Vaatekierrätyksen pullonkaula

Toissapäivänä pääsin Suomen muoti ja tekstiili ry:n ja Sitran kiertotalousseminaariin sijaistamaan sairastapauksen vuoksi, mikä oli minun onneni.

Kiertotalouden ensimmäinen pääperiaate ei ole kierrättää, vierittää ja pyörittää materiaa pelkästä liikkeen ilosta, vaan pitää käyttökelpoinen käytössä mahdollisimman pitkään sekä tehokkaasti, ja suunnitella kaikki, tässä tapauksessa vaatteet ja toimintamallit, sitä silmälläpitäen. Tämä voi tarkoittaa joko mahdollisimman pitkäikäisiksi suunniteltuja vaatteita, tai jotain toimintamallia joka poikkeaa vanhasta valmista > myy kuluttajalle > huokaise helpotuksesta kun olet päässyt tavarasta eroon. Liisaamista, vuokraamista tms. Jäte- ja poistotekstiilistä puhutaan nyt paljon, mutta Sitran Matti Aistrichia lainaten ei ole mitään järkeä keskittyä vaatteen arvossa siihen kahdeksaan prosenttiin, joka muodostuu materiaalikuluista ja heittää hukkaan loput (kuten käy, jos sellaisenaan käyttökelpoinen vaate tai tekstiili kierrätetään materiaalina). Koko nimike kiertotalous keskittää huomion mielestäni vähän väärään suuntaan. Fantastista kiertotaloutta on käyttää samaa vaatekappaletta huoltaen ja ylläpitäen, kunnes se on hiutunut olemattomiin, vaikka se ei kiertäisi kuin joskus harvoin pari kierrosta pesukoneen rummussa.

 

Pure Wasten teollisuuden leikkuujätteestä repimää kuitua, 

joka voidaan kehrätä sellaisenaan tai kierrätyspolyesterillä terästettynä langaksi.

Kuitenkin välillä päädytään siihen, että tuotetun materian on siirryttävä alkuperäiseltä omistajalta jollekulle toiselle. Poistotekstiilin lajittelu on kierron pullonkaula. Poistotekstiili on sisällöltään ja arvoltaan luultavasti sekalajisempaa kuin mikään muu kerättävä jae: satojen eurojen arvoisista vintagevaatteista sekalajiseen jätetekstiiliin, josta eroon päästäkseen joutuu maksamaan. On mille hyvänsä toimijalle taloudellinen katastrofi, jos lajittelussa vahingossa livahtaa eleganttiin vintageputiikkiin sopiva arvovaate poltettavan jätteen joukkoon. Materiaalina kierrätettävän tekstiilin arvo taas riippuu siitä, kuinka tarkkaan se onnistutaan lajittelemaan kuitusisällön mukaan. 100% puuvillaa himoitsevat kaikki Ali Harlinin kierrätyskuituporukasta ja Pure Wasten väestä bioetanolin valmistajiin. Villalle on oma käyttäjäkuntansa, ja täyspolyesteristä voi myös tehdä yhtä sun toista. Epämääräiset sekoitekankaat, elastaanilla sotketut trikoot ym taas ovat kaikille ongelma, ne tukkivat koneet tai eivät muuten ain sovi prosesseihin eikä niitä kaipaa juuri kukaan. Voihan ne loppujen lopuksi aina polttaa, mutta se ei ole järin ylevä käyttö vaivalla valmistetulle tekstiilille.




No niin, lajittelu on siis probleemi. Tähän tulokseen on tullut myös Tekstiili 2.0 / Telaketju-hanke, sillä heillä on suunnitteilla alan koulutusta. Tarvitaan lajittelijoita, jotka tunnistavat vintagekoltun tai merkkifarkut sellaiset nähdessään, osaavat poimia erikseen käsityökäyttöön sopivat kankaat tai vaatteet ja ymmärtävät tyylin, ladun, muodin ja materiaalien päälle. Osaava lajittelija nostaa poistotekstiililäjän arvon moninkertaiseksi, erottelemalla eri paikkoihin kuuluvat tuotteet. Jätemateriaalipuolelta taas Lahden ammattikorkeakoulu selvittää koneellista tekstiilin lajittelua – koitan päästä tutustumaan lajittelurobottiin heti kun se on asennettu!

Startup-sieniä

On niin paljon jännittävää tekemistä ettei meinaa ehtiä blogia päivittää! Ensinnäkin olen päässyt ympäristötukijoiden työhuoneelle Nessling Nestiin. Oma työpöytä! Työyhteisö! Seuraa lounaalle ja kahvipöytään ja mielenkiintoisia keskusteluita mitä moninisimmilta aloilta!

Viime viikon perjaintaina oli Tekstiili 2.0:n organisoima poistotekstiilihackathon, johon minut oli pyydetty yhdeksi tuomareista. Iski vahva halu lähteä opiskelemaan uudelleen, esim kiertotaloutta – kaikenlaista mahtavaa sitä onkin opiskelijoille tarjolla!

Täysipainoinen pitsa-aamiainen hackathonin kakkospäivän käynnistyessä

Hackathonin idea on 24 tunnin ideointisessio ryhmissä, jonka lopuksi paras – ja parhaiten pitchattu – idea palkitaan. Ratkaistavia haasteita oli neljä, joka ryhmälle omansa. Parhaaksi valikoitui villin visionäärinen ajatus matalan arvon tekstiilijätteen käyttäminen sienikasvuston kasvatusalustana. Yleensähän sekalajisesta teksiilijätteestä tehdään jonkinlaista fylliä tai jotain johon imeytetään jotain ja sitten heitetään veks. Hyvä jos tarpeellinen eriste tai imeyte voidaan tehdä tekstiilijätteestä mielummin kuin uudesta materiaalista, mutta tekstiilijätettä on maailmassa enemmän kuin fyllille käyttökohteita. Niinpä oli erinomaisen virkistävää, että nyt idea oli jotain aivan muuta. Idea oli elegantti ja huomioi asiaan liittyvät rajoitteet (esimerkiksi sen, että ruokakasveja – tai -sieniä – ei tekstiilijätteessä voi kasvattaa, koska siinä on väistämättä paljon kemikaaleja, joiden laadusta, määrästä, käyttäytymisestä ja keräytymisestä ei voi tietää).

Temu Fabrics -tiimin (TExtile MUshroom) ideassa kasvatetuista sienistä valmistetaan tekonahkaa, metodilla joka pienessä mittakaavassa on kuulemma olemassa mutta ei vielä teollisena prosessina. Koska nahkatuotteita ei tyypillisesti pidetä suoraan ihoa vasten, eivät kemikaalit aiheuta suurta huolta. Näin voitaisiin vähentää sekä tekstiilijätettä että todella ympäristölle vahingollista nahkantuotantoa, ja  lopputuotteen pitäisi olla biohajoava.

