Hyvinvointia ilman kasvua

Kun kovasti vaikuttaa siltä, että tämänhetkinen maailman- ja talousjärjestys ei kykene motivoimaan esim. ilmastonmuutosta kunnollisesti hillitseviä tai globaalia epätasa-arvoa ratkaisevia toimia, niin olen aina löytäessäni lueskellut kirjoja, joissa mietitään mitä muita järjestelmiä voisi olla. Viimeksi käteen tarttui Tim Jacksonin Hyvinvointia ilman kasvua – rajallisen planeetan taloustiede.


 Hyvinvointi ilman kasvua kuulostaa minun korvaani oikein hyvältä. Itsehän en tarvitse yhtään enempää kuin minulla nyt on, kunhan vain voisin olla varma että henk. koht. taloustilanteeni jatkuisi vakaana siihen hetkeen asti jolloin asuntolaina on maksettu. Sen jälkeen sopii vähän heitelläkin, kun nyt aina saisi ruuan pöytään ja sähköä laitteisiin. Mutta jos nyt jotain olen muotisuunnittelijan aivoillani onnistunut taloudesta ymmärtämään, niin se on se että ilmeisestikin perustavanlaatuisella tavalla koko talous perustuu välttämättömään vaatimukseen siitä, että se kasvaa. Jos se ei kasva, niin sitten se taantuu tai peräti romahtaa, vakaata tasapainotilaa ei oikein pysty saavuttamaan. Tämä taas johtuu siitä, että raha ilmestyy maailmaan tyhjästä kun sitä lainataan, ja tähän kiinteästi liittyvä korko on seikka joka juuri kasvua vaatii.

 Näiden vakuuttavannäköisten kaavojen ohi tunnustan loikkineeni.

En Jacksonin kirjasta valitettavasti löytänyt selvää ratkaisua tai selostusta siitä mikä vaihtoehtoista talousmallia motivoi (ts. pitkäjänteisiin, tähänastista matalampiin tuotto-odotuksiin tyytyvää sijoittamista, jonka usein hoitelee valtio – suunnitelma sinänsä kuulostaa hyvältä mutta kuinka siihen on tarkoitus siirtyä??). Minkä lisäksi minussa herättää aina valtaisaa kiukkua senkaltainen kulutuskulttuurista valitteleva löpinä johon Jackson talousanalyysien lomassa tuon tuosta sortuu. Esim. "Kulutusyhteiskunnan materiaalinen pröystäily kuluttaa loppuun tärkeät luonnonvarat ja settaa ylitsepääsemättömän taakan planeetan ekosysteemeille" ja "Kuluttamisen kulttuuri on kehittynyt osittain keinona varjella kulutusvetoista talouden kasvua. Nykyisellään se kuitenkin edistää tuottamatonta statuskilpaa ja vahingoittaa ihmisten elämää sekä psyykkisesti että sosiaalisesti."

Uutuuksien shoppailu statuksen saavuttamiseksi on hänen näkemyksensä mukaan nykyisen konsumeristisn kulttuurin kivijalka, josta pitäisi päästä eroon keskittymällä henkisempiin mielenkiinnon kohteisiin kuten ihmissuhteet, puutarhanhoito, musiikki ja niin edelleen.  Itse asiasta en sinänsä ole eri mieltä. Mutta Jackson puhuu sietämättömän ärsyttävällä tavalla aina vain muista ihmisistä, onnettomista ostoskulttuurin uhreista, jotka vain haalivat kamaa saadakseen nostettua statustaan. En tiedä elänkö sitten jossain kuplassa, mutta minusta tuo statusjankutus on täysin väärä tulkinta ihmisten tavaroiden ja muiden hankintojen tarpeesta. Esim. lähtevätkö ihmiset ensisijaisesti lomailemaan ulkomaille statusta kohottaakseen vaiko siksi, että on ihanaa matkailla, olla uudessa ympäristössä ja vaikka uida lämpimässä meressä? Onko Jackson itse hankkinut kotiinsa tietokoneen statuskilpailun sumuttamana, vaiko siksi että kirjan kirjoittaminen vain kertakaikkiaan sujuu kätevämmin tietokoneella kuin sulkakynällä tai edes kirjoituskoneella? Ihmiskunta on vuosituhansia tullut toimeen ilman kännykkää, mutta nyt kun se on keksitty, niin siitä kieltäytyvä kertakaikkiaan vaan on erikoinen ja lähimmilleen hieman hankala tyyppi (tai erakko). Ehkä on ekologisesti mahdotonta, että koko monimiljardinen ihmiskunta hankkii jokainen ulkomaanmatkoja, tietokoneen ja kännykän, mutta miten vetää raja pröystäilyn ja sellaisen kuluttamisen väliin, joka vain ihan oikeasti tuntuu hyvältä eikä omassa elämässä yhtään liioittelulta? Ja kun kirjan kirjoittaja ilmiselvästi kuitenkin kuuluu siihen globaalisti katsoen varakkaaseen väkeen, jolle nuo asiat ovat taloudellisesti mahdoliisia, niin miten hän motivoi itsensä olemaan hankkimatta niitä, sikäli kuin noudattaa omia ohjeitaan? Olisipa mielenkiintoista tietää.

Voi tietysti olla, että toistaiseksi suhteellisen tasa-arvoisessa suomalaisessa ympäristössä statuskilpailu ei ole kovin merkittävää. Kirjassa kyllä käsitellään sitä, että suurten tuloerojen ja heikon turvaverkn yhteiskunnissa statuksen osoittaminen korostuu. Mutta oli miten oli, jos aletaan tuohon sävyyn moralisoida, niin silloin kyllä haluaisin kuulla miten kirjoittaja on itse ratkaissut nämä asiat omassa elämässään.

Kirjassa perustellaan kyllä erittäin vakuuttavasti se, että tämänhetkinen malli ei vain kertakaikkiaan ole kestävällä pohjalla, sillä kuten järkikin sanoo – mikään jatkuvasti kasvava systeemi ei voi loputtomasti perustua rajallisiin resursseihin. Ja kun ihmisiä tulee koko ajan lisää mutta planeetan resurssit eivät lisäänny eikä uusia elinkelpoisia planeettoja ole näköpiirissä... Ei mitään kevyintä kesäluettavaa, eräänlainen ahdistuspilvi siitä jälkeen jäi.

