Poetry and Spleen in Victorian Fashion / Kumu

Surupuvun hihassa kahta käsinnyplätyä pitsiä 

–tämä puku edustaa vissiin "puolisurua", koska siinä on valkoistakin.

Kävin Tallinnan Kumussa katsomassa näyttelyn viktoriaanisesta naistenmuodista, "Poetry and Spleen". Suosittelen kaikille joita pitsi ja rimssu kiinnostavat! Pääsee katsomaan hyvinkin läheltä pukuja, sillä suurin osa ei ole vitriineissä. Mahtaa olla stressaava duuni museovahdeilla, kun kaltaiseni tyypit haluavat nähdä joka neulanpiston ja pitsidetaljin senttien päästä ja tasapainoilevat lähelle päästäkseen yhdellä jalalla ja nenä melkein näyttelyesineissä kiinni...

Konetyllipohjalle applikoituja nyplättyjä kuvioita.

Koneellisen valmistuksen ja käsintekemisen yhdistely, joka tuolle kaudelle on niin leimallista, ilmeni näistä vaate-esimerkeistä hienosti. Esim. suuri osa pitsiasioista oli koneelliselle tyllipohjalle applikoituja käsinnyplättyjä tai -ommeltuja koristeaihioita.
Koristeellisuuden määrä oli huikea. Vaikka 1800-luvun vaatteet ovat olleet epäkäytännöllisiä, varmasti ahdistavia ja joka suhteessa vaivalloisia, sittenkin ne herättävät tietynlaisen kauneuskateuden. Sulilla, kirjonnoilla, nauhoilla ja pitseillä koristellut hatut varsinkin saivat huokailemaan kaihoisasti.

1800-luvun hienostonaiset ovat olleet varsin pieniä, 

ainakin näiden pukujen perusteella. Vyötärö on muovailtu 

tottakai korsetilla, mutta pituuskasvuun lienee vaikuttanut 

yksipuolinen ravinto ja liikunnan vähyys?

Vaatteiden infotekstit jättivät toivomisen varaa, osa oli itsestäänselvyyksiä ("Vihreä mekko jossa pitsikaulus"), osa puutteellisia ja osa suorastaan virheellisiä, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi täydellistä. Jos tämä näyttely joskus rantautuu Suomeen, haluaisin olla mukana kirjoittamassa tekstejä uusiksi. Lisäksi olisi ollut mahtavaa, jos mukana olisi ollut edes yksi miesten asu, sillä se olisi selventänyt sitä kontrastia joka miesten- ja naistenpuvuissa tuolloin oli.

 

Lisää nyplättyjä kuvioita konetyllipohjalla. 

Pitsiteollisuuskirja ja vaatebudjettikirja 1870-luvun ladylle

Kirjakatselmus jatkuu. Olen aivan intona vanhojen kirjojen edullisista faksimile-uusintapainoksista, joita saa amazonilta halvalla. (Kunpa niihin vielä laitettaisiin alkuperäinen kansi, eikä rumaa ja täysin sattumanavaraista uutta). Näitä kirjoja ei muuten käsiinsä saisi, jos nyt ei sattumalta jostain ulkomaisesta antikvariaatista keräilyhinnoilla.

Viime aikoina iloa on aiheuttanut ainakin Euroopan pitsiteollisuutta käsittelevä katsaus, jonka on julkaissut Yhdysvaltojen hallituksen talousosasto vuonna 1904 (Machine-made Lace Industry in Europe; United States Bureau of manufacture, Special Consular Reports). Tirskahtelin riemusta kun selailin pitsikatsausta ensimmäistä kertaa: tarkkoja selostuksia pitsitehtaiden työvoimasta! Pitsikoneiden poikkileikkauksia! Pitsiteollisuuden kustannusarvioita! Voi onnea!! Ihmettelen kyllä, kuka muu kuin minä haluaisi lukea tämän kirjan ja onko sen painaminen osoittautunut vaivan arvoiseksi... No, suosittelen kaikille, jotka haluavat yksityiskohtaisen raportin Calaisin, Nottinghamin, Plauenin ja St.Gallin pitsi- ja kirjontateollisuudesta 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Kyse on ollut sekä työvoiman määrässä että rahallisen tuoton puolesta varsin mittavasta teollisuudenhaarasta, esim. yksin Calaisista arvoitiin vietävän Yhdysvaltoihin kuuden miljoonan dollarin arvosta pitsiä vuosittain (nykyrahassa yli 22 miljoonaa $).