Valmis tekniikka tämä ei tietenkään ole, kaukana siitä, mutta selvittämisen arvoinen idea joka tapauksessa. Startup-elämään hinkuvan mykologin unelmahomma!

Turun sanomissa oli muuten tästä poikkeuksellisen sisällökäs kirjoitus, jossa mm. mainittiin helposti unohtuva tosiasia: poistotekstiilin keräily ei vielä itsessään ole kierrätystä. Sille on löydyttävä uusi käyttö, tai keräily on turhaa.

Eilen sitten oli Suomen tekstiili- ja muoti ry:n ja Sitran tekstiilin kiertotalousseminaari, josta pitää kans ehtiä kirjoittaa!

Vielä herkkupaloja tekstiilikierrätysselvityksestä

Selvitys käsittelee lyhyesti erittäin kiinnostavaaa aihetta: missä määrin käytetyn vaatteen ostaminen korvaa vastaavan uuden vaatteen hankkimista – siis ostetaanko kirppisvaatteet ns "oikeiden", uutena hankittujen vaatteiden lisäkkeeksi, vai jääkö uusi vaate hankkimatta koska kirppikseltä löytyi jo sopiva, tai jokin näiden tilanteiden välimuoto. Asiaa on kyselytutkimuksella pohjoismaissa ja Virossa selvittänyt Farrant, 2008  ja saanut korvaavusprosentiksi 60%-75%. Tuoreempi brittiläisen WRAP-järjestön selvitys päätyi keskimäärin vain 29% korvaavuuteen, liekö briteissä erilainen vaatekulutuskulttuuri vai mikä selittäisi eron?

Mitä suurempi korvaavuus, sitä suuremmat ympäristöhyödyt, mutta jopa korvaavuustasolla 0,1 edelleenkäytön hyödyt ylittävät keräilyn, kuljettelun ja lajittelun vaatimat ympäristöpanostukset. Eli käytetty kannattaa! Tosin selvitys muistuttaa rebound-efektistä: käytetyn edullisen vaatteen ostosssa säästetyt rahat saattaa käyttää uuden vaatteen hankkimiseen, joka voi johtaa ympäristöhaittojen kokonaismäärän kasvuun. Eli ollakseen kokonaisvaikutukseltaan ympäristöystävällinen, sen lisäksi että hankki käytettyä, pitää myös vahtia mihin ylijääneet rahansa käyttää.

Puuvillavaatteen eri loppukohtaloiden seuraamukset. 

Oranssilla edelleenkäyttö pohjoismaissa, harmaalla edelleenkäyttö pitkän laivamatkan päässä.

Vaatteiden keräily ja lajittelu vie enimmillään vain puolet siitä energiasta jonka vaatteesta saisi polttamalla, vaikka vaate kuskataisiin kauaskin – toisin sanoen edelleenkäyttö kannattaa aina. Jopa ottamatta huomioon säästynyttä uuden vaatteen valmistusta. Ainoa seikka joka monista LCA-tutkimukseen sisältyvistä kategorioisa kärsii edelleenkäytöstä on merten happamoituminen, jos vaatteet kuskataan merien taakse jälleenmyyntiin, mutta kaikissa muissa suhteissa edelleenkäyttö ylittää todella merkittävästi muut vaatteetn kohtalot.


Mitä tulee kierrättämiseen, villan mekaaninen kierrättäminen on selvityksen mukaan erittäin suositeltavaa, tosin vielä parempi on pitää vaate käytössä sellaisenaan. Sen sijaan esim. polyesterin kemiallinen kierrättäminen on vähän siinä ja siinä kannattaako se vai ei, verrattuna polttoon, joka itsessään ei ole mikään tehokas tapa hyödyntää  materiaalia – varsinkin siis polyestervaateiden käytön pidentäminen  olisi erittäin tärkeää. (Tosin polyesterin kemiallisen kierrätyksen tiedot olivat selvityksen mukaan hieman hatarat.)

Vaatteiden ja tekstiilien erilliskeräyksen tehostamista suositellaan ympäristöystävällisimpänä strategiana, mutta pakko muistuttaa että samat hyödyt ilman kuljetuksen ja lajittelun haittoja saadaan, jos ihmiset käyttävät kerran hankkimiaan vaatteita vain yksinkertaisesti itse pidempään. Tietysti tulee tilanteita, joissa vaatteesta luopuminen on fiksuin tai ainoa vaihtoehto, mutta jospa tähtäisimme siihen että näin kävisi mahdollisimman harvoin.



Tästä kaikkineen tulee mieleen, että haluaisin tehdä laajahkon tutkimuksen aiheesta "miksi tarkkaan ottaen hankkiuduit eroon viimeksi poistamastasi vaatteesta" ja "miten kyseisen vaatteen elinikää käytössäsi olisi voinut pidentää". Tästä sitten voisi kirjoittaa ohjeita vaatteiden valmistajille/suunnittelijoille, että mihin seikkoihin pitäisi kiinnittää huomiota tuotteen käyttökelpoisuuden pidentämisessä.


HUOM!! Tärkeä kohta!


---
Tiistaina oli huonolaatuisten vaatteiden valokuvaukset Kierrätyskeskuksessa laatukaappia varten, sukelsin silloinkin ilmaishuoneen vaatelaariin. En ottanut terrakotanvärisiä väljiä silkkihousuja, nyt vähän harmittaa. Toivottavasti joku poimi ne talteen. Ja toivottavasti joku löysi käyttöönsä pirteän ruohonvihreän silkkipaidan. Niin paljon hyvää tavaraa, mutta osuvatko ne niille joilla olisi sellaisten tarve?
Voisin vaikka perustaa laatuvaateputiikin, jossa myyntituotteet on noukittu Kierrätyskeskusten ilmaislaareista...

Kierrätettyä ja/tai pitkäänkäytettyä: Uusi hiekanvärinen neuleeni, ilmavanrapeaa pellava-puuvillasekoitetta italiasta, saantipaikkana kierrätyskeskuksen ilmaishuone. Sen alla NoaNoan t-paita, ostettu v. 2008, hame UFFista tältä vuodelta ja siskoni pari vuotta sitten vanhoista t-paidoista tekemä trikookaulakoru.