Kevyempinä uutisina voin ilmoittaa, että päädyin tekemään pitsitunikan (mm. Sonam Kapoorin pitsisarien aiheuttaman statuskilpailun aivopesemänä). Keskikesän pitsihöyrähdys, tuttu jo aiemmilta vuosilta...

Bollywoodnäyttelijätär Sonam Kapoor ja yksi hänen viehkoista pitsiasuistaan.

Niin ja Sonam Kapooriin päästyäni ei voi kuin ihmetellä kuinka samannäköinen on hänen yllään oleva pitsimekko merkiltä Self-portrait kuin se "reikäkolttu" joka Ruotsin Victorialla oli lapsensa ristiäisissä! Vertailkaa ja hämmästykää!!

Sonam Kapoor / Self-portrait

 Kruununprinsessa Victoria / By Malina

Globaali potlatch (epätoivoa selittämättömän äärellä)

 "the nature of current economic system is to produce ever more where already is over-production"

Tiedättekö potlatch-juhlat? Ne ovat pohjois-Amerikan tiettyjen intiaanikansojen perinteinen tapahtuma, jossa mm. tuhotaan valtaisia määriä suurella vaivalla valmistettuja arvokkaita huopia ja muita esineitä. Kuulostanee vaikeasti sulatettavalta ja ei ihan viisaalta toiminnalta*, mutta hei, miettikää tätä meidän omaa talousjärjestelmäämme...
viikon mittaan silmin on osunut taas kaikenlaista tietoa kaatikselle joutuvan käyttökelpoisen tavaran määrästä, ei vain tekstiilipuolelta vaan yleensäkin. Tuskallisin juttu ovat tuotteet, jotka joutuvat hävitykseen koskaan edes kuluttajan käsiin joutumatta, siis kun tuotetaan tavaraa, joka ei menekään kaupaksi tai muusta syystä ei päädy edes myyntiin, ja sitten se tuhotaan ihan upo uutena. Outi Pyy kirjoitti tekstiilijätteestä, jonka usein huomioimatta jäänyt osa-alue ovat tuhottavat myymättä jääneet tuotteet. Niiden määrästä ei ole mitään tilastoja, joten jää arvailun puolelle paljonko kuskataan periaatteessa suoraan tehtaan ompelupöydältä hävitettäväksi, mutta ilmeisesti määrät ovat huomattavia.

Kesällä kun oli Siivouspäivä, kävin viemässä pari kassillista anonyymejä johtoja ja selittämättömiä elktroniikkavehkeiden osasia SER-kierrätykseen, ja tuntui ihan hemmetin karmealta heittää roskalavalle pussissa olevia, kertaakaan siis käyttöön ottamattomia osasia – mutta mitä muutakaan niille saattoi tehdä? Niitä oli tullut jo taloudesta poistuneiden vempeleiden kanssa, ties mitä plugeja ja välikappaleita ja vaihtotöpseleitä, täysin tarpeettomia mutta varmuuden vuoksi vaan mukana. Ja kuka tietää, tarvitsisiko joku jossakin juuri sitä vuoden 2007 skannerin välipistoketta tms., mutta pistoke ja hän eivät vain löydä toisiaan.

Juttelin kerran laatujärjestelmistä ja johtamisesta tietävän ihmisen kanssa, ja hän sanoi että yksi merkittävä tekijä joka johtaa älyttömään liian tuottamiseen ovat väärin suunnatut kannustimet. Esim. jos työntekijöiden ja välijohdon bonukset on sidottu tuotetun tavaran määrään, sitten tehdään hallit ja varastot täyteen, vaikka myyntiä ei olisi. Ei minulla (tavalliseen tapaani) ole tähän mitään selvää ratkaisua, en minä tiedä mihin kannustimet sitten pitäisi kiinnittää, mutta mitä ihmeellisimmillä seikoilla on vaikutusta ympäristön kannalta turmiollisiin käytäntöihin. Aivan sekapäiseltä tämä kaikki joka tapauksessa tuntuu.

Maailmassa, jossa kaikki tietävät että raaka-aineista tulee vielä iso pula (ympäristövaikutuksista puhumattakaan), tuotetaan ja hävitetään valtavia määriä materiaa. Joten tänään perjantain kunniaksi aion suhtautua meikäläiseen talousjärjestelmään valtavana tuhorituaalina jonkin pahansuovan jumaluuden lepyttämiseksi. Ei sitä oikein muutenkaan voi järkiperäisesti selittää.

* Mitä enemmän luen potlatch-perinteestä, sitä kiehtovammalta se vaikuttaa, ja näiden kansojen kulttuurisessa ja talousjärjestelmässä sillä on ihan vissi tolkkunsa – lahjatalous on asia johon voisi perehtyä syvällisemminkin!!

Miten määritellä eettinen vaate?

Pari päivää sitten oli toinen Vaateaamiainen (hyvin vapaamuotoinen tapahtuma, jossa vaatealan parantamiseen - kaikin mahdollisin eri tavoin - pyrkivät toimijat juovat kahvia ja teetä ja puhuvat suu vaahdossa innostuksen vallassa toinen toistensa suuhun alan epäkohdista ja niiden korjaamisesta). Tästä saattaa hyvinkin seurata jotain mainiota ja hyödyllistä, kun niin monta osaavaa ja innokasta ihmistä saatetaan yhteen!

Mietinnässä on mm. lista, johon koottaisiin Laura Pörstin kotimaisia vaatteita esittelevän alkuperäislistan hengessä suositeltavia paikkoja hankkia eettinen vaate. Selväähän on, että ns. eettisiä vaatteita ei tehdä yksinomaan Suomessa. Miksi siis rajoittaa lista vain suomessa valmistettuihin vaatteisiin? Mutta tässäpä kohtaamme heti ongelman. Miten rajata eettiset vaatteet? Vaatteen eettisyyteen sisältyy nimittäin kaksi aivan eri näkökulmaa, suppeampi ja laajempi. Kumpikin niistä on aivan validi, mutta minkälaiset listat niiden perusteella saa aikaan?