Calaisin pitsiteollisuudesta reaportoinut konsuli on selvästi pitsiteollisuuden lumoissa, hänen innotuneet kuvauksensa ovat kuin omasta kynästäni ja tunnen sielujen sukulaisuutta. Suosikkikohtiani ovat ainakin "How machines weighing 25,000 pounds can be made to pump water or to crush stone, or to saw logs into lumber, the reader can easily understand, as he has seen them; but how a machine weighing 25,000 pounds can be capale of manufacturing the most delicate laces, so perfect imitations of real lace that an expert is required to thell the difference, is more difficult to understand.To prduce such a machine ... has taken a century of gradual development, in which thousands of intellligent minds have contributed to bring it up to its present stte of perfection."

Lisäksi opimme, että "A lace  machine, as will appear later, is perhaps one of the most delicate machines in the world in its sensitiveness to heat and cold" ja että


"the aim of the Calais manufacturers has always been the imitation of real lace. Quite recently one of them, having in his employ a very able draftsman, has been able to make lace that approaches so nearly to real lace that even a connoisseur night mistake it for the real. It is hardly necessary to add that this kind of lace has a great future." Kunpa tästä ihmepitsistä olisi vielä näyte!

Toinen hurmaava faksimile on Millicent Whiteside Cookin "How to Dress as a Lady on 15 Pounds a Year" vuodelta 1874. Nykyrahassa 15 puntaa on noin 1200 puntaa, joka on siis ollut absoluuttinen mnimimäärä jolla hieno nainen, siis säätyläislady on voinut hankkia vuotuisen päällepantavansa. Tämä on vaatinut äärimmäistä pihiyttä, tarkkuutta ja niukkuutta, mutta tuloksena on ollut (vaikeuksien ylittämisen aiheuttaman tyytyväisyydentunteen ohella) se, että hyvin vaatimattomissa varoissa ollut lady on voinut osallistua seurapiirien tapahtumiin ja matkailla Euroopassa säädynmukaisesti. Kun esim. kesän silkkipuku on huolellisesti valittu eikä liian huomiotaherättävä, se on kelvannut sekä aamupäivän puolimuodollisiin tapahtumiin (kuten jousiammuntajuhlat), että iltapäivän puutarhakutsuihin, ja vielä aamupuvuksi hotellissa oleskellessa.

Kirjassa on pennilleen - tai siis pencelleen - määritelty kolmen vuoden vaatebudjetti, josta kallein hankinta on tweed-kankainen mekko, jakku ja vedenpitäväksi käsitelty viitta. Kaikki vaatteet pitää ratkoa ja kääntää ainakin kertaalleen, ja tietenkään minkäänlaisiin impulssiostoksiin, edes yhden rusetin tai käsineparin, ei ole mahdollisuutta (välillä kirjan teksti kuulostaa kovin tutulta!).


Olen kuluneen vuoden aikana pistänyt aika ison tukun rahaa kirjoihin. Perusteluna on, että koska pyrin kuluttamaan noin muuten vähemmän, siis luonnonvaroja, niin voin sentään tyydyttää intohimojani hankkimalla kirjoja. Olen siis palannut teini-ikäni kulutustottumuksiin, kun ostin pihiyttäni vaatteet kyllä kirppiksiltä, mutta uhrasin huomattavan osan taskurahoistani sarjakuviin. Silloin vertailin vaatteiden hintoja esim. uuden Sandman-alpparin hankkimiseen, ja päädyin aina mielummin sarjakuvaan kuin uuteen vaatteeseen. Nykyään tosin makuni on kallistunut, eikä ensimmäinen käteen kirppikseltä osunut vaateriepu tyydytä herkkää esteettistä aistiani...

Kauneinta orimattilan pitsiä pulteissa

Ehdin Oulun reissuun sisällyttää pikapoikkeamisen hauskaan divariin (Lehtitoukka nimeltään), jossa olisi voinut viettää pitempääkin. Sieltä tarttui mukaan vanha suomalainen romanssikirja, Helga Nuorpuun Pirkon uusi ystävä. Painos on vuodelta 1945, mutta kirja alunperin jo 1928. Kun kaikki liittyy kaikkeen ja eritoten pitsi liittyy kaikkeen, niin eikös tästäkin aivan sattumanvaraisesta kirjasta löytynyt pitsin kulttuurihistoriaa valottava pätkä, jossa koulutyttö esiintyy voimisteluasussaan:

"'Kaikkein kauneinta orimattilalaista pitsiä pulteissa (=lahkeissa) ja hän katsoo kuin olisi jotakin markkinapöydältä ostettua tehtaan tavaraa.' Tytöt nauroivat. ' Olkoon vaikka raumalaista, niin et kai sinä saisi sittenkään tuolla tavoin esiintyä' huomautti eräs tytöistä."

Sekä raumanpitsi että Orimattilan pitsi on siis ollut niin tunnettu asia, että niihin liittyvät viittaukset katsotaan kaikkien lukijoiden voivan ymmärtää, ja tehdaspitsi on vielä 30-luvun lähestyessäkin ollut ala-arvoiseksi katsottua korvike. Mielenkiintoista!