Hyötyjä hyljätyistä tekstiileistä

Pohjolan ministerineuvoston uusi selvitys Gaining benefits from discarded textiles on juuri kolahtanut nettiin, superkiinnostavaa luettavaa kaikille tekstiilin kohtaloista innostuneille. En ole päässyt kuin vasta puoleenväliin, mutta tässä siitä jo tiivistelmä:

Lähes kaikki tekstiilikeräysten tuotot liittyvät sellaisinaan käyttökelpoisten vaatteiden (ym tekstiilien) edelleenmyyntiin. Kierrätyksen tuomat taloudelliset hyödyt ovat ainakin toistaiseksi pieniä – hyvä kun kattaa kuljetuksen kustannukset. Myös ympäristöhyödyt jäävät useimissa tapauksissa vaatimattomiksi, verrattuna siihen että tuotteet olisivat sellaisinaan pitempään käytössä. Vain villan kohdalla kierrätyksen hyödyt ovat merkittävät. Puuvillalla voisi olla samankaltaiset luvut, mutta ne pätevät vain 100% puuvillaan, jota markkinoilla on huomattavasti vähemmän kuin puuvillan ja muiden kuitujen sekoitteita.

Yllätys on se, että vaatteen kuskaaminen maailman toiseen ääreen edelleenkäyttöön ei vaikuta paljon mitään ympäristövaikutuksiin. On ympäristön kannalta parempi rahdata vaate toiselle mantereelle, jos joku jatkaa sen käyttöä siellä, kuin kierrättää se matala-arvoiseksi tuotteeksi täällä. Kaikkineen tästä siis voin vetää sen johtopäätöksen, että tuotettavien vaatteiden laadun parantaminen olisi mitä ensiarvoisin ekoteko. Kirjaani odotellessa!

Tekstiilien valmistuksessa käytettyihin kemikaaleihin pitää jatkossa kiinnittää entistä enemmän huomiota, sillä ne siirtyvät sekä mekaanisessa että kemiallisessa kierrätyskessä uusin tuotteisiin ja mahdollisesti päätyvät helpommin irtoavaan, ympäristöön levittyvään tai kuluttajaan imeytyvään muotoon – sotkevät myös kemiallisen kierrätyksen prosesseja. Euroopanlaajuise vaatimukset tekstiilituotteiden kemikaaleista pätevät myös kierrätysmateriaaleista tehtyihin tekstiileihin, mikä on ongelma: keräystekstiilit voivat olla ajoilta ennen nykyyisiä ssädöksiä, tuotu alueilta joissa näitä säädöksiä ei noudateta tai olla tuotteita, joissa tietyt vahingolliset kemikaalit on sallittu (esim jotkin vedenpitävät ulkoiluvaatteet, jotka eivät normaalikäytössä joudu tekemisiin ihon kanssa, saattavat periaatteessa joutua möyhennettäviksi kierrätyskankaan raaka-aineeksi, josta sitten saatetaan tehdä ihoa vasen tulevia vaatteita. Kierrätyslaitosten henkilökunta osaa kyllä yleensä poimia tälläiset tuotteet erikseen, mutta periaatteellinen huoli on olemassa).

----

Tekstiilikierrätyksen henkilökohtaisia ongelmia: kun olen hakenut Kierrätyskeskuksen ilmaislaareista hyviä ja huonoja esimerkkejä tulevaan laatukaappiin, olen myös joutunut kohtaamaan tusinoittain hyviä vaatteita tai ainakin mahtavaksi materiaaliksi kelpaavia. Miten hillitä itseään hamstraamasta niitä kaikkia itselleen? Siellä kun on laarissa sekaisin upeimmasta italialaisesta kampavillasta tehdyt housut (joissa on esim. pieni reikä lahkeessa mutta kangas riittäisi vaikka hameen tekemiseen) ja toisaalta taas tuhruiset polyesterkalsongit yltä päältä nypyissä… sitten tekee mieli, ihan vain universumin järjestyksen lisäämiseksi, ottaa talteen ne paremmat ainekset etteivät ne joudu loppujen lopuksi roskikseen/polttoon. Mutta ei minun ole järkeä pantata itselläni hyviäkään kankaita odottamassa jotain ihmeellistä ompelutarvetta, jota ei ehkä koskaan tule. Voi, oi. Viimeksi kuskasin kotiin silkkisen aamutakin, joka on nuhjuuntunut päällipuolelta, mutta nurja puoli on priimakunnossa. Siitä saisi kauniin vuorin johonkin vaatteeseen, kun vaan tarviisi ja tekisi.

Toinen ongelma on, että silmäni ja aivoni ovat kalibroituneet hakemaan hyvää tavaraa moskan joukosta, ja melkeinpä EN NÄE huonolaatuisia vaatteita, vain ainoastaan niiden joukossa olevat hyvät. Hämmentävä ilmiö, kun sen joutuu havaitsemaan silloin kun pitäisi etsiä nimenomaan huonoja esimerkkejä.

Antishoppailun teknotulevaisuus

Turussa järjestettävä Tekstiili2.0:n tekstiilikiertohackathon lähestyy (minut on pyydetty tuomaristoon, jee!) ja ajatukset askartelevat teknologian ja vaate-elämän yhtymäkohdissa.

Asiaa auttaa myös Hannu Rajaniemen juuri suomeksi ilmestynyt novellikokoelma Näkymättömät planeetat – mukavasti aivoja aktivoivaa luettavaa. Rajaniemi kuuluu myös niiden harvojen (n. kahden) scifikirjailijan joukkoon, jotka eivät ole aivan kujalla muodin mekanismien ja psykologian suhteen. Tässä kokoelmassa on mukana joskus aiemmin mainitsemani mainio novelli Apollo-avaruuspukujen ompelijattaresta. Joskin olen kyllä vahvan ammatillisesti sitä mieltä että neula joka novellissa esiintyy pitäisi olla nuppi- eikä hakaneula!! Toisena muoti-ihmistä puhuttelevana tarinanan nostan esiin novellin Kääpiökuningattaren katedraali, jossa päähenkilönä on nörttimenneisyydestään eroon pyristelevä muotiopiskelija. Paljon mielenkiintoisia ideoita siitä, miten some yhdistettynä koneoppimiseen voisi suht pikapuoliin kehittyä.

Muotiin tai pukeutumiseen ei mitenkään liity lumikin tarinaa versioiva novelli, mutta siinä mielenkiintoinen on tarinan alkuperäinen muoto (http://neurofiction.net). Se on tarkoitettu luettavaksi ruudulta, aivotoimintaa mittaava Emotiv päähineenä, ja tunnereaktioiden perusteella kone valitsee miten tarina etenee. Tämä laite on siis oikeasti olemassa, niitä myydäänkin niille jotka haluavat tutkailla omia aivosähkötapahtumiaan. Ne voi yhdistää erilaisiin laitteisiin, mm. pienoishelikopteriin jota voi näin ohjata ajatuksilla!

