Käsineitä

 Kuinka paljon käsineitä yksi ihminen voi tarvita? Hankin taas hiljattain kahdet uudet (tai siis käytetyt) käsineet. Arvoisat lukijat voivat ihmetellä tätä, ainakin mieheni ihmettelee, mutta minä en. Hukkaan ikävä kyllä käsineitä samaa tahtia kuin hankin niitä, joten ostan aina hyvät vintagekäsineet kun sellaiset näen (hei vaan sinä joka löysit mustat Samujin käsineeni, voit soittaa siihen puhelinnumeroon joka niiden sisään on kirjottu!).

Viimeksi ostin kierrätyskeskuksesta kuvan valkoiset virkatut käsineet, jotka sopivat täydellisesti sinivihreän tweed-asuni kanssa käytettäväksi. Samalla reissulla ostin myös punaruskeat nahkakäsineet. Molemmat taisivat olla euron, vai olivatkohan toiset puolitoista, no halpaa hupia jokatapauksessa.

Vaaleat käsineet olivat varsin nuhruiset, mutta eipä mitään ongelmaa, minullahan on Hjördis käsinepesuainetta (saa Stokkalta). Pesin käsineet ja niistä tuli aivan siistit. Kun nyt olen viime aikoina saarnannut siitä, että pitää itse osata karsia likaiset vaatteet hyväntekeväisyyslahjoituksista pois, niin tämä taas osoitti sen, että rajankäynti ei ole helppoa. Ilman käsinepesuainetta valkoiset hanskat olisivat olleet melko käyttökelvottomat, mutta onneksi lajittelija oli silti päättänyt laittaa ne myyntiin.

Käsineiden laatu liittyy paitsi materiaaliin, myös leikkaukseen. Huolellinen kaavoitus ja vaivalloisesti monista osista kokoon pantu käsine mahdollistaa sormien liikkuvuuden, kun taas halvalla vain muutamata osasta ommelluissa käsineissä sormet tököttävät tönkköinä kääntymättä sen puoleen ylä-ala-akselilla kuin sivusuuntaankaan. Valkoisissa käsineissäni on sormien vaakasuoran avaamisen mahdollistava lisäkappale sormien tyvessä, joka vain harvoin nykyään viitsitään laittaa käsineisiin. En tiedä miksi sitä kutustaan suomeksi, englanniksi se on "quirk", joten hieman eriskummallista tarkoittava sana "quirky" pohjaa tähän epämääräisen muotoiseen palaseen!

(Kaavoitusasiat eivät tetenkään päde joustavasta materiaalista valmitettuihin käsineisiin, joissa liikkuvuus tulee kankaan joustosta).

Kännykkävaatteet

Pikapäivitys teknologian ja puekutumisen liitosta!
Anrealage, japanilainen vaatemerkki joka pitää näytökset Pariisissa, on tehnyt melkein mitä ennustin Hyvän mielen vaatekaapin tulevaisuusskenaariossa: vaatteissa on piilotettuna jippoja, jotka paljastuvat vasta salamalla otetussa kännykkäkameran kuvassa. Ei ihan virtual realityä vielä, mutta sinnepäin :) (Lukekaa enemmän täältä jos kiinnostaa).

Suosikkilookkini anrealagen kokoelmasta
1. Viittahaalari

2. Nokkelasti leikattu mekko pullistuvine hihoineen

Heijastavaa pukeutumista on suunnitellut myös entinen opiskelutoverini Laura Juslin, ehkä vielä hyödyllisemmässä hengessä kuin anrealage.

Pitsikatsaus sitten joskus myöhemmin, nyt varaudun kuvauksiin!

Kauneimmat napinlävet ja pitsipeignoir

 Hyvin tehdyt ysityiskohdat vaatteissa sävähdyttävät minua. Haluan kirjassani, sitten kun se joskus valmistuu, jakaa tätä tunnetta muillekin. Esim. kuinka paljon iloa voi saada kauniista napinlävestä!

Ehdoton suosikkini kierrätyskeskuksesta löytämistäni laatua valottavista vaatteista oli jakku, jonka uskomattoman eksaktisti ja kauniisti ommeltu kangasnapinläpi (kiitos oikeasta termistä SaVa!) sai minut liikutuksiin.

Nurjalta puolelta (kuva alla) viimeistely on tehty käsin, ja on räätälintaidon mestarinäyte! Huono kännykkänäpsy ei tee oikeutta tälle napinlävelle. Jakku oli tehdastekoinen, ei siis yksittäistuote ateljeesta, ja voi vaan miettiä mikä sen hintaluokka on ollut, kun on ollut mahdollista tehdä näin työläällä tavalla yksityiskohdat.