Pitseistä ja räteistä

Vanhojen pitsien ja vaateteollisuuden ongelmien leikkauspiste: pitsien tekeminen myyntiin on kautta historian ollut surkeasti palkattua, köyhien naisten työtä. Neulaa tai nypylöitä on viuhdottu aamuvarhaisesta iltamyöhään, että perheelle olisi saatu ruokaa pöytään. Kauniista lopputuotteesta ovat nauttineet aivan toiset ihmiset. Asetelma ei poikkea vaateteollisuudesta tänä päivänä paljoakaan. Toisaalla ihmiset raatavat hirveässä paineessa pitkiä päiviä poissa perheen luota saadakseen edes mitättömän elannon, ja hyöty samoin kuin valmistetut tuotteet päätyvät aivan muualle. Erotuksena on vaan se, että entisaikain pitsintekijöiden raataminen tuotti upeaa käsityötä, jota vuosisatojenkin päästä ihailemme. Tämän päivän orjapalkalla ompelevat joutuvat tekemään pääosin mitätöntä moskaa, joka on lähes jäte jo valmistuessaan. Tulevat sukupolvet vain kiroavat sitä tekstiilivuorta, joka nyt tuotetaan. Voiko olla oikein?!?!

Pitsitehtaasta

 Kävin eilen Mäntsälässä paikan päällä pitsitehtaalla kyselemässä tilanteesta, Päivin kanssa. Hyvä uutinen nro 1: Onneksi tässä ei sittenkään tarvitse olla aivan tuli hännän alla. Kiinteistö, jossa tehdas sijaitsee, on laitettu myyntiin, mutta sitä ei ole vielä kukaan ostanut. Niin kauan kuin asia on näin, koneet saavat olla rauhassa ja omistajat pitävät niitä käynnissä aina kun ehtivät.

Toimivia koneita on siis kuusi plus kaikki pitsitehtaan pyörittämiseen tarvittavat lisälaitteet. Koneet ovat barmen-tyyppiä, siis niissä puolat kiertelevät pyöreällä kehällä ja valmis pitsi rullautuu ylöspäin. Nämä ovat tanakkaa saksalaista laatua ehkä noin 50-luvulta, ovat toimineet siitä asti ja epäilemättä toimivat vielä pitkään tulevaisuuteenkin. Muutamia osia pitää kenties uusia, mm. puolan stoppareita pitäisi teettää ja kenties hankkia tuoreita puolien muovisia päällykappaleita.

 Ostamisasia jäi nyt käymistilaan, mutta ainakin omistajat tietävät, että halukkaita jatkajia löytyy. Kaikkia kiinnostuneita pyydän ilmoittamaan yhteystiedot joko minulle sähköpostilla rinna piste saramaki at gmail piste com, tai etsikää Facebookista Päivi Brunou ja pyytäkää päästä Pitsitehdasprojekti-ryhmään. Keskustelemme siellä miten toimimme jatkossa ja minkälaista toimintaa pitsitehtaan tulevaisuus voisi pitää sisällään.

Parsiminen paikkaaminen peseminen

Project 333 kunniaksi päätin hoitaa koko (jäljellejääneen) vaatevaraston kerralla kuntoon. Olkoon kaikki kaapissani käyttökelpoista, kaunista, ehjää, tahratonta ja mielellään sileääkin!

 Tunsin oloni hienoksi rouvaksi, kun kävin Stockmannin käsineosastolla tiedustelemassa mokkanahkaisten käsineiden pesupulveria. Arvelin, että jos jostain, niin sieltä löytyisi, ja olin oikeassa. Nyt persikanväriset käsineeni ovat taas puhtaat. Vihreille käsineille kävi huonosti, ne eivät olleetkaan pesukäsineet, ja raukat kuivuivat ihan koppuroiksi.

Arvoisat lukijattaret! Älkää unhoittako tarkistaa mockakäsineittenne pestävyyttä, ennenkuin ryhdytte niitä vedellä puhdistamaan. Pestävyys ilmaistaan käsineen sisäpuolelta löytyvällä leimalla "pestävä - tvättnande" tai "Lavable".

Pidän parsimisesta, ja pidän ohjenuoranani Mathilda Langlet'in erinomaisesta (ja nykylukijalle hupihetkiä suovasta) ohjekirjasta "Täydellinen käsikirja perheenemännille" löytynyttä lausahdusta - hieman horjuvasti muistellen: Älckön taloudesta poistettako yhtään parsellia (=kangastavaraa), ilman että se on ainackin kertaalleensa Parsittu.