Juttelin tässä joku päivä ihmisen kanssa, joka oli ollut kehittämässä jotain kiertotalousprojektia. Yksi osa hommaa oli ollut satojen kirppispöytien kuvaaminen, ja sitten kuvien esittäminen (en tiedä kuinka laajalle) avustajien ryhmälle. He siten ympyröivät kuvista iseään kiinnostavat tavarat. No, tästä mm selvisi se, että ainakin puolet kierrossa tarjolla olevasta tavarasta ei kiinnosta yhtään ketään. Olisipa hyvä jos tämä tavara pystyttäisiin identifioimaan jo alkuperäisessä ostovaiheessa tai mieluiten jo ennen kuin sitä edes valmistetaan! Toinen osio oli jonkinlainen nettikirppisten supertietokanta: kaikki Suomessa netissä myynnissä oleva tavara lajin, hinnan ja myydyksi tulemisen tai myymättömyyden mukaan lajiteltuna.

Kaikki tämä yhdistettynä johtaa seuraavanlaiseen tulevaisuusvisioon:

Itseoppiva tekoäly (tai ainakin jonkinsortin deep learning verkko jokinjokin) käy läpi kaiken maailmat eBayt, huuto.netit jne. Se selvittää tästä datamassasta mitkä ominaisuudet tavaralla, esim. vaatteella, johtavat siihen että sitä arvostetaan. Mittarina, toki karkeana mutta kumminkin hyvää osviittaa antavana, toimii raha. Jos joku on valmis maksamaan jostain asiasta rahaa, se kielii suurella todennäköisyydellä siitä että kyseistä asiaa arvostetaan ja pidetään jollain tapaa hyödyttävänä.
Hidastavana tekijänä tässä on se, että ihmiset tekevät myynti-ilmoitukset ja kuvailevat tuotteita mitä moninaisimman sekavin tavoin, mutta luotan siihen että algoritmi kumminkin rakentuu toimivaksi.

Sitten kun ihminen on tekemässä ostosta, jonkinlainen appi varoittaa, mikäli samankaltaisten tuotteiden arvo putoaa radikaalisti heti kun se on ostettu. Ostos ei siis ole luultavasti kovin kannattava, koska jos sen joka tapauksessa haluaa välttämättä hankkia, sen saa lähes tai täysin ilmaiseksi jostain (ja appi voi vinkata samantien mistä sen saisi). Toisekseen Emotiv tarkkailee tunnetilaa, ja jos vaikuttaa siltä että ostosaie on reaktio meneillään olevaan tunnekokemukseen, se niin ikään varoittaa käyttäjää – valituista säädöistä riippuen ehkä jopa blokkaa luottokortin kunnes tunnetila on tasoittunut :D

Kyllin pitkään ihmistä tarkkaillut oppiva algoritmi pystyisi myös luultavasti ennustamaan kuinka suurella todennäköisyydellä jokin vaate muodostuisi suosikkivaatteeksi.

Ainoa ongelma tässä on, että kuka tai mikä taho tälläistä algoritmia lähtisi kehittämään, kun ostamatta jättäminen ei tuota kenellekään rahaa. Valitettavan paljon todennäköisempää on se, että aivotoimintaa ja mieltymyksiä analysoiva algoritmi kehitellään vaatteita myyvien tahojen toimesta, niin että pystytään entistäkin tehokkaammin myymään tarpeettoman paljon vaatteita ja kaikenlaista muutakin rompetta pienelle ihmiselle, joka on aivan eri olosuhteisiin kehittyneiden aivojensa armoilla…

Vaatekierrätyksestä vielä

 Se on "koitan-elää-kuten-saarnaan"-Saramäen kolmasti 

samasta kohtaa parsittu sukka, joka tässä poseeraa.

Paasaukseeni H&M:n tekstiilikierrätyksen vioista tuli mielenkiintoinen kommentti, jossa arveltiin kirppisten innostavan ihmisiä ostelemaan tarpeetonta vaatetta (koska ne "voi viedä kirppikselle jos ei tulekaan käyttöä", tiedätte varmaan ajatusmallin) enemmän kuin H&M keräyksen.

Lupasin selvitellä asiaa parhaani mukaan. Ihmisten motivaatioista ym päänsisäisistä jutuista on tietenkin vaikea saada tarkkaa selkoa, mutta ainakin on mahdollista selvittää, miten vaatteista hankkiudutaan eroon. Luin lähteeksi Suomen ympäristökeskuksen työpaperin aiheesta Suomen tekstiilivirta vuonna 2012 ja olin sitten yhteydessä sen kirjoittaneeseen Kristiina Aaltoon. Hän linkkasi vielä luettavaksi kirjoittamansa tutkimuksen Kuluttajien halukkuus ja toimintatavat tekstiilien kierrätyksessä.

Kuluttajien halukkuus... -kyselytutkimuksessa on otettava huomioon, että valtaosa kyselyyn vastanneista oli oman ilmoituksensa mukaan kiinnostuneita tekstiilien hyötykäytöstä. Hyvin motivoitunutta porukkaa siis.

Kristiina Aalto antoi sähköpostitse karkean arvion: "Keväällä 2013 TEXJÄTE-hankkeessa tekemäni kuluttajakyselyn perusteella voisi ehkä arvioida, että noin puolet siitä määrästä, joka lahjoitetaan hyväntekeväisyysjärjestöille, siirtyy suoraan toisille kotitalouksille". Tätä ei siis pidä nyt ottaa minään juurta jaksain selvitettynä numeraalina vaan mittakaavan osoittajana. Enemmän siis annetaan keräyksiin kuin myydään kirppiksillä. Mikä ei liene ihme, koska vaate tuntuu liikkuvan aika heikosti kirppiksillä, ainakin tälläistä on kuulunut – tutkimusta en ole aiheesta löytänyt. Toisaalta käytettyjen lastenvaatteiden myynti on jo alkanut vaikuttaa uusien lastenvaatteiden myyntiä vähentävästi, riippuu siis vaatetyypistä vaihtaako se hanakasti omistajaa vaiko ei.

"Kukin suomalainen hankki uusia tekstiilejä keskimäärin 13,2 kiloa, josta vaatteita oli 8,1 kiloa", kertoo Työpaperi... ja Kuluttajien halukkuus antaa lisätiedon "Kaikissa Pohjoismaissa kuluttajat hankkivat uusien vaatteiden lisäksi vuosittain vajaan kilon verran käytettyjä vaatteita". Vuoden 2012 tekstiilivirtalaskelman mukaan kuluttajilta menee vuodessa 16,4 milj. kg hyväntekeväisyysjärjestöille eli kolmisen kiloa per asukas. Käytettyjen vaatteiden osuutta ostetusta hiukan yli kahdeksasta kilosta olisi järkevä nostaa, jos kokonaishankintmäärää ei saada laskemaan. Kiinostavaa on nähdä, miten Zadaa ym. teknologiset ratkaisut asiaan vaikuttavat. Omalta kohdalta käytettyjen vaatteiden hankinnassa esteenä on se, että niitä on vaikea löytää juuri sellaisena kuin haluaa juuri silloin kun tarve sattuu kohdalle. Tosin ei uusiakaan vaatteita ole kovin helppoa löytää juuri omilla spekseillä.