1) Eettinen vaate = vaate, jonka valmistamiseen osallistuneet henkilöt ovat saaneet 100% varmuudella kohtuullisen palkan ja työskennelleet hyvissä oloissa. Tämä on siis määritelmä, joka kuluttajalla lienee usein mielessään uutta vaatehankintaa miettiessään, ja siihen vastaa esim. juuri suomessa tai valvotusti lähialueilla valmistettu vaate. Juuri kotimainen vaate on satavarmasti peräisin tehtaasta tai ompelimosta, jossa ompelija on saanut OK palkan (tosin ehkä pienenpuoleisen, mutta kuitenkin sellaisen jolla elää, varsinkin kun huomioidaan esim. se, että hänen ei tarvitse maksaa vaikkapa jälkeläistensä peruskoulutusta tai hammashoitoa omasta pussista), työskennellyt turvallisessa ja ergonomisessa ympäristössä ja kaikinpuolin asiallisesti kohdeltuna. Vaate vaan ostoskassiin ja rahat tiskiin siis, eettisyys kunnossa.

Mutta,

2) Maailman ihmisistä valtaosa elää köyhissä maissa, samoin kuin maailman tekstiilityöläisten valtaosa. Heitä suomalaisen paidan ostaminen ei auta piirun vertaa. Siis se, että joku ostaa suomalaisen kyllä eettisen vaatteen, ei edistä esim. bangladeshilaisen tehtaantytön oloja. On siis jokseenkin harhaanjohtavaa markkinoida kotimaista tai eurooppalaista vaatetuotantoa mielikuvalla muiden alueiden hikipajan riistetyistä ahertajista – hikipajatuotanto ei parane sillä, että meillä Suomessa on asiat hyvin. En siis huom. mitenkään kritisoi sitä, että joku ostaa suomalaisen vaatteen saadakseen päälleen jotain jota ei ole ommellut kokoon täysin kohtuuttomasti työllistetty ja alipalkattu ompelija. Tämä toive on aivan oikeutettu ja kuluttajalla on oikeus valikoida hankkimansa vaatteet niiden kriteerien mukaan jotka hänelle ovat merkittäviä. Itsekin koen kovin vastenmieliseksi maksaa rahaa sellaisesta tuotteesta, jonka varsinainen valmistaja ei ole saanut kuin puutteellisen elannon (tätä ei pidä nyt tulkita niin, että varastaisin rättiketjujen tuotteita :D ). Jokatapauksessa ykköskriteerstä helposti mieleen johtuva ajatus "siirretään vaatetuotanto takaisin Eurooppaan" ei ole mikään eettisyyden kukkanen. Ompelutyöpaikat ovat tärkeitä, jopa epätäydellisinä. Joten laajemmin katsoen eettinen ratkaisu ei ole se, että kaikki ostavat vain kotimaista tuotantoa, vaikka se meidän oman yhteiskunnan toimimiselle onkin, tai siis olisikin, hyväksi ja hyödyksi.
Eettisin toimi minun nähdäkseni luonnollisestikin on, kuten blogin ja kirjan lukijat jo tietävätkin, toimi aktiivisesti pienten palkkojen korottamiseksi ja koko järjestelmän muuttamiseksi reilumpaan suuntaan, sekä aktiivisena kysyvänä kuluttajana että poliittisena kansalaisena...

...mutta aktiivisen kuluttajakansalaisen toiminnasta ei saa aikaiseksi "hyväksyttyjen" vaateyritysten listaa.

Ainakin "kotimaisuus" on suht. selkeärajainen asia, huoh...

Tavarahehkutus, TTIP

Vähän nolottaa toissaedellisen kirjoituksen tavarahehkutus. Vaikka kiistämättä ihania tavaroita ovatkin. Kun muutoin en aseta itseäni useinkaan tilanteisiin joissa joutuisin tekemisiin sellaisten tavaroiden kanssa joista todella pitäisin, niin kunhan joudui tilanteeseen jossa se on väistämätöntä (= lehtijutun tekeminen ihanista tavaroista) huomaan tempautuvani vallan eläimellisellä innolla ahnastelemiseen. Houkuttelevia, kiihdyttäviä tavaroita, aah! Sinänsä siis en väitäkään olevani minimalisti, joka riistää tavaroilta kaiken muun kuin aivan absoluuttisen funktiolähtöisen syyn olla olemassa, ja en pidä minään häpeänä nauttia hyvin tehdyistä, kauniista esineistä. Päinvastoin. Mutta toisaalta kammoksun sellaista elämisen tapaa, jossa ostaminen ja kuluttaminen on ainoa rajapinta maailmaan, ja sellaiseen on niin helppo luiskahtaa, kun sitä tukee koko yhteiskuntarakenne. Tiedättehän... Haluan nauttia: ostan. Haluan kokea: ostan. Haluan parantaa maailmaa: ostan.

Koitan viilentää päätäni lukemalla Euroopan ja Yhdysvaltojen välisestä TTIP-sopimuksesta. Luin jo aiemmin NovajaGazeta/LeMonden jutut aiheesta, jotka voi tiivistää lauseeseen "Ilmestyskirjan peto nousee juristieliitin lietsomana ja ahmaisee kitaansa kaiken mikä meille on tärkeää". No, voi olla että kyseinen sopimus on juuri niin kauhea ja demokratialle ja luonnolle tuhoisa, mutta kaipasin silti tasapainottavan näkökulman. Elinkeinoelämän keskusliitto vastasi ystävällisesti tiedusteluuni lähettämällä aiheesta kolme muistiota. Niiden mukaan TTIPssä ei ole mitään, ei kertakaikkiaan mitään huolenaihetta, ei pienen pikkuruisintakaan aihetta minkäänlaiseen huoleen. Sensijaan sopimuksen solmiminen johtaa koko maailman vaurastumiseen ja luontokin kiittää kun TTIP:n ansiosta keksitään uusia innovaatioita. Vain turhaa sääntelyä puretaan (mutta mitä se sitten tarkkaan ottaen on?). Jos haluaa tiiviin mutta ei liian hysteerisen katsauksen huolenaiheisiin, kannattaa lukaista tämä julkilausuma.

En voi kehua ymmärtäväni koko laajaa ja monimutkaista sopimusasiaa (eritoten kun osaa asiaan liittyvistä tiedoista ei ole julkisena lainkaan), mutta huolimatta EK:n toiveikkaista muistioista vaikuttaa huolestuttavalta. Erityisesti ihmetyttää ISDS-järjestelmä, joka on eräänlainen kansainvälinen yritysoikeuslaitos, tarkoitettu siihen että yritykset voivat haastaa valtiot oikeuteen jos heidän investointejaan kohdellaan epäreilusti. Jälleen yksi aihe, jota murehtia keskellä yötä...