Mutt rajansa huvituksillakin, joskus alituinen parsiminen käy hermoille. Parsivatko muut ihmiset näin paljon sukkiaan? Jos eivät, niin miten he siltä välttyvät? Heitetäänkö sukat reiän tullen pois, vai kulkevatko ihmiset reikäisissä sukissa (jota rouva Langlet muuten paheksuu 150 vuoden takaa)? Vai pelkästäänkö minun sukkahousunvarastoni vaatii neulahuomiota ainakin kerran viikossa?
Minä vain ihmettelen. Kalliit sukkahousut reikiintyvät siinä kuin halvatkin, ehkä jopa nopeammin, sillä kalliissa sukkahousuissa on yleensä vähemmän tekokuituja ja enemmän puuvilla - miellyttävää, mutta kuluvaa. No, puolustukseksi mainittakoon, että sukkahousujen joukossa on mm. 2006 ostetut NoaNoan pilkkusukkikset, jotka ovat edelleen käytössä. Niitäkin on tullut erinäisiä kertoja parsittua.

Terveisiä vaihteeksi Turusta

... jossa sain tänään haastatella erästä Lassfolkin pitsitehtaan perillistä. Hyvin mielenkiintoista! Sitäpaitsi Turku on viehättävä kaupunki, jossa pitäisi varmaan käydä useammin.

Mutta keskustelun kuluessa selveni jälleen, miksi pitsitehtaat yksi toisensa jälkeen lopettivat. Pitsimarkkinat kertakaikkiaan kutistuivat niin pieneen murto-osaan aiemmasta, että mitään ei ollut tehtävissä. Viimeistään 1980-luvulla oli selvää, että kyseessä oli ns. "auringonlaskun ala", eivätkä isommat pitsitehtaat olisi voineet selviytyä, vaikka olisivat seisseet päällään. Lassfolk suuntautui nauhoihin, ja selvisi sitä kautta paremmin kuin eräät muut (ja lopulta myytiin nauhavalmistaja Inkalle).

Näin asiat vääjäämättömästi etenivät, globaali talous ja kulutustottumusten muutos syinä. Minun kannaltani ongelmaksi muodostuu, miten kirjoittaa tästä aiheesta kirja, joka ei ole pohjattoman melankolinen!

Teepuku / tea gown

 Ei liene rauhaisampaa paikkaa kuin Kansalliskirjasto helteisenä kesäpäivänä. Valo siivilöityy lempeästi sisään vanhoista ikkunoista, kiviseinienkin läpi aistii etäisesti kesäkaupungin hyörinän, mutta sisäpuolella ei liikahda kuin tutkimani kirjan sivu. Jo läppärin näpyttely tuntuu kiusalliselta mekkaloinnilta.

Luin siis viimeksikin jo aiemmin mainitsemaani aivan loistavaa ompelukirjaa "Kukin oma ompelijattarensa" vuodelta 1915. Sanoisin, että jopa parempi ompeluopas kuin "Joka tyypin kaavakirja" :D - todella perusteellista, pätevää, mutta selkeää opastusta kaikkiin vaateompelun kysymyksiin. Joskin nykylukijalle selluloidiset kaulusluut ja niiden asentaminen ym. eivät tietysti tarjoa kuin historiallista arvoa. Kirjassa esitellään mm. vaatekappale vaatekappaleelta kaikki naisen tarvitsemat pukineet ja mitä niitä hankittaessa tai tehtäessä pitää ottaa huomioon. Ja nyt saavumme otsikon teepukuun. Kirjassa oli aivan hengästyttävän kaunis ja mielikuvitusta kiihottava kappale teepuvuista (tea gown). Lukekaa ja heittäytykää hetkeksi haaveilemaan vähemmän kiireisestä ja huikaisevan ylellisestä aikakaudesta, la belle epoquesta...

Niin mukava  ja soma kuin aamunuttu saattaa ollakin, niin ei se kumminkaan saa koskaan tulla naisen alinomiseksi kotipuvuksi. Tämmöisenä käyttävät useimmat naiset hametta ja puseroa; mutta on naisia, jotka ymmärtävät erikoisen kotipuvun sulolle antaa arvonsa, kotipuvu, jonka korkein kukka on elegantti teagown (teepuku). Englannittaret, ranskattaret tietävät jo ajat pitkät erikoisen kotipuvun viehkeyden. Maalarittaret, taiteilijattaret, erityisen hienotunteiset estetiikan harjoittajat ovat jo kauan tunteneet sopivan kotipuvun arvon ja itellensä hankkineet sen. Kotipuvulle on empiirityyli varsin sovelias, myöskin reformipuvut ovat mainioita tätä tarkoitusta varten; voidaanpa sanoa, että ne ovatkin vasituisen loistonsa nähneet kodin piirissä. Prinsessapuvut ovat toinen muoto tämän kysymyksen ratkaisussa, niin myöskin somat hame- ja puseropuvut, vaikka yhdeksi tehdyt puvut vaikuttavat paremmin intiimiltä ja kodikkaalta.
 
