Vaatekierrätyksen pullonkaula

Toissapäivänä pääsin Suomen muoti ja tekstiili ry:n ja Sitran kiertotalousseminaariin sijaistamaan sairastapauksen vuoksi, mikä oli minun onneni.

Kiertotalouden ensimmäinen pääperiaate ei ole kierrättää, vierittää ja pyörittää materiaa pelkästä liikkeen ilosta, vaan pitää käyttökelpoinen käytössä mahdollisimman pitkään sekä tehokkaasti, ja suunnitella kaikki, tässä tapauksessa vaatteet ja toimintamallit, sitä silmälläpitäen. Tämä voi tarkoittaa joko mahdollisimman pitkäikäisiksi suunniteltuja vaatteita, tai jotain toimintamallia joka poikkeaa vanhasta valmista > myy kuluttajalle > huokaise helpotuksesta kun olet päässyt tavarasta eroon. Liisaamista, vuokraamista tms. Jäte- ja poistotekstiilistä puhutaan nyt paljon, mutta Sitran Matti Aistrichia lainaten ei ole mitään järkeä keskittyä vaatteen arvossa siihen kahdeksaan prosenttiin, joka muodostuu materiaalikuluista ja heittää hukkaan loput (kuten käy, jos sellaisenaan käyttökelpoinen vaate tai tekstiili kierrätetään materiaalina). Koko nimike kiertotalous keskittää huomion mielestäni vähän väärään suuntaan. Fantastista kiertotaloutta on käyttää samaa vaatekappaletta huoltaen ja ylläpitäen, kunnes se on hiutunut olemattomiin, vaikka se ei kiertäisi kuin joskus harvoin pari kierrosta pesukoneen rummussa.

 

Pure Wasten teollisuuden leikkuujätteestä repimää kuitua, 

joka voidaan kehrätä sellaisenaan tai kierrätyspolyesterillä terästettynä langaksi.

Kuitenkin välillä päädytään siihen, että tuotetun materian on siirryttävä alkuperäiseltä omistajalta jollekulle toiselle. Poistotekstiilin lajittelu on kierron pullonkaula. Poistotekstiili on sisällöltään ja arvoltaan luultavasti sekalajisempaa kuin mikään muu kerättävä jae: satojen eurojen arvoisista vintagevaatteista sekalajiseen jätetekstiiliin, josta eroon päästäkseen joutuu maksamaan. On mille hyvänsä toimijalle taloudellinen katastrofi, jos lajittelussa vahingossa livahtaa eleganttiin vintageputiikkiin sopiva arvovaate poltettavan jätteen joukkoon. Materiaalina kierrätettävän tekstiilin arvo taas riippuu siitä, kuinka tarkkaan se onnistutaan lajittelemaan kuitusisällön mukaan. 100% puuvillaa himoitsevat kaikki Ali Harlinin kierrätyskuituporukasta ja Pure Wasten väestä bioetanolin valmistajiin. Villalle on oma käyttäjäkuntansa, ja täyspolyesteristä voi myös tehdä yhtä sun toista. Epämääräiset sekoitekankaat, elastaanilla sotketut trikoot ym taas ovat kaikille ongelma, ne tukkivat koneet tai eivät muuten ain sovi prosesseihin eikä niitä kaipaa juuri kukaan. Voihan ne loppujen lopuksi aina polttaa, mutta se ei ole järin ylevä käyttö vaivalla valmistetulle tekstiilille.




No niin, lajittelu on siis probleemi. Tähän tulokseen on tullut myös Tekstiili 2.0 / Telaketju-hanke, sillä heillä on suunnitteilla alan koulutusta. Tarvitaan lajittelijoita, jotka tunnistavat vintagekoltun tai merkkifarkut sellaiset nähdessään, osaavat poimia erikseen käsityökäyttöön sopivat kankaat tai vaatteet ja ymmärtävät tyylin, ladun, muodin ja materiaalien päälle. Osaava lajittelija nostaa poistotekstiililäjän arvon moninkertaiseksi, erottelemalla eri paikkoihin kuuluvat tuotteet. Jätemateriaalipuolelta taas Lahden ammattikorkeakoulu selvittää koneellista tekstiilin lajittelua – koitan päästä tutustumaan lajittelurobottiin heti kun se on asennettu!