Eetti ry:n vetoomus

Eetti ry:n vaateteollisuuden toimintaryhmän (jonka toimintaan osallistun) on tehnyt nettiin vetoomuksen, joka kannattaa käydä alleikirjoittamassa. Kyse on siitä, että piakkoin työministeri Lauri Ihalaisen käsittelyyn tulee ehdotus laista, joka vaatisi suomalaisia yrityksiä seuraamaan ns. "due diligence"-protokollaa ihmisoikeuksien suhteen, käännetty suomeksi "huolellisuusvelvoitteet". Eli yritysten pitäisi normaalina ja pakollisena osana toimintaansa huolehtia siitä, että niiden toimet eivät loukkaa ihmisoikeuksia eivätkä aiheuta ihmisoikeusloukkauksia. Voi kuulostaa shokeeraavalta, että tälläisen vaatimuksen suunnittelua vasta hiljalleen mietiskellään, mutta toistaiseksi mikään laki tai muu pakottava seikka ei sitä vaadi. Jos yritys onnistuu löytämään maan, jossa asukkaiden ihmisoikeuksia ei sen maan taholta suojella, niin yritys voi käyttää tätä ihan vapaasti hyväkseen.

Lisäksi vetoomus vetoaa sen puolesta, että suomalaisille yrityksille säädettäisiin vaatimus kertoa "säännönmukaisesti merkittävistä ihmisoikeusriskeistään, toimista niiden minimoimiseksi ja näiden vaikutuksista maakohtaisesti".


Nyt käsittelyyn tuleva lakiehdotus perustuu YK:n Ruggie-periaatteisiin, jotka toteutuessaan olisivat merkittävä ja radikaali parannus maailmanlaajuisesti. Hitaasti kohti parempa maailmaa...

Ajatuksia hesarin riistäjäkuluttaja-kolumnista

Hesarin kolumni "Olenko minä riistäjäkuluttaja" tärkeästä aiheesta, joskin pakko liittyä ensimmäisen kommentin mielipiteeseen - hieman syvällisempi käsittely olisi ollut paikallaan. "Pitäisikö minun siis jättää bangladeshilaiset vaatteet ostamatta?" on väärä kysymys, tai siis siihen ei ole mitään tolkullista vastausta. Sekä "juu" että "ei" menevät yhtä kaukaa harhaan.

Tietenkin olisi karmea juttu Bangladeshille ja kaikille miljoonille tekstiili- ja vaatealalla siellä työskenteleville, jos tuotanto siirtyisi johonkin muualle. Kuitenkin ajatus siitä, että kuluttajan pitäisi kovin varoa, etteivät hänen osto- tai ostamattajättämispäätöksensä vain aja tuotantoa ulos esim. juuri Bangladeshista, on omituinen. Vaatteiden tuotanto tuppaa aina siirtymään sinne missä vaan sähköä ompelukoneeseen on saatavissa mutta palkat ovat pienimmät ja olot kehnoimmat - vierittää syy siitä työoloista huolestuneen kuluttajan niskaan on kertakaikkiaan kummallinen ajatustemppu. Kuluttajalla on täysi oikeus vaatia, että hänelle tarjotut tuotteet on valmistettu kohtuullisissa oloissa ja paikalliseen hintatasoon nähden sopivalla palkalla. On röyhkeää kiristystä, jos vedotaan siihen että "jos oloja parannetaan niin sittenhän tuotanto siirtyy johonkin muualle ja nämä raukat jäävät kokonaan ilman työtä sinun vika".

Jos kerran hyväksytään, että mikä hyvänsä työolo ja surkeinkin palkka on jalo palvelus köyhän maan työttömille, niin entä sitten että tuotanto siirtyy Vielä Surkeampiin Oloihin? Sittenhän VieläSurkeammassa vasta ollaankin kiitollisia ja elintasoa kohottava vaikutus on suhteessa vielä suurempi. Parempien palkkojen ja työolojen vaatiminen ei siis voi aiheuttaa kuin hyvää.

 

Omissa työoloissani ei ole ainakaan mitään valittamista!

Kuluttaja saa aivan vapaasti itse määrätä, millä perustein hän hankkimansa tuotteet valitsee. Jos haluaa sinisen pellavaisen paidan, jonka ompelija on saanut kunnollista palkkaa, kaikki näistä toiveista ovat yhtä päteviä. Se, että haluaa juuri sinisen eikä punaista, ja pellavan eikä puuvillaa, ei ole boikotti sen puoleen punaista kuin puuvillaa vastaan, vaan ainoastaan kuluttajan analyysi omista toiveistaan ja tarpeistaan. Sama pätee vaatimukseen ompelijan oloista. Jos haluaa ostaa hyvissä eikä huonoissa oloissa tuotettuja vaatteita, sitä ei tarvitse ainakaan enempää perustella kuin että haluaa pellavapaidan puuvillaisen sijaan. Firmojen pitää selvittää, mitä kuluttajat haluavat ostaa, ja tarjota sen mukaisia tuotteita - sellainen on käsittääkseni markkinatalouden idea (taloustieteen tuntemukseni on tosin aika surkeaa).

Pallo on siis yrityksillä. Jos yritys tarjoaa sellaista mitä asiakas ei halua ostaa, se on yrityksen vika eikä asiakkaan. Jos siis minulle tarjotaan nälkäpalkalla ommeltua paitaa, ei minulla ole mitään velvoitetta ostaa sitä. Hyväntekeväisyys on asia erikseen. Hyväntekeväisyydeksi voi antaa vitosen Unicefille, siitä menee varmasti osa Bangladeshinkin olojen kohentamiseen. Normaali kaupankäynti ja liiketoiminta on taas aivan eri asia kuin hyväntekeväisyys. Vitosen paidan ostaminen ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan taloudellinen toimitus, jota säätelevät tietyt lait, asetukset ja yleiset hyvän tavan oletukset, esim. se että kaikki sen tekemiseen osallistuneet ovat saaneet kohtuullisen korvauksen. Jos vitosesta ei riitä kunnollisen palkan maksamiseen ompelijalle, niin sitten pitää hinnoitella uudestaan. Sen enempää kuin olisi asiallista Suomessa lukita ompelijaa tehtaaseen tekemään ympäripyöreitä päiviä, se ei ole asiallista Bangladeshissakaan, tai maksaa palkkaa joka ei riitä edes kunnon ruokaan. On aivan sama, tapahtuuko tuotanto Suomessa vai Bangladeshissa, samat vaatimukset siihen kohdistuvat - asiallinen palkka, asialliset työolot, asialliset työajat. Ei ole kohtuuton vaatimus pyytää, että nämä kaikki toteutuvat, vaan AIVAN NORMAALI. Jos Suomessa tavaroitaan myyvä firma on keksinyt valita Bangladeshin tuotantopaikakseen, sen pitäisi varautua näiden täysin tavanomaisten pohjatason vaatimusten täyttämiseen siellä ihan siinä kuin jos ne olisi tuotettu Suomessa.