Kuten jo mainittiin, on elegantein teagown-puku - jonka nimitys johtuu siitä, että sitä naiset käyttävät teekutsuissaan. Se on hyvin samantapainen kuin seurustelupuku, sekä usein kalliista silkeistä ja pitseistä tehty; se valmistetaan joko umpinaiseksi tai hieman avokaulaiseksi, käyttämällä tällöin pientä, pyöreätä, nelikulmaista tai sydämenmuotoista aukkoa. Tämä on puku, joka kuukuu maailmannaisen välttämättömiin pukuvaroihin. Nuoremmat naiset valitkoot puvun salonkinsa yleissävyn mukaan, vanhemmat naiset taas valitsevat mustaa, harmaata tai tummanviolettia silkkiä tai samettia, mahdollisesti somistettuna pitsillä, joka ulottuu kaulasta hameen helmaan saakka ja joka vain vyötärön kohdalla on rusetilla somistettu.

 

Pitsisessä ja silkkisessä teepuvussa ei tietenkään voi tehdä taloustöitä, 

joten kuvan tarmokkaat palvelijattaret olisivat tarpeen!

Lisätietoa kaipaaville:
The Dreamstress on kirjoittanut ueammankin informatiivisen blogipostauksen teepuvuista ja kerännyt niistä ehdottomasti suositeltavan Pinterestin.

Kuvat mainitusta kirjasta Kukin oma ompelijattarensa, paitsi ylläoleva on lehdestä "Käsitöitä - liite Kotiin ja yhteiskuntaan". Tuo on mainittu reformipuvuksi, ja voi sellainen jossain määrin ollakin, mutta minusta se näyttää teepuvun luontoiselta. Valuva, väljä linja, naiselliset röyhö- ja nauhakoristukset  - ja tietenkin kädessä oleva teekuppi vihjaa myös tähän suuntaan!

Sananen maamme arkistolaitoksesta

Oletteko koskaan käyneet Kansalliskirjastossa Helsingissä? Jos vastaus on ei, kannattaa käydä. Siinäpä hieno ja yleviä tunteita herättävä rakennus, ihan tuomiokirkon naapurissa. Ja kauniin arkkitehtuurin lisäksi siellä saa ihan ilmaiseksi tutkia mitä eriskummallisimpia painotuotteita, kymmenien ja satojenkin vuosien takaa. Ihmeellistä ja hienoa. Sekä kansallisarkisto maakuntahaaroineen että kansalliskirjasto ovat suurinta parhautta ja yksi sivistysvaltion hehkeimmistä kukkasista!

Minulle tulee jotenkin lämmin olo, kun näen noutohyllyssä omalla nimelläni varustetun vaaleansinisen lipukkeen. Miljoonien kirjojen joukosta on etsitty juuri minua varten tämä kappale, toimitettu ties mistä maanalaisesta kirjalabyrintistä ja aseteltu hyllyyn lukemista odottamaan. Tulee tunne, että olen tärkeä henkilö :D.

Viimeksi tilasin luettavakseni kirjan "Kukin oma ompelijansa" vuodelta 1915. Todella perusteellinen ja selkeä opaskirja vaateompelusta, alkaen eri kuitujen alkuperästä ja ominaisuuksista. Siinä oli ilokseni pitkät selitykset pitseistä, sekä käsin-, että koneella tehdyistä. Kotimaisia pitsitehtaita siinä ei mainittu, mutta sain uutta tietoa tuon ajan eurooppalaisesta pitsiteollisuudesta.

 

Vanhat painokuvat koneista ovat minusta huippuhienoja. Alla pari lisää.

 

Konepitsit elivät tuolloin hienointa kukoistuskauttaan, ne olivat hinnaltaan lähes kaikkien kansankerrosten saatavilla, mutta kukaan ei vielä yhdistänyt niihin halpuutta (mikä yhdistelmä käsittääkseni lopulta hävitti laadukkaat konepitsit kähes kokonaan). Käsintehtyjä huippupitsejä oli vielä jonkinverran saatavilla, joten ne tarjosivat innostavan kilpakumppanin konepitseille. Pitsit olivat muodikkaita, sellaisella pysyväisluonteisella tavalla, joka suosi niihin investoimista. Eli aivan suosikkiaikakauteni, mitä konepitseihin tulee!

 Tätä juttua en ihan käsitä, minusta kuvassa on nimenomaan bobbinet-kudoksen rakenne. En tiedä mikä "tyllikudos" on, jos ei sama kuin bobbinet. Tutkimukset jatkuvat - joko minä tai kirjan kirjoittaja on väärässä.

 Ihanat naiset mittailevat toisiaan.