Tekstiilijätteen kohtalosta Kristiina Aalto kirjoittaa Kuluttajien halukkuus -rapotissa: "Jätteiden vähentämiseksi kaikkien tekstiilien keräystä olisi laajennettava ja tehostettava, mutta samaan aikaan tulisi kehittää myös lajittelua ja kierrätysteknologioita. Ehdotuksina ovat olleet muun muassa yhteispohjoismainen lajittelulaitos ja tuottajavastuujärjestelmä. Jotta kierrätys olisi mielekästä, kierrätystuotteille on myös oltava kysyntää." Tämä on järkevä näkökulma Ympäristökeskukselle, jonka toimialaan kuuluu kierrätysinfrastruktuurin suunnittelu ym. Mutta jos kuluttaja antautuu ajattelemaan samalla tavalla, hän siirtää vastuun tekstiilijätteestä pois siltä taholta, joka pystyy vaikuttamaan sen syntyyn – eli itseltään. Tekstiilijätteen käsittelijät ovat sitten aivan eri porukkaa, ja tsemppiä heille, mutta kukin hoitakoon oman tonttinsa. Kuluttajan tontti on selvittää mitä vaatteita tosiaan tarvitsee, hankkia ne niin hyvälaatuisina kuin kykenee ja huoltaa niitä asiallisesti. Tekstiilijätteen kohdalla erityisesti on aihetta vaikuttaa jäteongelmaan jo ennen kuin se on jätettä, koska järkiperäinen kierrätys on niin vaikeasti järjestettävissä (toisin kuin esim. metallin tai lasin kohdalla). 

Tekstiilijätteelle mietitään tällä hetkellä todella tarmokkaasti erilaisia käyttökohteita. Mihin hiivattiin tätä jatkuvasti lisääntyvää muhnua oikein voisi tunkea, ettei sitä tarvitsisi laittaa kaatikselle tai polttoon? Ideoikaa! Miettikää!! Innovoikaa! Voisiko sitä upottaa vaikka tienpohjaan? Varmaan voi, ja silloin se ei joudu kaatopaikalle, mutta on todella epätehokasta ja luonnonvarojen hukkakäyttöä valmistaa valtavalla vaivalla vaate täytemateriaaliksi tienpohjaan. Esim. öljynporaus, öljyn prosessointi tekokuiduksi, sen vaatimat lisä- ja apuaineet, langan kehruu, väriaineet, jne jne... kaikki tämä on uskomattoman kallis (luonnon näkökulmasta) projekti. Tienpohjaksi joutuminen ei mitenkään lunasta niitä panoksia, jotka vaatteeseen on valmistuksessa investoitu. Tekstiilistä pitäisi saada irti huomattavan paljon käyttöä ennenkuin se on fiksua tunkea johonkin täytteeksi, eikä täytteeksi päätyminen ole todellakaan mikään ekologinen synninpäästö.

Ratkaisu tekstiilijäteongelmaan lepää ennenkaikkea jätteen määrän vähentämisessä ts. ylivirittyneen kulutuksen kohtuullistamisessa. Miettikää nyt ruokaakin: sen voi kierrättää paljon paremmin kuin tekstiilin, 100% mullaksi, mutta silti ruuan haaskaantumista pidetään merkittävänä ympäristöongelmana. Jäteruuasta tulee mieleen ensimmäisenä "ostan sen minkä syön, syön sen minkä ostan" ja "100 reseptiä jämistä" tms. – ei "Älä enää huolehdi ylijäämäruokasi kohtalosta!  Keräämme käyttämättä jääneen ruuan ja teemme siitä multaa, tuo siis tänne ylijääneet juustonkannikkasi niin annamme sinulle alennuskupungin jotta voit ostaa lisää juustoa! ".

Kristiina Aalto tiivistää asian näin: "Tekstiilijätteen vähentämistä edistäisi ennen  kaikkea se,  että  kuluttajat hankkisivat vain  kohtuullisen määrän kestäviä  vaatteita  ja  kodintekstiilejä  ja  käyttäisivät niitä  pitkään.  Vaatteiden  pitkä  käyttöikä puolestaan edellyttää kestäviä laadukkaita vaatteita, joita kuluttajien on yhä vaikeampi tunnistaa ja löytää."

Nii-in! Laatutakuu tai vastaava järjestelmä voisi olla ratkaisu tekstiilijätteen vähentämiseen.

Viedäkö H&M-kierrätyspönttöön vaiko ei?

Kommentoin jo Hyvän mielen vaatekaapin fb-sivulla pikaiseltaan WWF:n ja H&M:n yhteistä vaatekeräystä: "Miksi H&M on perustanut kierrätysviikkonsa juuri sille viikolle, kun muistellaan Rana Plazan uhreja? Mitä kerätyille vaatteille loppujen viimeksi tapahtuu? Ei kai H&M tahallaan anna sellaista virheellistä kuvaa, että tällä hetkellä olisi jo käytössä tekniiat, joilla käytöstä poistetuista vaatteista loihdittaisiin uusia vaatteita (closed loop)?
Sinällään on hyvä, että pikamuotia maailmaan tursuttava yritys pyrkii ottamaan vastuun tuottamistaan vaatteista. Mutta pitääkö samalla sumuttaa kuluttajia luulemaan, että olisi millään tapaa ekologista ensin ostaa liikaa, sitten tunkea rättejä keräyspönttöön ja sitten vielä ostaa alennuskupongilla lisää tarpeettomia vaatteita? Ei meinaan ole. Eikä ole sittenkään, kun suljettu materiaalikierto saadaan toimimaan. Mikään kierrätyspyöritysvieritys-hulabaloo tai nerokkainkaan tekninen jippo ei poista tätä tosiasiaa.
Tekstiilijäte ei olisi ongelma, jos sen kohdalla puututtaisiin jo alkusyyhyn, eli liialliseen tuotantoon ja ostamiseen."

Pidän todella kyynisenä ja suoraansanoen vittumaisena tekona sitä, että H&M on päättänyt perustaa oman hii haa hoo kierrätysviikkonsa juuri Rana Plazan muistopäivän päälle. Niin monet asioihin perehtymättömät ihmiset pitävät ekologisuutta ja eettisyyttä samana asiana (enkä moiti heitä, kaikesta ei voi tietää kaikkea) että tämä on ilmiselvästi tarkoitettu sumuttamaan näitä suuria joukkoja. Aa, kierrätettyä! No sittenhän ne työntekijöiden palkka- ja turvallisuusasiat ovat varmastikin kunnossa!