Joitakin viikkoja sitten minut pyydettiin mukaan museo Villa Gyllenbergissä pidettyyn lolitamuoti-aiheiseen tilaisuuteen paneelikeskusteluun. Monikaan lukijoista ei välttämättä tiedä, että minulla on salattu menneisyys japanilaisen nuorisotyylin lolitan parissa. Nykyajan lolitat ovat tavattoman tyyli- ja laatutietoista porukkaa, omasta osallistumisestani tyylin alkuvaiheisiin Suomessa voin vain sanoa, että on siunaus että digikamerat olivat tuolloin vielä melko harvinaisia...

 Tässä esimerkki tyylistä. Kuvassa en ole minä.

No jokatapauksessa. Vaatteiden laatuun siis. Myrskyllä, joka tapahtumaa organisoi, oli isoäitinsä vanhasta pitsipeignoirista tehty näyttävä asu. Peignoir oli hienoa, ohutta puuvillapitsiä ja vuoritettu harsomaisella silkillä.

 Myrsky näyttävässä "over the top" asussa, 

joka sopi museon naamiaisaiheiseen näyttelyyn.

Pitsi läheltä. Erittäin ohutlankaista leavers-pitsiä.

Katsokaa, miten huikean taidokkaasti vuori on ommeltu pitsin pykäreunojen mukaan, tietenkin käsin. Ateljeetyötä, joka saa minut pyörryksiin upeudellaan. Löytyisiköhän nykyään enää mitään tahoa, joka pystyisi tai suostuisi tekemään vastaavalla tarkkuudella?

Lisää pökerryttävän hienoja napinläpiä: viime postauksessani esiintyneet pitkät nahkakäsineet. Katsokaa nyt noita puolen sentin mittaisia käsin viimeisteltyjä napinläpiä!! Ne ovat, hitto vie, miniatyyritaideteoksia. Miten mikään voikaan olla noin kaunista, huoliteltua, taidokkaasti tehtyä... nyyh!

Vain lievästi fuskaava naamiaisasu

Kauan aikaa sitten, kun olin vielä parikymppinen muotiopiskelija Taikissa, kävin välillä La Perse-klubilla.  Minä olen perheytynyt ja rouvistunut, mutta Perse-klubi on edelleen olemassa! Kävin tanssaamassa ja näyttäytymässä heidän Halloween-spesiaalissaan, ja sinnehän ei sovi mennä tai ei ainakaan ole mitään mieltä mennä pynttäytymättä. Koska olen heivannut kierrätykseen suurimman osan ihmeellisistä pynttäytymisvaatteistani, piti hiukan säätää. Naamiaisasu ei ihan mahdu P333-valikoimaan, fuskasin siihen nähden, mutta en varsinaisesti joutunut ostamaan mitään asua varten.

Pitkä viininvärinen samettiviitta on lainassa siskolta. Tyllimekon tein toissakesänä ja kaivoin sen kesävaatelaatikosta esiin. Gaalamittaiset vintage-nahkakäsineet ostin viime vuoden syksyllä ja taisin peräti luvata hankkiutua niistä eroon, jos ei vuoteen tule käyttöä ("Lupaan myydä nämä käsineet, jos en vuoden 2015 aikana keksi niille yhtään käytönaihetta!"). Näin ne pääsivät käyttöön ja saavat vastedeskin asua käsinelaatikossani, puuh!

 

 Kengät ovat hääkenkäni vuodelta 2006, jotka olen säilyttänyt sentimentaalisista syistä, ja tukassa oli pikkuOnnettaren samettirusetti-hiuspompulat (vaikka eivät näykään kuvassa). Vyön nappasin kierrätyskeskuksen ilmaispuolelta, ajatuksena oli yhdistää se syystakkiin, mutta sopi se tähänkin.

 

Käsilaukkuna oli pieni UFFilta ostettu nahkapussukka, jonka hankin aikoinaan Huilin muotikuvausten rekvisiitaksi. Se on ollut pussissa odottamassa poistoa, mistä kaivoin sen tätä varten esiin. Nyt kun se on osoittautunut käteväksi, niin pitäisiköhän se sittenkin säilyttää? Ja koska saatan seuraavan kerran tarvita sitä?