Lisäksi kirjassa ei, ainakaan niin pitkälle kun sitä ehdin lukea, ollut lainkaan asketismia ja vaatimattomuutta korostavaa moraalista asennetta, joka myöhemmin - luultavasti 1. maailmansodan / suomessa kansalaissodan vaikutuksesta - tuli moneksikymmeneksi vuodeksi pakollinen mauste pukeutumista ja vaatetusompelua käsitteleviin kirjoihin.

Tuon ajan pukumuotia ja valmiita pitsikauluksia ja -hihansuita saksalaisesta tavaratalon katalogista. Paljon pitsiä, röyhöä ja piperrystä yläosassa, mutta simppelit hameet. Kirjassa neuvottiinkiin naisia ompeluttamaan puseronsa ammattiompleijalla, mutta tekemään hameet itse.

Naisten paratiisi

Luin pitsihistorioitsijalle hyvin kiinnostavan romaanin: Emile Zolan kirjoittama Naisten paratiisi (Bonheur des Dames, 1883). Se kertoo tuolloin uudesta tavasta tehdä kauppaa, suuresta tavaratalosta, joka lähes vastustamattomalla voimalla jyrää alleen pikkukaupat.

Suosittelen kirjaa kaikille ostamisesta, myymisestä, vaatehistoriasta ja tekstiileistä kiinnostuneille. Tuohon aikaan tavaratalo oli lähes täysin vaatteiden ja kankaiden myyntipaikka, ja kirjassa suorastaan hekumoidaan kankaiden runsaudella ja niiden eri laatujen kuvaamisella. Tavaratalon röyhkeä mutta nerokas omistaja Mouret järjestelee kankaat milloin kukkaniityiksi, milloin itämaiseksi teltaksi houkuttelemaan naisia ostoksille. Mouret vetoaa naisten kätkettyihin intohimoihin ja valjastaa ne myynnin edistämiseksi. Zola on löytänyt tavaran ja ostajan (naisen) suhteesta paljon sellaista, joka pätee yhtä hyvin tänäänkin.

Kuva täältä

"Myyntipöydältä toiselle kiertäessään asiakas löysi aina mieleistään tavaraa. Täältä hän osti kangasta, tuolta vähän myöhemmin pätkän jotakin nauhaa, sitten päällystakin ja ehkäpä koko vaatetuksensakin, ja lopulta tuo asiakas lankesi hyödyttömään rihkamaankin. Se oli vain tarpeettoman ja kauniin tavaran omistamisesta saadun mielihyvän tavoittelua." s. 100

Kirjassa esiintyvät rouvissa ruumiillistuu erilaisia tapoja suhtautua tavaratalon houkutuksiin. Yksi rouvista on holtiton shopaholic, toinen tarkka emäntä, jonka kukkaron turmioksi koituvat lopulta tavaratalon ihanuuksien valta lapsiin. Kolmas on varaton, mutta kauniita tavaroita suorastaan eroottisen kiihkeästi himoitseva jne. Kaikki saavat nautintoa kankaiden ihailemisesta ja koskettelemisesta. Jos joku yrittää pysyä kylmäpäisenä, viimeistään pitsit murtavat vastustuksen. Pitsit esiinyvät kirjassa naisten perimmäisenä intohimona ja tavaratalon parhaana aseena.

"Rouva Guibal, Henriett, Blanche, kaikki he mittasivat, leikkasivat ja tuhlasivat. Siinä oli todellinen röykkiö kankaita, tavaratalon ryöstö, ihanuuksilla herkuttelu sekä unelmoitujen ja ihasteltujen pukujen suunnittelu. Tätä onnea löytyi vain kankaista, joiden elävä kosketus tuntui antavan noille naisille voiman elää. " s. 101

"Naiset eivät hellittäneet otettaan pitseistä. Pystymättä tekemään pienintäkään vastarintaa he humaltuivat pitsien vaikutuksesta. Pitsikääröt aukenivat ja lainehtivat toistensa ylitse lyövinä aaltoina, ne pyydystivät naiset suloisten verkkojensa ohuilla langoilla. Polvillaan naiset pitelivät ja hyväilivät noita ihmeellisiä ja hienon hienoja kudonnaisia, joihin heidän kätensä väkisinkin eksyivät." s.110

Kuva täältä

 "rouva de Bovesilla oli kukkarossaan rahaa juuri sen verran, että sai ajurinsa maksetuksi mutta siitä huolimatta hän tyhjennytti laatikon toisensa jälkeen mitä erilaisimmista pitseistä nauttiakseen niistä katseellaan ja kosketuksellaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta ostaa metriäkään pitsiä.

...