Vaatefirmat vetoavat siihen, että palkkojen nostaminen esim. Bangladeshissa on vaikeaa ja hidas prosessi. Kyllä se oikeasti onkin vaikeaa, mutta hittojakos sitten menitte sinne tuottamaan? Kai se nyt oli selvää alusta alkaen, minkälaiset olosuhteet siellä on. Oma vikanne, ja nyt joudutte kompuroimaan sen päätöksen aiheuttamien vaikeuksien yli. Turha minulle on ruveta siitä voivottelemaan ja vastuuta tyrkyttämään, en minä tuotantopaikkaa valinnut! Hommiin hus, niin voin joskus vielä ostaakin jotain!

Laskelma: Reilun T-paidan ja tavallisen T-paidan hintaero

Olen eilen ja tänään laskenut parhaani mukaan, minkälainen hintaero muodostuisi parhaasta GOTS-sertifioidusta luomupuuvillasta reilulla palkalla ommellulle T-paidalle ja sen epäeettiselle standardiversiolle. Laskelmat löytyvät alta. Ongelma on, että minulta puuttuu bisnesosaaminen, joten en ole varma tulivatko Bangladeshiin tuotujen kangaspakkojen tullit ja verot oikein ("Fabric Bolts has an import duty rate of 25%" sanoo http://www.dutycalculator.com/). Laivarahdin hinnan 5000 e sain Facebook-ystävän merikapteenimieheltä, mutta niidenkin hinnat vaihtelevat hurjasti. Laskelman perusteella näyttäisi siltä, että 5 euron T-paitoja myyvät pikamuotiliikkeet tekevät niin omaksi vahingokseen, mikä ei liene mahdollista :D

Kaikki korjausehdotukset otetaan mitä lämpimimmin vastaan! Pyydän peräti esittelemään tätä kaikille kaupan tai maahantuonnin alalla oleville tuttavillenne siinä toivossa, että he osaisivat osoittaa mahdolliset virheet.


Reilu paita
Materiaali Bo Weevilin GOTS-sertifioitu, reilusti tuotettu puuvillatrikoo.
73 metrin rulla, 3,8 e / metri. Paitaan tarvitaan 0,5 metriä. T-paidan valmistamiseen menee 15 minuuttia ja bangladeshilaisen ompelijan palkka on 160 dollaria kuussa eli noin 12000 bangladeshin takaa (nappasin tämän luvun ILO:n Härkösen esitelmästä Eettinen kuluttaminen vaateteollisuudessa-seminaarista) ja 9 tunnin työpäivän aikana ehtii siis valmistaa 36 paitaa. Ompelijan osuus on siis 16 senttiä.

20' merirahtikonttiin mahtuisi 147 kangasrullaa x 280 e = 41160 e
rahti noin 5000 e + vakuutus 0,5 % 205 e = 5205,8 e
Bangladeshin tulli ja vero 25% tavaran, rahdin ja vvakuutuksen yhteissummasta = 11591,45 (11591,45 + 5205,8 + 41160 = 57957,25 e)
Kangasrullasta saa 146 paitaa eli yht 21462 paitaa = 2,7 e per paita
2,7 euroa kangas + 16 senttiä ompelijan palkka + tehtaan kate ja voitot 1,06 euroa = 3,92 euroa.
Agentin komissio 10% = 4,312 e
Rahti 1 e = 5,4312 e
tulli 12 % = 6,08 e
Haaraliike ostaa hinta x 2 = 12,16
Laitetaan myyntiin hinta x 2 = 24,32 e
ALV 24% = lopullinen hinta 30,2 e

Standardipaita
Lasketaan materiaalin hinnaksi puolet luomueettistrikoosta eli 140 e / rulla. Laadukastakin standarditrikoota saisi kyllä lähempääkin Bangladeshia, jolloin sen hinta tietenkin alenisi, mutta halusin laskelmat identtisiksi. Ompelija saa palkkaa 59 dollaria eli 4600 takaa kuukaudessa, joka itseasiassa ei ole ollenkaan surkein palkka Bangladeshin vaateteollisuudessa, mutta siitä sai T-paidan ompeluhinnaksi kätevän 5 eurosenttiä.

20' konttiin mahtuisi 147 kangasrullaa x 140 e = 20580 e
Bangladeshin tulli ja vero 25% = 6420,75 (20580 + 25683 + 6420,75 = 52683,75 e)
kangasrullasta saa 146 paitaa eli yht 21462 paitaa = 2,45 e per paita
2,45 euroa kangas + 5 senttiä ompelijan palkka + tehtaan kate ja voitot 0,33 euroa = 2,83 euroa.
Agentin komissio 10% = 3,113 e
Rahti 1 e = 4,113 e
tulli 12% = 4,6 e
Haaraliike ostaa hinta x 2 = 9,2 e
Laitetaan myyntiin hinta x 2 = 18,4 e
ALV 24% = lopullinen hinta 22,8 e

Erotus on 7,2 euroa, eli 24%.

(Laskin vielä pikaisesti, mikä paidan hinnaksi tulisi, jos kangas hankittaisiin suoraan Bangladeshista hintaan 70 e / rulla, jolloin alkupään rahdit ja tullit vältettäisiin. Lopputulos oli 11,11 euroa.)