Jakamistalous ja some-anteliaisuus

Tavaran ja sitä tarvitsevan ihmisen yhteensaattaminen on ongelma, johon facebook tuntuu olevan vastaus. Viisivuotias Pikku Onnetar ei enää tarvitse vaipanvaihtoa, mutta mihin toimittaa ehjä umpipuinen vauvanhoitoalusta? Fb auttoi. Vain muutaman korttelin päässä asuva blogituttu, jolla sattui olemaan täsmälleen saman levyinen pyykkikone kuin meillä, odottaa vauvaa tammikuuksi. Minä pääsin tarpeettomasta eroon, hän sai tarpeellisen. Rahaa ei tarvittu, minä saan sopivalla ajalla kahvituksen. Tuosta kapineesta eroonpääseminen on niin suuri hyöty, että en tosiaan rupea pyytämään siitä maksua.

 Sama ihana kokemus oli työhuonetta tyhjentäessä, kun pari pöytää, piironki ja neljä tuolia eivät kelvanneet kierrätyskeskuksen noutoautolle (en moiti heitä tästä, jos jokin ei my niin ei sitä kannata ottaa varastoon). Meille se jokatapauksessa oli ongelma, kun seuraavaksi aamuksi tila piti saada tyhjäksi. Laitoin alueen kierrätysryhmään kuvat huonekaluista, "hae ilmaiseksi, vain nouto" ja ne menivät todella ripeään tahtiin, suorastaan kävelivät ulos. Mikä helpotus! Myös japanilaiset muotilehdet ovat löytäneet uudet omistajat, enkä joutunut kippaamaan selkä hiessä kotiin raahaamiani lehtiä paperinkeräykseen.

Vaivalloisesta kamasta eroon hankkiutuminen on kai jakamistalouden osa-alue. En tosin kuulu niihin toiveikkaisiin, jotka pitävät jakamistalouden syntyä osoituksena uudesta anteliaammasta ihmisluonnosta. Minun nähdäkseni jakamistalouden (joka siis sisältää paitsi vauvakamppeiden lahjoittelua, myös airbnb:n ja kaikenlaiset lainaamot) mahdollistaa ensinnkin toki tekniikka mutta ennenkaikkea tavaran ylenpalttisuus. Esim. minun talouteni ei ole kiinni siitä saanko jostain haalitusta tuolista muutaman kolikon vaiko en, joten voin yhtä hyvin antaa sen pois rahatta, varsinkin jos vaihtoehtona on lähteä kyöräämään sitä bussilla Vantaalle kierrätyskeskukseen. Jo bussilippu edestakaisin maksaisi enemmän kuin mitä jostain nimettömästä tuolista tms. realistisesti ajatellen rahaa saisi. Kaikkea on paljon, eikä monellakaan tavaralla ole suurta arvoa, joten mikäs niitä lahjoitellessa, jakaessa ja lainaillessa. Jakamistalous on itsessään positiivinen asia, ja niin kai on yltäkylläisyys joka sen mahdollistaa – en mitenkään kaipaile aikoja, jolloin perheellä oli yhdet lastenkengät ja vain yksi lapsi kerrallaan pääsi kouluun...

Oleellista on löytää oikea kohderyhmä. Kierrätyskeskusvisiiteilläni olen bongannut vintageaarteita, joita en kuitenkaan ole itse tarvinnut. Monta paria melkein priimakunnossa olleita nahka-avokkaita ehkä 60-luvulta oli Nihtisillassa euron hyllyssä. Laitoin kuvan vintagekirpputoriryhmään vinkiksi, ja ainakin yhdet kuvan kengistä kävi joku hakemassa vinkin perusteella.

Tämä villakankainen viitta oli ilmaispuolella. Koska minulla on jo viitta/keeppi, olisi ollut liioittelua ottaa toinen. Jälleen FB-vinkki, ja eräs tuttu kävi hakemassa tämän itselleen. Minä olen hirmuisen iloinen, että nämä hienot tuotteet ovat löytäneet arvoisensa kodin, ja sain kokea hankkimisen iloa itse kuitenkaan joutumatta ottamaan itselleni tarpeetonta tavaraa kotiin. Suuri osa tavaranhimoa kohdistuu minulla tavaran pelastamiseen, ja sitä voi onneksi toteuttaa näinkin, virtuaalisesti.

Kännykkäkamera voi siis olla apuväline tavaranhaalimisen taltuttamisessa. Alla vielä pari ihanaa tavaraa Nihtisillasta, jotka herättivät kaikenlaisia helliä ja kauneudenkaipuisia vaistoja, mutta joita valitettavasti en kumminkaan yhtään tarvitse. Kun nyt saan jakaa ne teidän kanssanne, saan niistä sen ilon mitä niistä saatavaksi on!