Jo yli puoli tuntia rouva de Boves oli pidätellyt poikaparkaa kysellen nähtäväkseen yhä uusia pitsilaatuja. Myyntipöytä oli tullut jo kukkuroilleen mitä erilaisimpia pitsejä ja rouva de Boves upotti intohimoisesti kätensä tähän jatkuvasti paisuvaan valtaisaan pitsikasaan. Kasassa oli malineita, valenciennejä ja chantillyjä. Rouva de Bovesin sormet alkoivat väristä intohimosta ja hänen kasvonsa alkoivat vähitellen lämmetä nautinnon suomasta kiihotuksesta." s.141-142

Pitsiosastolla - täällä haluaisin päästä käymään!

"Tämä oli valmisvaateosaston lähellä sijaitseva loisteliaasti sisustettu huone, jonka tammiset kaapit olivat täynnä kohokuvin koristeltuja laatikoita. Punaisella sametilla verhoiltuja pylväitä pitkin nousi kiemurtelevaa valkeaa pitsiä. Ylhäällä katossa kulkivat pitsikiemurat lennokkaina huoneen laidasta laitaan. Myyntipöydät olivat kukkuroillaan mitä erilaisimpia pitsejä hintalappuineen, oli valnciennen pitsejä sekä kaiikia mahdollisia käsin ja koneella nyplättyjä laatuja. Huoneen perällä kaksi naista katseli istualtaan pitsejä, joita Deloche heille parhaillaan esitteli, asettaen ne mustaa silkkistä näytetaulua vasten.
...
Tavaratalon kaikista kiusauksista tämän sanottiin juuri olevan kaikkein vaarallisimman. Se oli asiakkaiden lankeemuksen tehokkain varmistaja, todellinen kadotuksen kuilu ja sitä oli kaikkein voimakkaimpienkin vaikea vastustaa. Naisten kädet eksyivät pakostakin pehmeän upottaviin pitsikasoihin ja hivelemisen nautinto sai naiset vahvaan humalatilaan." s.322

Kuva täältä

"Sietämätön ahdinko kasvoi pitsiosastollakin jatkuvasti. Suuri valkoisten tavaroiden näyttely vietti siellä  voitonjuhlaansa kaikkein hienoimman ja kaikkein kalleimman valkoisuuden valkoisuuden merkeissä. Se oli terävä piikki, joka sai jokaisen naisen mielenrauhan järkytettyä. 

Koko osasto oli muutettu valtavaksi kappeliksi. Hohtoharsoja ja pitsejä putosi katonrajasta muodostaen siten valkoisen taivaan, joka oli kuin ryhmä pilviä lieventämässä aamuauringon liiallista kirkkautta. Pylväiden ympärillä, katosta lattiaan kierteli outoja kiehkuroita malines- ja valenciennen pitsejä kuin pyörivien tanssijattarien hameet. Joka paikkaan, kaikille mahdollisille myyntipöydillekin oli satanut valkoista pitsilunta. Siellä oli henkäyksen keveitä espanjalaisia pitsejä, Brysselin nypläyksiä suurine kukkineen ja leveine lehtineen, Venetsian kaikkein raskaimpia taidepitsejä, Alenconin pistepitsiä (sic!) ja Bruggen rikasta ja kuninkaallista, melkeinpä uskonnollisen ihanaa. Näytti siltä kuin itse rättien jumala olisi pystyttänyt oman alttarinsa osastolle." s.502

Pitseihin liittyy kirjan dramaattinen käännekin, kun eräs rouvista ei kykene enää hillitsemään tavaranhimoaan vaan alkaa varastella. Kun hänet tutkitaan, löytyy hameiden poimuista 1000 frangia metriltä maksavaa pitsiä 12 metrin kerä, ja 14000 frangin arvosta muita pitsitavaroita. Kallista, ylellistä - onkohan enää nykypäivinä mitään tekstiiliä, joka olisi noin hinnakasta?

Pohdintaa Pietarsaaressa

 

Olin tänään aamupäivällä haastattelemassa Lassfolkin pitsitehtaan perustajan lapsenlasta, joka on ollut itsekin pitsitehtaalla töissä, ja opin taas valtavan paljon uutta pitsitehtaan toiminnasta. Kokonaisuus paljastuu vähä vähältä, palat loksahtavat yhteen, asiat tarkentuvat... tämä on jännittävää puuhaa. Kunpa saisin jotenkin kirjaan välitettyä kokemani löytämisen ilon!

Pietarsaaren keskustan kävelykatu on katettu söpön pastellisävyisillä laatoilla.

En ole oikein vielä varma kirjan rakenteesta, pitäisikö se jakaa lukuihin eri tehtaiden mukaan, vai eri toimintojen (siis esim. suunnittelu, myynti, tuotanto jne). Eniten tietoa minulla on Lassfolkin ja Vaasan pitsitehtaista, joistain pienemmistä taas en tiedä kuin kenties aloitus- ja lopetusvuoden ja omistajan nimen. Niistä ei oikein mitään mielenkiintoista saa puristettua.