En epäile, etteikö H&M oikeasti pyrkisi kaikin keinoin edistämään closed loop -tekniikan kehittymistä. Hehän hiljattain palkitsivat suomalaisen tutkimusryhmän ioncell-keksinnön omassa tekstiilikierrätyskilpailussaan. Selluloosakuituja, lähinnä puuvillaa, kemiallisesti kierrätävä metodi on jo toimiva, se mikä puuttuu on sen saaminen taloudellisesti kannattavaksi teollisessa mittakaavassa. Vain ajan kysymys, varmasti. Tätä tulevaisuudenkuvaa silmälläpitäen H&M on rakentanut tekstiilikeräysjärjestelmänsä (ja H&M:n perässä moni muukin pikamuotifirma).
Tämä auvoisa tulevaisuus on kuitenkin toistaiseksi vasta haavekuva. Toistaiseksi H&M:n keräämät tekstiilit lajitellaan Saksassa (I:CO / SOEX)  jätteeseen ja sellaisenaan käyttökelpoisiin (paremmat myydään Euroopassa hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta, kehnommat myydään kehitysmaihin – tästä saadut varat H&M käyttää oman ilmoituksensa mukaan "social projects, as well as research and innovation projects on how old textiles can be turned into new fibres", eli oletettavasti esim. juuri tuon mainitun tekstiilikierrätyskilpailun palkintorahat on kerätty näin).
Jätteeksi luokitellut lajitellaan materiaalin mukaan. SOEX:n powerpoint-esityksessä selviää, että tekstiileistä 60% on käyttökelpoisia sellaisenaan. 15% päätyy pyyhkimäräteiksi teollisuudelle. 20%:n kohtalo on "fibre-pulling", eli ne revitään kuiduiksi. Näistä ehdottomasti suurin osa päätyy autoteollisuuteen, istuinten täytteeksi. Vain minimaalinen osa kehrätään uudestaan langaksi – eikä ihme, sillä sekalaisesta tekstiilijätteestä ei ole helppo loihtia suht vaativaan tekstiilikäyttöön kelpaavaa kuitua. Muu kierrätys on 8% ja jätettä (joka poltetaan energiaksi) on 3%. Kaikesta re-loop-meuhkaamisestaan huolimatta H&M ei ole lähelläkään sitä, että kierrätyspönttöön hyljätyistä vaatteista syntyisi uusia vaatteita. H&M:n kierrätysmateriaalista tehdyt vaatteet on enimmäkseen tehty aivan muista materiaaleista kuin vanhoista vaatteista, esim. muovipulloista tehdystä polyesteristä.
Ylipäänsä, sitenkin kun kehdosta-kehtoon kierrätys saadaan toimimaan, se ei oikeuta päätöntä vaatekulutusta. Ruoanjätteekin voidaan erittäin onnistuneesti kompostoida mullaksi, mutta silti on epäekologista heittää ruokaa roskiin.

Kuluttaja, joka hädissään tekstiilijätenyssykkänsä kanssa ihmettelee mitä nyt pitäisi tehdä, miettiköön sitä, mistä syystä hänellä kierrätettävää tekstiiliä on. Jos kyseessä ovat muutamat käyttökelpoiset vaatteet, jotka joko koon tai elämäntavan muuttumisen takia eivät enää ole tarpeellisia, ne voi lahjoittaa kotimaisille kierrätystahoille. Jos taas kaappeihin on keräytynyt kassikaupalla vaatetta, joka nyt ei vaan inspaa tai on silleen nuhraantunut ettei enää huvita ja tekisi mieli ostaa uutta mutta ei mahdu, niin mene nyt ihminen itseesi ja käsitä että suurin vikapää megalomaaniseen tekstiilijäteongelmaan ja mätäneviin paitavuoriin kaatopaikalla olet sinä itse. Lakkaa yletön shoppaaminen niin ongelma katoaa. Ei pidä mankua että "jonkun" pitää järjestää tekstiilikierrätys, vain saadakseen liian tekstiilin haittatekijän kätevästi häviämään omasta elämästään.
Jos kyseessä on todella sellaisenaan käyttökelvoton tekstiili, siis risoja parittomia sukkia tms., niin ne sopii kaikin mokomin viedä H&M:n kierrätykseen, mutta ei ole hirveä synti vaikka ne laittaisi energiajätteeseen. Todella loppuun ihminen kuluttaa sen verran vähän tekstiiliä, että se itsessään ei muodostu muun yhdyskuntajätteen joukossa miksikään merkkitekijäksi.

Ennenkaikkea ekologista on 1) tunnistaa todelliset tarpeensa ja hankkia vain niiden mukaan vaateita ym. tekstiiliä ja 2) hankkia se mahdollisuuden mukaan käytettynä.

 Katsokaa miten kaunis tapetti löytyi alimmaisena seinästä!

Huomaan motivaatio-ongelmaa laatukirjan kirjoittamisessa. Syy on, että on todella epätehokasta koittaa huolehtia vaatteiden ja muiden tekstiilituotteiden laadukkuudesta opastamalla jokaista kuluttajaa yksitellen. On oikeastaan ajanhukkaa, että miljoonat ihmiset joutuisivat käyttämään kuukausia opetellen kankaiden ja ompelujäljen tunnistamista. Laajamittaisen rationaalinen ja ainoa todella tehokas ratkaisu olisi kodinkoneiden energiamerkinnän tapainen kestävyysmerkintä, tai vaihtoehtoisesti tietyn laatutason alittavien tuotteiden poistaminen markkinoilta jollain ohjaustoimenpiteellä. EU:n komission tuoreessa kiertotaloustiedonannossa on kunnianhimoiset visiot tulevaisuudesta ja käsittääkseni tämäntapainen markkinoiden ohjaus sopisi siihen kuin nenä päähän.
Minun henkilökohtaiselle taloudelleni on toki hyvä, jos voin kirjoittaa aiheesta kirjan ja saada mahdollisimman monet ihmiset ostamaan sen. Ja pukeutumisesta ja vaatteista erityisesti kiinnostuneita ihmisiä on paljon, joille tälläinen opaskirja on kiinnostavaa luettavaa "harrastepohjalta". Mutta entä ne ihmiset, joita kirja ei tavoita tai se ei vaan kiinnosta? Helppoa sen olla pitäisi.


Hei, mahtavaa, 200 lukijaa blogissa! Voisin taas järjestää arvonnan, osuisi myös joulun kanssa kivasti yksiin. Mitä sanotte?