Vaatteen hinnasta ja sen osista osa 2

Jatkoa eiliseen: Miksi sitten, kun ompelijan palkka on niin vähäinen seikka vaatteen hinnassa, ja nälästä pyörtyilevät työntekijät ovat firmoille huonoa mainosta, palkkoja ei nosteta saman tien? No, suoraan sanoen, en vieläkään ihan käsitä asiaa perusteellisesti, mutta olen viestitellyt Finnwatchin Sonja Vartialan ja erään pikamuotifirman PR-ihmisen kanssa aiheesta (parka varmaan toivoo joka aamu, että kunpa se inttävä tyyppi olisi tänään keksinyt jonkun muun jota vaivata kysymyksillään…mutta hän on kyllä jaksanut kunnioitettavan perusteellisesti keskustella kanssani).

Eräs käytännön syy on, että vaatefirmat eivät maksa ompelijoiden palkkoja suoraan (ja tietysti vielä vähemmän kangastehtaan tai puuvillanpoimijoiden, keskityn toistaiseksi ompelijoihin). Vaatefirma tilaa vaikka esimerkiksi 1000 paitaa ja maksaa siitä könttäsumman 1000 euroa, josta vaatetehtaan omistaja jakaa osan palkkoihin, osan katteisiin ja osan voittoihin. Tilaajafirma ei voi suoraan käydä sörkkimään tätä jakoa. Mutta ainakin heidän pitäisi laskea, että maksetulla summalla on mahdollista tehdä niin monta tuntia paikallisen kohtuullisen palkkatason töitä kuin mitä tilaus vaatii, niin että summasta jää vielä yli tehtaan osuus.

Palkkakirjanpidon tarkistus kuuluu yleensä eettisyyssertifikaatteihin ja muihin vastaaviin järjestelmiin, joilla pyritään varmistamaan asialliset työolot (esim. BSCI,  jne), mutta niitä kuulemma väärennetään ikävän usein (mainitsi mm. ILO:n Härkönen Eettisen vaatetuotannon seminaarissa). Asiasta eniten välittävät firmat käyttävät työolojen ja palkan selvittämiseen tehtaan ulkopuolella suoritettuja haastatteluita, mutta niiden järjestäminen ei ole suinkaan aivan helppoa. Ja tietenkään vaatefirma ei halua joutua huonoihin väleihin tehtaan johdon kanssa sniikkailemalla heidän selkänsä takana.

Tehtaan näkökulmasta ongelma on, että jos he nostavat palkkoja ja sitä myöten hintoja, niin mikä estää tilaajafirmoja viemästä tilauksiaan halvempaan naapuritehtaaseen? "Jotta johto saadaan sitoutumaan olojen parantamiseen tulisi myös asiakasyrityksen sitoutua alihankkijoihinsa. Tehtaan on vaikea lähteä kehittämään palkkausta ja työoloja, jos niitä vaatinut asiakasyritys nostaa kytkintä heti seuraavana vuonna." kirjoitti Sonja Vartiala.

Pikamuotifirman ihminen myös painotti sitä, että kukin vaatefirma on vain yksi tehtaan monista tilaaja-asiakkaista, ja ompelijoiden palkkaa ei voi vaihdella sen mukaan, mille tilaajafirmalle he sattuvat ompelemaan. Kuulostaa reilulta, mutta eikö yhden tilaajafirman maksaman palkannoston voisi jakaa tasaisesti koko tehtaan työntekijöille? Tämä pikamuotifirma siis panostaa sanojensa mukaan (mitä teot siis myös tukevat) palkka-asian poliittiseen ratkaisuun, niin että kaikki tietyn maan ompelusektorilla työskentelevät saisivat elämisen mahdollistavaa palkkaa ("living wage"). Eli siis poliittisin keinoin nostaa pakollista minimipalkkaa, joka on yleisimmin maksettu palkkamäärä. Mikä on tietysti hienoa ja jaloa, mutta arvatkaapa huvittaako minua kuluttajana odottaa, että joku umpikorruptoitunut kaakkois-Aasian maa kehittyy aidosti demokraattiseksi valtioksi, jossa työntekijöiden organisaatiot tasavertaisesti neuvottelevat palkasta työnantajien kanssa? Ei huvita, koska luultavasti olen jo kuollut vanhuuteen siinä vaiheessa kun se tapahtuu. Minä haluan, että ne vaatteet, jotka ostan, on NYT HETI ommeltu kohtuullisella palkalla.

Loppujen lopuksi minulle on aivan se ja sama miten vaatefirmat tämän ongelman käytännössä ratkaisevat, kunhan ratkaisevat. Ei jonkun kaukaisen maan haasteellinen järjestö- ja palkkarakennetilanne ole minun vikani, enkä käsitä, miksi minun pitäisi vaivata päätäni tämän asian ratkaisuhankaluuksilla sen enempää kuin vaikkapa sillä, mitä haasteita kangaspakkojen lajittelussa tai toimitusten logistiikassa on. Tehtaantyöläisten kelvollisen palkan, kuten muidenkin tuotanto-ongelmien selvittäminen kuuluu vaatefirmoille, ja minä maksan osana vaatteiden hinnasta juuri siitä, että he ratkaisevat ne osaamistaan käyttäen jollain sopivalla tavalla. MUTTA KUNNES PALKKA-ASIA ON RATKAISTU JA SELVÄSTI MINULLE KOMMUNIKOITU, EN AIO OSTAA VAATTEITA, JOIDEN OMPELIJA EI KENTIES OLE SAANUT KUNNON PALKKAA. JOS ETTE SAA ASIAA KUNTOON; EN SITTEN OSTA OLLENKAAN. TERVEISIN: ÄRTYNYT KULUTTAJA.

Kaukomaiden ompelijoiden palkoista - laskelmia ja jupinaa

Parin viime päivän ajan olen miettinyt, miksi ns. halpatuotantomaiden ompelijoiden palkan saattaminen kohtuulliselle tasolle on niin hiivatin vaikeaa. Asiahan on niin, että merkittävä osa vaatteista ommellaan sellaisella palkalla, että sillä ei pysty kunnolla elättämään itseään saati perhettään. Mutta miksi asian fiksaaminen on niin hankalaa? Kyse on loppupeleissä aivan pikkurahoista, jonka meille todistaa uusi suosikkikirjani "Birnbaum's Global Guide to Winning the Great Garment War". Kyseessä on vaatefirmoille ja erityisesti niiden sisäänostajille tarkoitettu opas siihen, kuinka hankitaan parhaat ja edullisimmat diilit kaukomaiden vaatetehtaista. Eli kun Birnbaum tekee laskelmaansa, hän ei ensisijaisesti mieti ompelijoiden oikeuksia, vaan vaatefirman tuottoja - mikä minusta tekee hänen taulukostaan erityisen vakuuttavan.

