Kampalankaa, suomenlampaita ja tupasvillaa

 Katselen lumisadetta sohvaltani, juon timjami-sitruuna-hunajateetä 

ja kuuntelen Dorothy Ashbyn angoranpehmoista harppumusiikkia. OK maanantai!

Kuvassa myös Salo-Angoran tupasvilla-villalanka.

Kävin perjantaina visiitillä kurulaisessa (Tampereelta pohjoiseen, nyk. Ylöjärveä) kehräämö Salo-Angorassa. Retken pääaiheena olli tietysti oppia villalangoista ja niiden laadusta mutta kuulinpa samalla myös angorasta, tupasvillasta, koirankarvasta ym harvinaisemmista materiaaleista. Eine ja Markku Niemi näyttivät koneet ja kertoivat hurjan paljon mielenkiintoista, suuri kiitos vielä! Alunperin tarkoitus oli kehrätä omien angorakanien villaa, mutta sitten toiminta laajeni muihin kuituihin. Angorainen nimi jäi.

Eine Niemi ja kotivärjätty lanka (unohdin millä kasvilla värjätty).

 Myymälässä oli aivan huikeita lankoja, oli vähällä etten ostanut itselleni, vaikka juuri viime syksynä lahjoitin lankajemmani himoneulojatutulleni – koska en vaan itse neulo. Yhden langan ostin, sen joka näkyy ylimmässä kuvassa, ja sen laitan tulevaan arvontaan palkinnoksi!

 Kahta luonnonharmaata - aivan ihana lanka!
Tästä tulisi niiiin kaunis huivi tai ääh mikä vaan.

 Lupiinilla ja poimulehdellä värjättyä lankaa, jännät

jotenkin mystiset sävyt!

Salo-Angoralla on sekä kampalanka- että karstalankakoneita, tapasin ensinmainitut. Oli taas ihania kauniita vanhoja tekstiilikoneita! Karstalankakoneet ovat eri paikassa, myymälä ja kampalankakoneet ovat entisellä kyläkoululla. Salo-Angora on ilmeisesti ainoa paikka Suomessa, jossa kehrätään oikeaa kampalankaa, karstalankakehräämöjä on useampia.
Salo-Angorassa voi teettää lankaeria omien toiveiden mukaan, myös koneneulontaan sopivia lankoja.

Jos minulla nyt olisi oma vaatemerkki, niin tältä istumalta alkaisin teettää täysin kotimaisia villavaatteita. Tai myös jos olisin Stockmann, niin tekisin saman, ja brändäisin ne luksukseksi ja vieläpä hyvin perustein. Aidon suomenlampaan villa on muuten parhaimmillaan todella hienoa = ohutta, Markku Niemi sanoi että suomenlampaan villa on alle 30 mikronia eli samaa kuin merino, jota rahdataan hirveitä määriä Australiasta ym. Harmi vain, että tätä arvokasta ainetta ei oikein osata arvostaa, ei jalostuksessa, kasvatuksessa eikä muutenkaan. (Sama valitus kuin jo talvisodan aikaan, mutta jotkin asiat eivät tunnu muuttuvan!)

Karstalanka on siis villalankaa, jota tehdessä kuidut karstataan (harjataan), kampalankaa tehdessä kuidut kammataan ennen kehräämistä suoriksi ja kaikki lyhyt nöyhtä ja pörrö poistuu, joten lanka on hienoa ja sileää. Karstalanka on rouheampaa ja pitää paremmin lämpöä, kampalanka sileää sekä voidaan kehrätä hyvinkin ohueksi.

Matkalla kampaamoon 

Pikku onnetarta ei juuri kehruuteknologia kiinnostanut, mutta onneksi 

paikalla oli myös tämä pieni hyvin innokas hauva!

Ihanteellinen järjestys olisi että lampaat keritään kahdesti vuodessa (lyhyempi talviperiodi ja pidempi kesäperiodi). Villa olisi järkevintä pestä keväällä tai kesällä, jolloin kuivaaminen ei vaadi niin paljoa energiaa kuin talvipakkasilla. Eine hieman valitteli, että asiakkaille tulee monesti herätys nurkassa pitkään lojuneen villan kanssa sitten, kun oikein alkaa pakastaa ja tuiskuttaa... Salo-Angorassa pesu tapahtuu vain vedellä, ei siis pesuaineita käyttäen, jonka etuna on että villan ominaisuudet säilyvät parempina. Lienee ekologisempaakin, kuten toiminnassa pyritään muutenkin olemaan. Pesuvedetkin lämmitetään lähiseudun puuhakkeella.