Hesari, #kiertotalous ja Kotivinkki

Oma naama isolla Hesarissa, melko vaikuttavaa :D lehti vaan pääsi käsilaukussa runttaantumaan.
Toivottavasti vain jutun lukijat eivät kuvittele, että tämä otos kuvastaisi tarkasti vaatekaappini sisältöä ja pukeutumistani. Narulla roikkuvista vaatteista kolme on ei-ihmistenilmoilla yleensä esiintyviä, ainoa "julkinen" on beige neule. Se taasen oli tänäänkin ylläni, ruskean jakkupuvun kanssa. Kainon villapöksyt ovat ihanan lämpimät, mutta tätä julkisuutta lukuunottamatta lämmittävät takamustani katseilta piilossa.

Aiheeseen liittyen olin tänään Sitran ja Suomen tekstiili ja muoti ry:n järjestämässä tekstiilin kiertotalousapahtumassa. Tapahtumassa sai ensinnäkin maukkaan aamiaisen (olenhan jo kehunut Sitran tarjoiluja?) ja pääsi tapaamaan tekstiilin uudelleenkäytön ja kierrätyksen parissa toimivia ihmisiä. Monet olivat jo tuttuja entuudestaan, mutta tutustuin myös uusiin yrittäjiin ja sain kuulla ulkomaisista kiertotaloushenkisistä yrittäjistä. Mieleen jäi Dutch aWearness, joka lupaa tekevänsä täysin kierrätettäviä työvaatteita. Materiaali on laadukas polyesteri, joten keston pitäisi olla hyvä, ja kierrätys uusiokuiduksi laadun romahtamatta onnistuu.

Positiivista somehuomiota saanut juttu kauppakeskuksen tekstiilinkeräyspisteestä (kolme lootaa: merkkivaatteet myyntiin emmy.fi-palveluun, josta saa itselle rahaa, käyttökelpoiset muut vaatteet Hope-yhdistykselle ja tekstiilijäte Dafecorille, organisoija L&T) on esimerkki sellaisesta yhteistoiminnasta, jota tarvitaan tekstiilin kierron parantamiseksi. Kolme aivan erillistä toimijaa on tavoitettavissa samasta paikasta, jolloin tekstiilin kierrättäminen oikein on tavalliselle normaalilaiskalle kuluttajalle helppoa. Jos pitäisi viedä kolmeen eri paikkaan, monelle saattaisi käydä aivan vastustamattomaksi houkutus tuupata kaikki hyväntekeväisyysjärjeställe, toivossa että he sitten lajittelevat ne oikein. Nyt on suht vaivaton yhden käynnin mahdollisuus poistaa taloudesta tarpeeton tekstiili laadusta riippumatta. Jos tämä toimii, ehkä multikierrätyspisteet yleistyvät!

Samaa "useampi toimija samassa paketissa" -ideaa ilmensi kuluttajien juhlavaatteita toisilleen välittävä Vress. Muuten kuluttajat voivat lainailla toisilleen juhlavaatteita ilman välittäjääkin, mutta yhteistyö pesulaketjun kanssa helpottaa hommaa ja motivoi palvelun käyttöön.

Loppuhuipennuksena tuoreimmassa Kotivinkissä myös minä ja minun vaatteeni, Minun tyylini -palstalla. Mielestäni oikein onnistunut kuva keeppikombosta ja myös minusta! Hitsi kun saisi aina oikean valokuvaajan ottamaan kuvat itsestään!!

Jakamistalous ja some-anteliaisuus

Tavaran ja sitä tarvitsevan ihmisen yhteensaattaminen on ongelma, johon facebook tuntuu olevan vastaus. Viisivuotias Pikku Onnetar ei enää tarvitse vaipanvaihtoa, mutta mihin toimittaa ehjä umpipuinen vauvanhoitoalusta? Fb auttoi. Vain muutaman korttelin päässä asuva blogituttu, jolla sattui olemaan täsmälleen saman levyinen pyykkikone kuin meillä, odottaa vauvaa tammikuuksi. Minä pääsin tarpeettomasta eroon, hän sai tarpeellisen. Rahaa ei tarvittu, minä saan sopivalla ajalla kahvituksen. Tuosta kapineesta eroonpääseminen on niin suuri hyöty, että en tosiaan rupea pyytämään siitä maksua.

 Sama ihana kokemus oli työhuonetta tyhjentäessä, kun pari pöytää, piironki ja neljä tuolia eivät kelvanneet kierrätyskeskuksen noutoautolle (en moiti heitä tästä, jos jokin ei my niin ei sitä kannata ottaa varastoon). Meille se jokatapauksessa oli ongelma, kun seuraavaksi aamuksi tila piti saada tyhjäksi. Laitoin alueen kierrätysryhmään kuvat huonekaluista, "hae ilmaiseksi, vain nouto" ja ne menivät todella ripeään tahtiin, suorastaan kävelivät ulos. Mikä helpotus! Myös japanilaiset muotilehdet ovat löytäneet uudet omistajat, enkä joutunut kippaamaan selkä hiessä kotiin raahaamiani lehtiä paperinkeräykseen.

Vaivalloisesta kamasta eroon hankkiutuminen on kai jakamistalouden osa-alue. En tosin kuulu niihin toiveikkaisiin, jotka pitävät jakamistalouden syntyä osoituksena uudesta anteliaammasta ihmisluonnosta. Minun nähdäkseni jakamistalouden (joka siis sisältää paitsi vauvakamppeiden lahjoittelua, myös airbnb:n ja kaikenlaiset lainaamot) mahdollistaa ensinnkin toki tekniikka mutta ennenkaikkea tavaran ylenpalttisuus. Esim. minun talouteni ei ole kiinni siitä saanko jostain haalitusta tuolista muutaman kolikon vaiko en, joten voin yhtä hyvin antaa sen pois rahatta, varsinkin jos vaihtoehtona on lähteä kyöräämään sitä bussilla Vantaalle kierrätyskeskukseen. Jo bussilippu edestakaisin maksaisi enemmän kuin mitä jostain nimettömästä tuolista tms. realistisesti ajatellen rahaa saisi. Kaikkea on paljon, eikä monellakaan tavaralla ole suurta arvoa, joten mikäs niitä lahjoitellessa, jakaessa ja lainaillessa. Jakamistalous on itsessään positiivinen asia, ja niin kai on yltäkylläisyys joka sen mahdollistaa – en mitenkään kaipaile aikoja, jolloin perheellä oli yhdet lastenkengät ja vain yksi lapsi kerrallaan pääsi kouluun...

Oleellista on löytää oikea kohderyhmä. Kierrätyskeskusvisiiteilläni olen bongannut vintageaarteita, joita en kuitenkaan ole itse tarvinnut. Monta paria melkein priimakunnossa olleita nahka-avokkaita ehkä 60-luvulta oli Nihtisillassa euron hyllyssä. Laitoin kuvan vintagekirpputoriryhmään vinkiksi, ja ainakin yhdet kuvan kengistä kävi joku hakemassa vinkin perusteella.