 Birnbaum ja Tehtaankadun Factory-kahvila.

Vaatetehtaassa työskentelevän ompelijan osuus vaatteen hinnasta on niin mitätön - kun siis kyse on esimerkiksi kaakkois-Aasian maasta -, että vaikka se tuplattaisiin, hinta nousisi hiukan alle 7 prosenttia. Ja vaikka ompelijoille ei tarvitsis maksaa pennin pyörylää, niin hinta vastaavasti alenisi tuon saman noin 7 prosenttia. Tämä siis sen jälkeen kun kaikki verot, tullit ym. jotka kumuloituvat palkkakulujen päälle on huomioitu. Varsinaisen ompelutyön osuus hinnasta on alle kaksi prosenttia kun tuote maksaa kaupassa 44 dollaria (tämä siis Birnbaumin taulukossa). Tämä tarkoittaa 44 dollarin hintaisessa vaatteessa siis 3 dollarin hinnan muutosta, jos koko nousu tulisi kuluttajan maksettavaksi. (Birnbaumin kirja on alunperin vuodelta 2000, ja sen jälkeen vaatteiden vientikiintiöjärjestelmää on muutettu, mutta asia peruspiirteissään on edelleen aivan sama kuin kirjotushetkellä.)

Taulukko jatkuu seuraavalle sivulle, jossa päästään vähittäismyyntihintaan asti.

Vaikka hinnannousun pyöristäisi varmuuden vuoksi ylöspäin 10 prosenttiin, ei muutos olisi kovinkaan hurja. Kuluttaja tuskin järkyttyisi, jos ennen 40 euroa maksanut vaate nousisikin 44 euroon, tai toisaalta riehaantuisi ostamaan vaikka hinta laskisi 36 euroon. Tai en minä teistä tiedä, mutta jos itse todella haluan ostaa jonkun vaatteen, niin oikea materiaali, väri ja koko ratkaisevat ostopäätöksen, 10 prosentin hinnan muutos suuntaan taikka toiseen ei merkitse juuri mitään. En todellakaan valitse rumanväristä 36 euron vaatetta, jos vieressä on 44 euron kauniin värinen vaate. Yleinen hintaluokka (kympejä? satasia? tonneja?) on tietenkin tärkeä, mutta on hyvä käsittää, että jopa kaupassa suht. edullisen vaatteen *voisi* ompeluttaa asiallisella palkalla.

TÄRKEÄ TIEDOTUS: Jos kaikille vaatteen tuottamiseen osallistuneille henkilöille maksettaisiin asiallinen palkka, vaatteiden hinta ei sittenkään nousisi kovin paljoa. Sanotaan nyt että hinnat nousisivat noin 10% nykytasosta (jos siis koko hinnannousu sälytettäisiin kuluttajille, ja onkin sangen epätodennäköistä, että vaatefirmat, tehtaat jne nipistäisivät omista voitoistaan). Minä olisin ainakin valmis maksamaan sen, jos saisin takuulla onnellisten tekijöiden tekemiä vaatteita.

Mikä siis mättää? Siitä lisää huomenna!

Kolmassadas blogikirjoitus! Ja kirjauutisia!

Työpöytäni - onneksi on tilaa levitellä kirjoja, vihkosia ja brosyyreitä, 

vintagelehdistä puhumattakaan.

Kuulkaas, kyllä minun maailmanparannus-vaate-elämänmietintäprojektistani tulee kirja! Kustantaja on Atena, ja aikataulu varsin ripeä. Jee! Kirjan idea on kaksiosainen: 1) kuinka saada oma henkilökohtainen vaatekulutus tasapainoon, ja vaatevarasto kätevään ja omaan elämään sopivaan mittaan ja määrään.
2) mitä tehdä, että tällä hetkellä turmiollinen ja holtiton vaatebisnes saadaan kestävämmäksi koko planeetan, ihmisten ja kaiken kannalta. Tähtäin on siis asetettu korkealle ja työtä on paljon, mutta niinpä mahdolliset hyödytkin ovat mittavat!

Kun tapasin kustantajan, sanoin, että aihe on niin ajankohtainen, että varmaan joku muukin on kirjoittamassa samantapaista kirjaa. Ja olin aivan oikeassa. Outi Moilala kirjoittaa käsikirjaa vaatebisnesten vastuullisuudesta (tai siihen pyrkimisestä), jonka tulee kustantamaan Into kustannus. Tapasimme eilen lounaalla ja hieman vertailimme kirjaideoitamme ja tietojamme. Outi on pitkän linjan järjestöihminen ja tietää vastuullisuushommista vaikka mitä, joten oli ilo jutella hänen kanssaan. Onneksi näkökulmamme ja kohderyhmämme on eri, ja aihe on kyllä niin laaja että siitä voi kirjoittaa useampiakin kirjoja kuin vain kaksi.

 

 Lounastimme Zucchini-ravintolassa ja tässä vertailemme muistiinpanoja

Päätin kirjaprojektin kunniaksi tehdä seuraavan uudenvuodenlupauksen:
Hankin vain sellaisia vaatteita, joista tiedän, että valmistus on tehty työntekijöitä riistämättä ja kunnon palkalla (tai mistäs sitä mitään varmaksi tietää, mutta ainakin näin pitää oleman luvattu ja pätevästi todennettu) ja toisekseen, että materiaali on jollain tapaa ympäristön huomioon ottavaa (paitsi voin toki käyttää omissa varastoissani olevia kankaita, olkoon ne mitä vain, koska ne nyt olisi hoopoa jättää käyttämättä, mutta en osta uusia kankaita, jos ne eivät täytä näitä ehtoja).