Yksisäikeinen lanka ja neulomista ja virkkausta yhdistävä tekniikka

Niemet ovat aivan intohimoisia villaihmisiä ja itsekin innostuu kun kuuntelee heidän puhuvan villasta ja lampaista. Salo-Angoran omissa langoissa ei käytetä tekokuituja eikä myöskään superwash-käsiteltyä villaa (tilauslangat tehdään toki tilauksen mukaan). Eini Niemi kertoi, että 100% villasta neulotut sukanpohjatkin pysyvät hiutumatta jos ne tekee keksinkertaisiksi tai hieman huovuttaa. Polyamidilisä ei siis olekaan sukissa välttämätön - kertokaa neulojat tästä kokemuksianne! Superwash-käsittely tekee villan kylläkin konepesukelpoiseksi, mutta myös muuttaa sen tunnun kovemmaksi ja puuvillamaisemmaksi sekä heikentää lämmönpitoa – tunnunstelin superwash-lankaa ja puhdasta villalankaa ja ero on kyllä huomattava, käsittelemättömän villan eduksi.

Jos on esim. menossa Seitsemisen kansallispuistoon, niin tuolla kannattaa ehdottomasti poiketa. Julkisilla ei valitettavasti kovin lähelle pääse, minäkin pyytelin kyydin vanhemmiltani. Heidän luontokeskusreissunsa meni kyllä pieleen, koska keskus olikin vastoin nettisivun tietoja kiinni.

Kotimatkalla kuunvalossa

Terveisiä Göteborgista, Remfabriken osa I

Lähdin perheen kanssa yhdistetylle tutkimus- ja lomamatkalle, pääkohteina kaksi pientä pitsitehdasmuseota. Koitan selvittää minkälaisia mahdollisuuksia on järjestää "elävä museo", jossa pitsikoneet ovat toiminnassa (blogin pitsilukijat muistanevat mäntsäläisen pitsitehtaan, jonka koneet pitää pelastaa - siltä rintamalta ei uusia tietoja, mutta tutkin museointimahdollisuuksia). Minut otettiin ihanan lämpimästi vastaan Göteborgin kohteessani eli Remfabrikissa, sain upean opastetun kierroksen ja pääsin keskutelemaan myös toimivan konemuseon pyörittämisestä.

Remfabrik on kolmikerroksinen remmitehdas joka on museoitu sellaisena kuin se oli 11.11.1977 kun toiminta loppui. Toimiston pöydällä on vielä papereita vuodelta -77 ja tehdashallin kalenteri on jäänyt tuohon päivämäärään. Tehdas ei kuitenkaan edusta tyypillistä 70-luvun interiööriä, vaan paljon aikaisempaa aikaa. Tehtaan vanha omistaja ei halunnut uusia mitään viimeisinä parina-kolmena vuosikymmenenään (ehkä nuukuuttaan), ja vuosikaudet ennen tehtaan lopettamista paikalliset työsuojeluviranomaiset katsoivat vanhanaikaisia olosuhteita läpi sormien, sillä toiminnan arveltiin loppuvan jo piankin – vuosi vuoden jälkeen.

 

Koneista osa on 1910-luvulta ja uudemmatkin 1950-luvulta. Tosin museo on jälkikäteen hankkinut kokoelmiinsa vielä vanhempia tekstiilikoneita kuten 1700-luvun passementti-kutomakoneen (sen tuotteita ylläolevassa kuvassa)! Siihen oli juuri etsitty varaosia Saksasta, joita löytyikin. Pitsikoneosasto on myös jälkikäteen saatu, pitsikoneista lisää seuraavassa jaksossa.

Remmitehtaassa tehtiin kaikenlaisia remmejä ja nauhoja, päätuote olivat jämäkät voimansiirtoremmit ja luonnollisesti tehtaan koneita pyörittivät omatekoiset remmit (kuvassa yllä). Kulta-aikaa oli kai 1930-luku, sitten hiljalleen alettiin siirtyä erilaiseen voimansiirtotekniikkaan, joka ei vaatinut remmejä ja niin tuotanto hiipui. Vanhan omistajan kuollessa töissä oli enää 4 tai 5 naista, kun kulta-aikoina väkimäärä oli reilusti kymmenkertainen. Tehdas museoitiin, kiitos aktiivisten vapaaehtoisten, ja talo on suojeltu joten mitään muuta kuin museo ei rakennuksessa oikein voi ollakaan – onneksi. Alue on nimittäin kallista ja muutoin uhkana olisi purkaminen ja jonkin kalliin pilvenpiirtäjän pykääminen tehtaan tilalle. Kunta hoitaa vuokran, yhdistyksen vapaaehtoiset museon.

 
Museo on auki maanantaisin puoli kuudesta yhdeksään, tai sopimuksen mukaan ryhmille, jota kautta tuleekin suurimmat kävijämäärät. Museon yhteydessä on museokauppa, jossa myydään kaikenlaista museon koneilla tuotettavaa; nauhoja, pitsejä ja pyyheliinoja. Mm. perinteiset puuvillaiset pakettinarut ovat suosittuja lahjapakettien käärimiseen, pitsit taasen eivät valitettavasti kovin myyviä tällä hetkellä. Ihme kyllä – olisin luullut että Lantliv-maassa romanttisella pitsillä olisi vientiä, mutta ehkä maalaisromanttinen kansanosa ei löydä tehdasmuseoon?

 Remfabrikin nyöreistä voi taitava ommella mm. hattuja!

Omista ostoksistani raportoin myöhemmin…