Tämä villakankainen viitta oli ilmaispuolella. Koska minulla on jo viitta/keeppi, olisi ollut liioittelua ottaa toinen. Jälleen FB-vinkki, ja eräs tuttu kävi hakemassa tämän itselleen. Minä olen hirmuisen iloinen, että nämä hienot tuotteet ovat löytäneet arvoisensa kodin, ja sain kokea hankkimisen iloa itse kuitenkaan joutumatta ottamaan itselleni tarpeetonta tavaraa kotiin. Suuri osa tavaranhimoa kohdistuu minulla tavaran pelastamiseen, ja sitä voi onneksi toteuttaa näinkin, virtuaalisesti.

Kännykkäkamera voi siis olla apuväline tavaranhaalimisen taltuttamisessa. Alla vielä pari ihanaa tavaraa Nihtisillasta, jotka herättivät kaikenlaisia helliä ja kauneudenkaipuisia vaistoja, mutta joita valitettavasti en kumminkaan yhtään tarvitse. Kun nyt saan jakaa ne teidän kanssanne, saan niistä sen ilon mitä niistä saatavaksi on!

Todella hurmaavat omenankukkakuvioiset kahvikupit 40 snt/kpl. Näihin kuului vielä lisäksi sokerikko kannella. Maailmaan mahtuu uskomaton määrä kauniita astioita!

 
Todella tyylikkäitä coctaillaseja tai jälkiruokakuppeja 50 snt /kpl. Jos eläisin hieman toisenlaista elämää, sellaista joka tyylillisesti olisi enemmän Mad Men ja vähemmän boheemi perhe-elämä, niin juuri näistä kulhoista coctailkutsuvieraani joisivat ihania drinkkejä tyylikkäissä puvuissaan ja näyttävissä hatuissaan. Ahh!

Tekstiili, muoti ja kiertotalous

Sain kutsun Finatexin ja Sitran järjestämään puolipäiväseminaariin tekstiili- ja vaateteollisuuden kiertotaloudesta. Tunnen oloni VIPiksi! Jes! Tilaisuus oli maanantaina ja olen tässä sulatellut sen antia.

Bisneskeissinä oli ruotsalaisen Filippa K:n kunnianhimoinen pitkän tähtäimen vastuullisuussuunnitelma, joka kattaa koko yrityksen toiminnan – alkaen ekologisempien materiaalien selvittämisestä ja niihin siirtymisestä ja päätyen peräti mullistaviin liisaus- ja uudelleenmyyntipalveluihin. Ne muuttavat vaatefirman bisneslogiikkaa. Tavanomaiselle vaatefirmalle on eduksi tehdä vaatteet mahdollisimman vähän aikaa kestävistä materiaaleista jotta asiakkaat ostaisivat mahdollisimman usein uutta (tietenkin suhteessa siihen, mitä kuluttaja odottaa saavansa. Filippa K:n tyyppinen kalliimpi merkki olisi pian liemessä, jos heidän vaatteensa kestäisivät vain yhden pesun). Liisaus ja takaisinosto- ja edelleenmyynti, jonka firma itse hoitaa, kannustaa investoimaan mahdollisimman hyvin käyttöä kestäviin materiaaleihin ja myös aikaa kestävään suunnitteluun.

Liisaustoiminta ei ole vielä tavoittanut suuria kuluttajaryhmiä, mutta Filipan sustainablity mnager Larsson oli toiveikas. Kestää aikaa, että ihmiset tottuvat uusiin toimintamalleihin. Joku kysyi esityksen jälkeen, että onko Filipalla laskettu minkälaisia tuottoja odotetaan vastuullisuuspanostuksilta. Ei kuulemma ole, mutta näkökulma on pidempi kuin parin kvartaalin. Tuppasin kahvitauolla juttelemaan Larssonin kanssa. Todella symppiksen oloinen tyyppi! Hän kommentoi vielä tuotos-panos -juttua niin, että kaikki siitä saatava puhtaan taloudellinenkaan hyöty ei ole suoraan tilitaseesta laskettavissa. Brändin arvon kasvaminen, ja kuluttajien sitouttaminen ovat huikean tärkeitä asioita, jotka seuraavat vastuullisuustoimista. Kaikki nämä ovat siis samalla markkinointia – markkinointi ei ole välttämättä vain keksittyä höpönlöpöä, vaan voi perustua ja tulevaisuudessa ehkä entistä enemmän perustuukin ihan todellisiin saavutuksiin. (Voin sanoa että toimii – Filippa K, johon en ole ennen kiinnittänyt juuri mitään huomiota, vaikuttaakin yhtäkkiä varteenotettavalta paikalta etsiä uutta päällepantavaa sitten kun sitä tarvitsee).

 

Paneelikeskustelussa wst.fi, Voglia, Outi Pyy ja Finatex 

Liisauksesta, lainaamisesta tai vuokrauksesta odotetaan isoa juttua vaatebisnekselle. Ihmettelen, miksi lainaamotoiminta on lähtenyt niin tarmokkaasti liikkeelle harvaanasutussa Suomessa – luulisi sen toimivan paljon paremmin tiiviissä urbaanissa ympäristössä, esim. jossain Lontoon bisneskortteleissa. Siellä sillä voisi tehdä rahaakin, kun kiireinen bisnesväki maksaisi palvelusta, toisin kuin pihit (ja/tai köyhät) suomalaiset.

Harvoin käytettävien vaatteiden lainaaminen on taloudellisesti järkevää. Arkivaatteiden lainaamista helpottaisi, jos lainaamot olisivt suurinpiirtein joka korttelissa, en tiedä miten tämä taloudellisesti onnistuisi. Helsingin uusi vaatelainaamo asuu Kalliossa, ja vaatii enemmän kuin mihin kykenen käydä siellä säännöllisesti joka viikko vaihtamassa vaatteita.

Hyvät tarjoilut! Ihan tältäkin kannalta suosittelen Sitran seminaareja, jos tilaisuus osuu kohdalle!

Arvelen, että järkevin lähtökohta liisaamiselle olisi mahdollisimman suurimääräisten, itsessään yksinkertaisten tuotteiden kohdalla, käytännössä siis sukkien, alushousujen ja t-paitojen. Kuluttaja saisi niihin käyttöoikeuden, mutta materiaali kuuluisi liisaavalle firmalle – siis sama juttu kuin kemikaalien liisauksessa. Sitten kun sukka tai t-paita olisi puhki kulunut, kuluttaja palauttaisi sen firmaan, joka kierrättäisi sen uusien tuotteiden raaka-aineeksi ja kuluttaja saisi uudet käyttöön. Materiaalkierrätys toimisi parhaiten juuri sellaisten tuoteiden kohdalla jotka eivät sisällä monia materiaaleja tai kierrätystä vaikeuttavia osasia (napit, vetoketjut ym.) ja joita tulee paljon samanlaisia.