Hyötyjä hyljätyistä tekstiileistä

Pohjolan ministerineuvoston uusi selvitys Gaining benefits from discarded textiles on juuri kolahtanut nettiin, superkiinnostavaa luettavaa kaikille tekstiilin kohtaloista innostuneille. En ole päässyt kuin vasta puoleenväliin, mutta tässä siitä jo tiivistelmä:

Lähes kaikki tekstiilikeräysten tuotot liittyvät sellaisinaan käyttökelpoisten vaatteiden (ym tekstiilien) edelleenmyyntiin. Kierrätyksen tuomat taloudelliset hyödyt ovat ainakin toistaiseksi pieniä – hyvä kun kattaa kuljetuksen kustannukset. Myös ympäristöhyödyt jäävät useimissa tapauksissa vaatimattomiksi, verrattuna siihen että tuotteet olisivat sellaisinaan pitempään käytössä. Vain villan kohdalla kierrätyksen hyödyt ovat merkittävät. Puuvillalla voisi olla samankaltaiset luvut, mutta ne pätevät vain 100% puuvillaan, jota markkinoilla on huomattavasti vähemmän kuin puuvillan ja muiden kuitujen sekoitteita.

Yllätys on se, että vaatteen kuskaaminen maailman toiseen ääreen edelleenkäyttöön ei vaikuta paljon mitään ympäristövaikutuksiin. On ympäristön kannalta parempi rahdata vaate toiselle mantereelle, jos joku jatkaa sen käyttöä siellä, kuin kierrättää se matala-arvoiseksi tuotteeksi täällä. Kaikkineen tästä siis voin vetää sen johtopäätöksen, että tuotettavien vaatteiden laadun parantaminen olisi mitä ensiarvoisin ekoteko. Kirjaani odotellessa!

Tekstiilien valmistuksessa käytettyihin kemikaaleihin pitää jatkossa kiinnittää entistä enemmän huomiota, sillä ne siirtyvät sekä mekaanisessa että kemiallisessa kierrätyskessä uusin tuotteisiin ja mahdollisesti päätyvät helpommin irtoavaan, ympäristöön levittyvään tai kuluttajaan imeytyvään muotoon – sotkevät myös kemiallisen kierrätyksen prosesseja. Euroopanlaajuise vaatimukset tekstiilituotteiden kemikaaleista pätevät myös kierrätysmateriaaleista tehtyihin tekstiileihin, mikä on ongelma: keräystekstiilit voivat olla ajoilta ennen nykyyisiä ssädöksiä, tuotu alueilta joissa näitä säädöksiä ei noudateta tai olla tuotteita, joissa tietyt vahingolliset kemikaalit on sallittu (esim jotkin vedenpitävät ulkoiluvaatteet, jotka eivät normaalikäytössä joudu tekemisiin ihon kanssa, saattavat periaatteessa joutua möyhennettäviksi kierrätyskankaan raaka-aineeksi, josta sitten saatetaan tehdä ihoa vasen tulevia vaatteita. Kierrätyslaitosten henkilökunta osaa kyllä yleensä poimia tälläiset tuotteet erikseen, mutta periaatteellinen huoli on olemassa).

----

Tekstiilikierrätyksen henkilökohtaisia ongelmia: kun olen hakenut Kierrätyskeskuksen ilmaislaareista hyviä ja huonoja esimerkkejä tulevaan laatukaappiin, olen myös joutunut kohtaamaan tusinoittain hyviä vaatteita tai ainakin mahtavaksi materiaaliksi kelpaavia. Miten hillitä itseään hamstraamasta niitä kaikkia itselleen? Siellä kun on laarissa sekaisin upeimmasta italialaisesta kampavillasta tehdyt housut (joissa on esim. pieni reikä lahkeessa mutta kangas riittäisi vaikka hameen tekemiseen) ja toisaalta taas tuhruiset polyesterkalsongit yltä päältä nypyissä… sitten tekee mieli, ihan vain universumin järjestyksen lisäämiseksi, ottaa talteen ne paremmat ainekset etteivät ne joudu loppujen lopuksi roskikseen/polttoon. Mutta ei minun ole järkeä pantata itselläni hyviäkään kankaita odottamassa jotain ihmeellistä ompelutarvetta, jota ei ehkä koskaan tule. Voi, oi. Viimeksi kuskasin kotiin silkkisen aamutakin, joka on nuhjuuntunut päällipuolelta, mutta nurja puoli on priimakunnossa. Siitä saisi kauniin vuorin johonkin vaatteeseen, kun vaan tarviisi ja tekisi.

