jotain uutta.


Koko tilanne kulminoituu siihen, kuka sanoo kierrätyskeskuksen vastaanottohuoneessa kiitos: lahjoittaja vai vastaanottaja. Minä koen, että juuri lahjoittajan pitää kiittää, sillä kierrätyskeskus ratkaisee tavaran paikoitusongelman ystävällsiesti ottamalla sen huomaansa. En minä tee siinä hyvää tekoa kun vien kassin Pikku onnettaren liian pieneksi käyneitä sukkahousuja ja jotain kertaalleen luettuja pokkareita kierrätyskeskukseen, vaan kierrätyskeskus palvelee minua vastaanottamalla ne. Ja samasta syystä on niin vaikea maksaa kirppiksellä vitosta enempää juuri mistään muusta kuin hyväkuntoisista vintagevaatteista tai lapsen talvihaalareista, sillä ne ovat ainoat asiat (tai ainakin vaatteet) joilla on itseisarvo. Muuten kirppiksellä tietää, että myyjä haluaa vaan liiastaan eroon ja oikeastaan hänen ptäisi maksaa siitä että joku vie hänen romppeensa mennessään.

torstai 23. lokakuuta 2014

Ilmainen kirjalöytö

Kaikesta hyvästä ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi: Aalto-yliopiston julkaisema Kirsi Niinimäen toimittama kirja Sustainable Fashion New Approaches on ladattavissa ihka ilmaiseksi.  Jos vastuullinen muoti kiinnostaa, tässäpä monta näkökulmaa siihen.

Tiistaina oli vaatealan kaikenpuolisesta parantamisesta kiinnostuneiden tyyppien aamiaistapaaminen. Keskustelun aiheena oli mm. kuinka tehdä vaatteiden pitkäaikaisesta käyttämisestä yhtä houkuttelevaa kuin jatkuvasta shoppaamisesta - ja millä rahalla. Pikamuodilla on valtava raha ja markkinointikoneisto, kun taasen järkevämpiä asioita tekevät ovat kyllä innostuneita mutta yleensä vähissä varoissa.

Hesarin Tavara ei ole likaa -kolumni herätti paljon ajatuksia, koitan saada ne pian kirjoitettua.