Todella hurmaavat omenankukkakuvioiset kahvikupit 40 snt/kpl. Näihin kuului vielä lisäksi sokerikko kannella. Maailmaan mahtuu uskomaton määrä kauniita astioita!

 
Todella tyylikkäitä coctaillaseja tai jälkiruokakuppeja 50 snt /kpl. Jos eläisin hieman toisenlaista elämää, sellaista joka tyylillisesti olisi enemmän Mad Men ja vähemmän boheemi perhe-elämä, niin juuri näistä kulhoista coctailkutsuvieraani joisivat ihania drinkkejä tyylikkäissä puvuissaan ja näyttävissä hatuissaan. Ahh!

Valistusta vaatteiden laadusta

 Kaksi jokseenkn saman hintaista ja saman tuntuista 

villa-kashmir-kangasta, jotka kuitenkin käyttäytyvät aivan eri tavoin martindale-testissä.

Viime aikoina olen kovasti ollut sitä mieltä, että vaatelaatutietoisuuden nostaminen on lääke useimpiin tekstiilialaa piinaaviin ja sen aiheuttamiin ongelmiin. Syyttävä sormeni osoittaa ehkä eniten vaatevalmistajiin, jotka eivät jostain syystä koe mielekkääksi informoida kuluttajia vaatteiden ominaisuuksista lukuunottamatta tietoja, jotka on pakko ilmoittaa. Vasta-argumentti on, että kuluttajat eivät välitä ja ostavat aina halvinta. Mutta eihän kuluttajalla ole mitään välineitä tehdä korkeampihintaista ja parempilaatuista ostopäätöstä jos hänelle ei kerrota mistä kalliimmassa tuotteessa maksaa. Kannattaisi siis jakaa eikä pantata informaatiota.
Eräs vaatelaatukoulutukseeni osallistunut ihminen kertoi tapahtuman jälkeen tuohtuneena, ettei ollut aiemmin hahmottanut kuinka suurelta osalta mitattava ja tieteellinen asia vaatteen laatu on. Nii-in, poislukien urheilu/eräilyvaatteet, ei juuri mitaustuloksia tai muuta selvää infoa vaatteiden roikkolapuissa näy. Kaikenlaista joutavaa lässytystä jostain yrityksen historiasta ja hengestä tupataan, mutta ei tietoa siitä vaatteesta jota asiakas on ostamassa, grr. Voisi kuvitella, että "laatu" on vain jotain runollista höyryämistä, vaikka se todellisuudessa on ihan olemassa oleva asia. Tietenkin monimutkainen ja monisärmäinen asia, mutta ei pelkkää mielipidettä tai propagandaa.

(Kierrätyskeskuksen 25-v. juhlapaneelissa Finalysonin edustaja kertoi, että he ovat päättäneet laittaa tuleviin uusiin pakkauksiin kaiken mahdollisen infon, joka heillä itsellään tekemistään petivaatteista on. Se oli kuulemma hankalaa saada mahtumaan  pakkaukseen. Odotan mielenkiinnolla näitä uusia pakkauksia!)

Kuvassa Jani leinosen spektaakkeli "Jäähyväiset kurjalle rievulle". 

Tosi säpäkkää musaa soitti Bad Ass Brass Band!

Koitan jakaa tähän asti hankkimiani tietoja laatuvaatteen tunnistamisesta. Tein Kierrätyskeskukseen tietoiskupisteen vaatteiden laadusta. Se on nyt viikon tai pari Nihtisillassa, ja sitten sen jatko on auki - ilmeisesti ainakin kierrätyskeskuksen työntekijöiden koulutuksessa käytetään.

Reilun kaupan aamupalalla

Kulunut viikko on ollut täynnä ramppaamista ja kiirettä, mutta onneksi mielenkiintoisissa asioissa. Viikko jatkuu työn merkeissä vielä huomenna lauantaina Itäkeskuksen kierrätyskeskuksen laatuvaatten tunnistuspajalla, sunnuntaina koitan ehtiä kirjamessuille!



Kävin olikos se nyt tiistaina Eetti ry:n aamiaistapahtumassa, jossa Etelä-Amerikan reilun kaupan tuottajien yhteistyöverkoston tiedottaja oli kertomassa minkälaisia haasteita reilun kaupan tuottajat kohtaavat. Samalla sai syödä hyvän aamupalan (myös ruokaopportunistit voivat liittyä Eettiin!) ja viisastua maailmantalouden aiheista. Yleensä en syö aamupalalla suklaata, mutta Eetin tapauksessa teen poikkeuksen.