Toinen ongelma on, että silmäni ja aivoni ovat kalibroituneet hakemaan hyvää tavaraa moskan joukosta, ja melkeinpä EN NÄE huonolaatuisia vaatteita, vain ainoastaan niiden joukossa olevat hyvät. Hämmentävä ilmiö, kun sen joutuu havaitsemaan silloin kun pitäisi etsiä nimenomaan huonoja esimerkkejä.

Miksi viskoosi kieltäytyy maatumasta?!!?

Olen nyt ajautunut sivuun kurssiltani ja päätynyt selvittämään miten eri tekstiilikuidut todellisuudessa maatuvat – alkoi niin kovasti ihmetyttää tuo viskoosin käytös mistä edellisessä postauksessa kirjoitin. Viskoosi kun on selluloosaa ja sen pitäisi maatua siinä kun muunkin selluloosan, mutta silti viskoosikuidut näyttävät käyttäytyvän kuin tekokuituiset, siis että ne säilyvät merivedessä ja tulevat pikku meriöppiäisten syömiksi, ja löytyvät sitten niiden suolesta ihan tunnistettavina väriaineineen kaikkineen.

Selluloosakuitujen valmistaja Lenzing on testannut omien viskoosiensa maatumisen, ja ne kuulemma maatuvat viikossa lähes olemattomiin. Ihan niinkuin sopii olettaakin, tietysti vähemmän ihanteellisissa oloissa kestää varmaan kauemmin, mutta maatuvat joka tapauksessa. Mutta tästä herääkin ajatus, että maatumattomuuden syy onkin väriaineissa tai muissa aineissa joilla viskoosia on käsitelty. Lenzing on luultavasti testannut viskoosiensa maatumisen käsittelemättöminä.

Li et al. testasivat kolmella eri tavalla käsitellyn puuvillan maatumista: käsittelemättömän, pehmentimellä käsitellyn ja resiinillä käsitellyn. Pehmennin edisti maatumista käsittelemättömään puuvillaan verrattuna. Resiini hidasti maatumista, vaikkakin verrokkina toimineeseen polyesteriin verratessa kaikki kolme puuvillaa julistettiin maatuviksi. (Tutkimusta on btw rahoittanut Cotton inc., vetäkää tästä ja verrokin valinnasta omat johtopäätöksenne...)

Resiiniviimeistyksiä käytetään tekstiiliteollisuudessa paljon, sillä niillä saadaan ominaisuuksia joita kuluttajat arvostavat, kuten rypistymättömyys, pesukonepestävyys villalle (superwash), ja viskoosiin pesunkestoa (siinä mielessä että pitää alkuperäiset mittansa pesussa, eikä levähdä omituisen muotoiseksi mikä oli viskoosin alkuvaiheen ongelma). Resiiniviimeistys näyttää olevan hyvin yleinen viskoosilla, tosin tarkkoja prosentteja on vaikea löytää. Joka tapauksessa googlailun perusteella näyttää siltä, että ehkä juuri resiinikäsittely hidastaa viskoosin maatumista sen verran, että viskoosikuidut ehtivät seikkailla miniäyriäisten ruuansulatukseen ongelmia aiheuttamaan. Mutta tämä pitäisi testata, toistaiseksi tämä on vain hypoteesi.

Loppupäätelmä 1: Tutkimusta tekstiiliviimeistysaineiden vaikutuksesta tarvitaan valtavasti lisää.
Loppupäätelmä 2: On kuluttajien hämäämistä kiinnittää huomio luonnonkuitujen oletettuun maatumiseen vaatteen elinkaaren lopussa, jos kyse ei ole todella luonnontilassa olevasta kuidusta. Värjäämätön, käsittelemätön luonnonkuitu maatuu varmasti. Mutta vain todella harva tekstiili on millään tapaa käsittelemätön – ja kuinka moni muka käy kompostoimaan loppuunkuluneet vaatteensa? Silloin pitäisi myös joko olla varma että ompelulanka on mysö luonnonkuitua, tai leikata kaikki saumat pois. Jos taas luonnonkuitu joutuu kaatopaikalle, ei se siellä ihanasti maadu mullaksi kukkien kasvualustaksi, vaan mätänee kasvihuonekaasuja päästellen. (No vanhempieni luona laitetaan marjapuskien alle vanhat villapaidat estämään rikkakasveja ja marjojen multaantumista, ja siihen ne hiljalleen maatuvat, mutta vaatteiden kohtalona tämä lienee sangen epätyypillinen).