Ensimmäinen haaste ovat alushousut. Luomupuuvillaisia alushousuja kyllä riittää, mutta mistä löytää Fair Trade / muuten todennettavasti kohtuullisella palkalla ommellut alushousut? Löysin brittiläisen firman "Pants to Poverty", joka täyttää molemmat ehdot, mutta… kun sitten on vielä ihan erillisiä esteettisiä mieltymyksiä, kuten minä pidän huomaamattomista, neutraaleista alushousuista, enkä niinkään sateenkaarenkirjavista. No, jostain on pakko tinkiä, eli ilmeisesti sitten tyylikkyydestä - tämä kuvastaa yleistä tilannetta hyvin. Alushousuja on kyllä tarjolla tuhansia eri malleja sadoissa eri väreissä, mutta jos laittaa tälläiset pienet eettiset vaatimukset, niin tilanne on kehno kuin pula-aikana. Voi tosin olla, ja mahdollisesti onkin, että monet kaupoissa yleisesti myytävinä olevista alushousuista on ommeltu kelvollisella palkalla kunnon oloissa, mutta hitostako sitä tietää? Kukaan vaatefirma ei juuri kerro mitään. Yleisesti ottaen vaatteen valmistusoloista on yhtä hankala saada tietoa kuin Mariaanien haudan merensyvänteen pohjasta, jos ei hankalampikin. Grr!

Vaateratkaisuja

Kävin tänään kurkkaamassa erästä oivaltavaa ratkaisua vaateongelmiin (sekä omiin että koko maailman). Tämä ihmekeksintö on Vaatelainaamo, jota luotsaa Hel-looksia pitävä Liisa Jokinen.

Vaatelainaamo on auki joka torstai, ja jäsenet saavat lainata sieltä 2 tai 3 vaatetta, riippuen minkähintaisen jäsenyyden ovat hankkineet. Perustaso, jossa saa kaksi vaatetta viikoksi, maksaa muistaakseni 150 e/ 6 kk.

Koska Vaatelainaamossa on lainattavissa vaatteita, jotka monet jo itsekseen kustantaisivat tuon 150 e, ratkaisu on taloudellinen. Lisäksi se on tietenkin ekologinen, kun vaatteita ei tarvitse hankkia jokaisen erikseen. Monet hakevat Vaatelainaamosta joka hippoihin eri mekon, eikä huonoa omaatuntoa tarvitse potea. Mutta on siellä lainattavissa ihan arkikäyttöistäkin vaatetavaraa. Uutuudenhimon saa tuolla tyydytettyä täyttämättä komeroaan ja pääsee kokeilemaan erikoisempiakin vaatteita, joita ei uskaltaisi ostaa. Minusta tämä on niin nerokas keksintö, että en voi käsittää miksi näitä ei ole jo joka nurkalla.

Jos saan kirjaani kustannussopimuksen, hankkiudun heti Vaatelainaamon jäseneksi!!

Eettinen kuluttaminen vaateteollisuudessa

Sattuipa niin hauskasti, että juuri kun olin saanut edellisen blogikirjoituksen valmiiksi, sain sähköpostia serkultani. Hän oli bongannut minua mahdollisesti kiinnostavan tapahtuman nimeltään "Tiedätkö mistä vaatteesi tulevat?". Seminaari pidettiin eduskunnan lisärakennuksessa eilen, ja se oli todella mielenkiintoinen ja sopi täydellisesti viime aikojen pohdintoihini. Erityisen mielenkiintoinen oli ILO:n Better Work -ohjelmassa työskentelevän Susanna Härkösen esitelmä vaateteollisuuden eettisistä ongelmista ja syistä miksi niihin puuttuminen on niin hankalaa. Mutta muutkin osiot olivat kiintoisia ja valottivat asiaa eri kanteilta.

 

Tässä esiintyjät paneelikeskustelussa, vasemmalta katsoen Kaino-neulemerkin Sanni Salonen, Reilun kaupan edistämisyhdistyksen Janne Sivonen, viestintätoimisto Hill&Knowltonin Jami Taipalinen ja ILO:n Susanna Härkönen. 

Tässä yksi Härkösen esityksen kalvoista. Kirjotin kaiken muistiin kynä sauhuten ja pyysin päästä haastattelemaan monia eri tyyppejä (yleisössäkin, joka osallistui keskusteluun tarmokkaasti ja analyyttisesti, oli paljon alasta ja sen ongelmista tietäviä).

Nyt haastan kaikki blogin lukijat lähettämään sähköpostia sille vaatemerkille, jolta eniten ostatte vaatteitanne: kysykää, miten he huolehtivat siitä, että ompelijoiden työolot ovat asialliset ja että heille maksetaan asiallinen palkka. On tärkeää, että vaatefirmat tietävät, että asiakkaita todella kiinnostavat eettiset kysymykset.

Lähetin pari päivää sitten postia Noa Noalle, jolta minulla on määrälliseti eniten vaatteita (jos itsetehtyjä ei lasketa mukaan), ja ilokseni sieltä vastattiin hyvin asiallisesti.

Maailmanparannusta

Pitsitutkimus on jäänyt pariksi viikoksi pienemmälle vaihteelle, kun minulle tuli pakottava tarve selvittää ja ratkaista globaalin tekstiiliteollisuuden ongelmat. Vaivaavia seikkoja ovat m.m.

- Miksi on niin vaikeaa saada tietoja siitä, missä oloissa ja millä palkalla ostamani vaate on tehty?
- Jos kaikille vaatteen tuottamiseen osallistuneille maksettaisiin kohtuullinen palkka, paljonko vaatteiden hinta nousisi?
- Miksi vaatekankaille ei ole edes vapaaehtoisina kestävyysluokituksia, kuten sisustuskankaille pakollisina on?
- Maapallon ekologisen kestokyvyn kannalta, paljonko käytännössä voi esim. vuodessa hankkia vaatteita? (keskityn nyt vain vaatteisiin, ihan koko maailman kaikkia ongelmia en vielä koita ratkaista) Onko mahdollista edellämainituissa rajoissa pukeutua sosiaalisesti hyväksyttävästi ts. aiheuttamatta kiusallista huomiota esim. ylikuluneilla vaatteillaan?
- Miksi ylipäänsä on laillista myydä todella huonolaatuisia vaatteita, aineksista jotka eivät parhaalla hoidollakaan säily siistin näköisinä paria pesua pidempään?

.... ja monia muita kiperiä kysymyksiä. Olen lainannut kirjastosta kilokaupalla aihetta sivuavia kirjoja ja pommittanut eri tahoja sähköposteilla. Tästä tulee ehkä kirja, jos löydän kustantajan.

Loppukevennyksenä (pimpeli-pom!)
Stokkan Svenska Teaternin puoleiseen kulmaan on avattu shamppanjabaari, jossa on aivan ihanat puuvillaiset pitsiverhot ikkunassa. Jos verhot ovat noin laadukkaat ja hurmaavat, minkähänlaista herkkua tarjoiltava shamppanja on?