Haasteet ovat pääpiirteissään seuraavanlaisia:
- markkinoille pääsy ja niillä pysyminen esim. EU:ssa on hankalaa. Ajankohtainen on tilanne, jossa ruokosokerin kasvattajat tietyissä etelä-Amerikan ja Karibian alueen maissa ovat olleet suositummuusasemassa, mutta nyt EU lopetta sen ja alkaa suosia sokerijuurikkaan viljelyä omalla alueella. Tämä romauttaa sokeriruokoviljelijöiden tulot sekä yleensäkin sokerista makssettavan hinnan kerralla ja tulos on taloudellinen katastrofi näille viljelijöille, joilla ei yleensä ole muita tulonlähteitä. Jos tälläisiä suoraan köyhien viljelijöiden elämään radikaalisti vaikuttavia rakenteita muutetaan, niin sen pitäisi tapahtua jotenkin hallitusti ja asteittain.
- Reilun kaupan periaatteiden mukaan tuotetaan enemmän tuotteita kuin myydään. Siis osuuskunta, joka on saanut Reilun kaupan sertifikaatin, saa myytyä reilun kaupan hintaan esim. vain kolmanneksen tuotannosta, ja loppu joudutaan myymään normaalilla maailmanmarkkinahinnalla. Tämä aiheuttaa painetta viljelijöille, jotka suurin toivein ovat investoineet Reilun kaupan sertfikatin mukaisiin parannuksiin tiloillaan ja ylipäänsä sertifikaatin hankintaan (joka maksaa). Eli pitäisi vain ostaa enemmän reilun kaupan tuotteita, jotta kaikki tuotettu saataisiin myytyä kys. järjestelemän sisällä ja hyödyttäisi viljelijöitä. Esityksen mukaan Reilun kaupan kukkasadosta myydään sertifikaatin alla vain 10%, kahvista vain 34% ja kaakaosta 48%. Melko ankeaa. Eettistä tuotantokapasiteettia on, markkinat vain eivät vedä.
- ilmastonmuutos iskee ikävimmin pienviljelijöihin (joita reilun kaupan viljelijät ainakin tämän yhteistyöverkoston puitteissa ovat). Kahvisadot ovat romahtaneet viime vuosian roihahataneen sienitaudin takia, myrskyt kaataneet banaanipuut, ja siinä missä megatuottajalla on varaa korjauttaa tämäntapaisia tuhoja, pienviljelijän koko elämäntyö voi mennä hukkaan.

"Conventional markets are not enough to end poverty", tiivisti esitelmän pitänyt Xiomara Paredes. Isot ostajat ovat painostaneet maailmanmarkkinahinnat niin alas, että vaikka kuinka raataisi, ei niillä koskaan pääse edes niukan-kohtuulliseen elantoon.

Aiheeseen liittyi keskustelu alkuperän merkitsemisestä tuotteisiin. Ihmettelen, tai ehkä sittenkään en, miksi niin monet valmistajat eivät kerro mistä heidän tuotteidensa ainekset tulevat. Jos ostetaan jostain sekapörssistä sekalaisia eriä, niin silloin alkuperää ei tiedetä, eikä sitä voida kertoakaan. Mutta minulle kuluttajana alkuperän kertominen antaa turvallisen olon. Juon välillä aamuisin ihan tavallisesta kaupasta saatavaa ihan tavallista omenamehua, jonka parastaennen-päivämäärän viereen on painettu myös käytettyjen omien alkuperämaa koodilla. En nyt muista mitä kaikkia niitä on, usein Puola, eikä minulla ole mitään erikoista tietoa siitä onko puolalainen omena jotenkin lähtökohtaisesti hienompi juttu kuin tsekkiläinen, mutta tulee turvallinen ja huolehdittu olo kun asia kerrotaan. Että ei ole käytetty jotain ties mistä haalittuja omenoita, joista ei kukaan vähääkään tiedä edes miltä mantereelta ne tulevat, ja miten ne on kasvatettu ja minkälaisia myrkkyjä käytetty jne.

Toisekseen alkuperämerkinnästä tulee myös ihanan sofistikoitunut olo. Kun syö guatemalalaisista kaakaopavuista tehtyä suklaata, kokee olevansa herkuttelija ja konossääri, eikä mitähyvänsä mässyä suuhunsa ahtava mässyttäjä. Siitä ilosta voi jo maksaa pienen lisähinnankin...