Hostelli Liljan idyllinen piha.

Toinen kysymys on, että paljonko asiaa pystyy järkevästi käsittelemään yhdessä kirjassa. Olen haukannut aika ison palan, kun haluaisin käydä läpi pitsitehtaiden historian ja niiden merkityksen, mutta toisaalta myös pitsikoneiden teknisen puolen (ainakin pääpiirteissään). Kaikkia pitsikonetyyppejä ei tosin ole edes ollut suomessa käytössä, mutta kokonaiskuvan luomiseksi haluaisin sanoa niistäkin muutaman sanan. En siis (valitettavasti) ole mikään insinööri tai muutenkaan erityisesti teknisesti lahjakas, joten kuvailut jäävät pakostakin hyvin perustasolle, mutta saisi niistä kuitenkin käsityksen eri pitsikoneiden periaatteista.

Hostellin keittiössä on kaunis valo. Matkaliesi on btw mikron alla kaapissa,
sain hieman etsiskellä sitä.

Sitten kirjaan tarvitaan tietysti myös kauniita pitsikuvia - kun nyt tälläisestä aihepiiristä kirjoittaa, miksipä ei samalla käyttäisi itsestään tarjoutuvaa tilaisuutta tehdä kirjasta samalla silmänruokaa. Kenties tulevia keräilijöitä varten olisi kiva saada kirjaan mahdollisimman paljon esimerkkejä kotimaisten tehtaiden pitseistä (haastattelemani henkilö muuten mainitsi, että hän oli nähnyt jollain kirpputorilla myynnissä pitsejä Lassfolkin kääreissä, mutta osa oli ollut jotain ihan muita pitsejä... ja hän varmasti kyllä tunnistaa tehtaan tuotteet. Eli tarkkana, ostajat!).

 

Pietarsaareen kannattaa tulla maanantaina illansuussa, sillä silloin kaupunkilaiset myyvät torilla kaikenlaista. Kirppiskamaa, pullia, itsetehtujä käsitöitä, taimia... loistoidea!

Pietarsaaressa igen

 

Pietarsaaren vanhan tupakkatehtaan (nykyinen kaupungintalo) etupuolella on hurmaavan opettavainen Koulupuisto, sievät kasvirivit nimilappuineen ovat näin varhaiskesällä kauneimmillaan. Vanhan tupakkatehtaan takana taas on ihastuttava puutaloalue, jossa pastellinväriset pienet puutalot kurkkivat kukkivien omenapuiden takaa.

 

Mutta kukkia ja romanttisia puutaloja on muuallakin, ei niistä sen enempää. Pietarsaaren kaupunginmuseon varastossa sen sijaan on jotain ainutlaatuisen kiehtovaa: Lassfolkin pitsitehtaan vanhoja koneita! Jippii! Opin niistä tänään paljon eräältä 39 vuotta Lassfolkilla monttöörinä eli konemestarina toimineelta herralta. Ensimmäisenä esittelyssä "piano", eli reikäkortin rei'ityslaite. Keskellä näkyy ehjä, rei'ittämätön pahvisuikale.

Minulle oli yllätys, että museolla oli pitsikoneen lisäksi muitakin Lassfolkin tehtaan koneita. Puuttuu vain puolauskone langoille, niin voisi perustaa ihan pienen, yhden koneen tehtaan...

 

Valmis raportti, kuvion mukaisesti rei'itetyt jacquard-kortit on ommeltu yhteen. 

 

"Piano" etupuolelta. En älynnyt ottaa kuvaa, jossa kone näkyisi kokonaisuudessaan. Alhaalla on kaksi puista pedaalia, joilla korttia liikutetaan rei'ityksen aikana. Koneessa on kolme kosketinta, jolla reiät tehdään. Telineessä näkyy paperi, jossa on kuvattu pitsin kulku ruutukaaviona, ja sitä seuraten reiät pisteltiin koskettimilla.

 

Lähikuva "nuoteista". Samoja kuvioita piti tehdä usein uudelleen, sillä kortit kuluivat koneissa pyöriessään. Minua opastanut herra arveli tämän koneen olevan 30-luvulta. Se oli edelleen toimintakunnossa, wau!

 

Gustav Hinnin konepajassa tehtiin siis hyvää laatua. Pisteet sinne!

 

Seuraavaksi sitten itse pitsikone. Luulenpa hyvinkin päässeeni jyvälle sen toimintaperiaatteesta, vaikka en ihan vielä rohkenisikaan ruveta sitä ronkkimaan. Lassfolkin tehtalla oli kahdeksan vuoden harjoitteluaika, ennenkuin pääsi konemestariksi - kertoo jotain näiden koneiden monimutkaisuudesta!