Mikromuovit

Osallistuin FB:n ompeluryhmässä mielenkiintoiseen mikromuovikeskusteluun, joka sai alkunsa Kemikaalitutkan aiheeseen liittyvästä kuvasta:

No, ihan ensimmäisenä ihmetyttää, että pörröisestä fleecevaatteesta irtoaa pesukoneen höykytyksessä vain alle 2000 kuitua. Minusta se on aika vähän. Mutta ehkä irtoavat kuidut on laskettu hyvälaatuisesta fleecestä.

Mikromuovit ovat siis alle 5mm kokoisia muovinpaloja, jotka päätyvät mm. vaatteita pestessä jätevesiin ja koska niitä ei osata toistaiseksi suodattaa ne ajautuvat sitten meriin. Merissä ensin pienet eliöt syövät ne, sitten kalat syövät pieneliöt, sitten ihminen syö kalan ja samalla entisen fleecepusakkansa. Erityinen ongelma on se, että mitä pienempi muovipartikkeli, sitä paremmin sen kokoaa luokseen erilaisia ympäristömyrkkyjä, jotka sitten oikein tehokkaasti rikastuvat ravintoketjussa. Pilkkouduttuaan nanokokoon mikromuoveja on vaikea edes havainnoida, saati sitten millään suodattaa, ja niiden terveysvaikutuksista ei ole vielä tarkkaa tietoa mutta eivät ne millekään eliölle hyvää tee.

Toisekseen, kyllä tämä polyesterifleecen mikromuoviongelma on ollut mälsä isku tekstiilien ympäristövaikutuksista kiinnostuneille. PET-muovipulloista tehty polyesterifleece oli ensimmäinen laajasti saatavilla oleva kierrätyskangas, ja nyt sitten onkin osoittautunut että saattaa jopa olla parempi jättää muovipullot kaatikselle kuin pelastaa ne fleece-uusiokäyttöön.

Mikromuovien pääasiallisesta lähteestä löysin kahta eri tietoa. Norjan ympäristöministeriön tutkimuksen mukaan ensisijaisesti mikromuoveja joutuu luontoon autonrenkaiden kulumisesta, toisekseen laivojen maaleista ja kolmanneksi muovintuotannon karkuun päässeistä jätteistä.

Tanskan vastaavan tahon tutkimuksessa taas tekokuitutekstiilit ovat syyllisten listalla korkeammalla.

Pörröisiä tekokuituvaatteita ei joka tapauksessa kannata pestä alvariinsa, olivat tekstiilit toinen taikka viides syypää. Katkokuituisista tekokuituvaatteista varisee väistämättä kuituja – ja vain harvassa tapauksessa on mitään hyvää syntynyt kun tavoitellaan tekokuiduilla esim. villan ominaisuuksia. Filamenttikuiduista taas ei irtoa niin herkästi osasia, ja filamentti on muutenkin se muoto jossa noin yleensä tekokuitujen omat luonnonkuituja paremmat ominaisuudet ilmenevät.

Erityisen mälsä juttu on, että myös viskoosikuidut näyttävät käyttäytyvän mikromuovien tapaan (kiitos Outi les Pyy tästä tiedosta!). Viskoosin joka on regeneroitua selluloosaa ts. alunperin puuta tms., luulisi maatuvan siinä kuin luonnokuitujenkin. Ainakin itse olen ollut tässä luulossa. Mutta viimevuotisessa tutkimuksessa selvisi, että meren pienöppiäisten vatsasta Välimerellä löytyi pääosin viskoosikuituja, ei niinkään muovikuituja. Erityisen ongelman aiheuttavat väriaineet, jotka viskoosin mukana päätyvät merieliön ruuansulatukseen.

Olen ollut suuri viskoosifani huolimatta sen valmistuksen vaatimista haitallisista kemikaaleista (rikkihiili), mutta tämä menee jo vähän liian pitkälle... no, jälleen pääsemme siihen, että viskoosin paras olomuoto on filamentti ja katkokuituviskoosi on yleensä kehno idis.

Ja mitenköhän muut muuntokuidut? Lyocell, ioncell ym.