Kylmäkellaripuutostila

Poden kellarinpuutetta. Rapussani on kyllä kellari, mutta se on lämmin varastotila, ja minä tarvitsisin kylmäkellaria. Voitteko kuvitella, että 1908 rakennetussa talossa ei ole kylmäkellaria? Ehkäpä voittekin. Mutta minulla on ainakin vaikeuksia hyväksyä sitä. Luulin, että tulen tämän asian kanssa toimeen kun muutimme tänne, mutta ainakin nyt säilöntäaikaan ottaa päähän. Jääkaappiin eivät  himohilloajan hillopurkit fiksusti mahdu, perunoista ja lantuista puhumattakaan.

Äitini oli juuri hiljattain ollut kotiseuturetkellä, jossa käytiin mm paikallisessa kartanossa. Siellä oli 1700-luvulta oleva kellari edelleen ihan käyttökunnossa, ja käytössä ruuansäilytyksessä. Periaatteessa siis kerran hyvin tehdty kellari pysyy käyttökelpoisena vuosisatoja – miksi ihmeessä Helsingissä siis ei juuri kylmäkellareita ole? Jos on, miksi ne ovat koneellisesti jäähdytettyjä? Tähän on varmaan jollain LVI-suunnittelijalla tai arkkitehdilla vastaus olemassa.

Kyllä hymyilyttäisi jos olisi hillopurkeille riittävä kylmäsäilö!

Vanhassa asunnossani oli aikoinaan koneellisesti viilennetty kellari. Sitten erään viilentimen hurinasta ärtyneen asukkaan vaatimuksesta koneisto poistettiin käytöstä  – asiaa puitiin taloyhtiön kokouksessa, ja koko paikalla olevasta väestä vain minä ja yksi vanha pariskunta kannatimme kellarin kellarikäytön jatkoa. Kun pidin puheenvuoron kellarin puolesta ja sanoin kuinka kätevä siellä on säilyttää perunoita, kaupunkilaiset tuijottivat minua sellaisin ilmein kuin olisin keuhkonnut kirahvin säilyttämisen näppäryydestä. Mitä ihmeen perunoita? Miksi ne ovat kellarissa? (HUOM minähän olen siis maalainen, huolimatta siitä että olen asunut kohta 15 vuotta Helsingissä. Kyse on identiteetistä).
Kellarin viilennys poistettiin käytöstä. Demokratia, minkäs teet. Sitten olin yhden kokonaisen vuoden aivan raivoissani tästä kellarin puutteesta, kunnes älysin – parempi myöhään kuin ei milloinkaan–, että asuntoon kuuluu vanhanaikainen viileäkaappi. Siis sellainen, johon tulee ulkoa kylmää. Sinne sai hillot ja juurekset sopivaan säilytyslämpötilaan. Monta vuotta sitten vietin onnellisen hilloajan ja kotitilan juuresten säilyttäjän elämää, kunnes muutimme.

Mutta täällä uudessa kodissa tosiaan ei ole komeroa eikä kylmäkellaria, vaikka se on kaikkein järkevin tapa säilyttää elintarvikkeita. Ainakin siis sellainen tavanomainen maalainen matalan teknologian maakellari tahi viileäkomero, joka pysyy oikeanlämpösenä ihan itsestään. Mikä kätevyys! Mikä energiansäästö verrattuna koneelliseen jäähdytykseen! Toivon ja uskon että tämä järkevistä järkevin keksintö palaa kyllä joskus kunniaansa, siihen viittaa jo sekin että Siivouspäivä herätteli aiheesta keskustelua FB-sivullaan, mutta mitä minä oikein teen hillotöniköideni ja perunasäkkieni kanssa sitä odotellessa!?

Pari kuvaa Pariisista

Pariisissa oli yksinkertaisesti ihanaa - alkukesän lämpö, kavereita Japanista maailmanympärysmatkalla, mahtava boheemi kämppä ja upeita näyttelyitä.

Nyt ollaan Köpiksessä, jossa on viiltävän kylmä tuuli. Säätila vaikuttaa kokemukseen kaupungista niin paljon, että en voi arvostella Kööpenhaminaa objektiivisesti :) sisätiloissa lämmittelyn välttämättömyys ajaa ihmisen kauppoihin, joka altistaa ostamiselle. Luksussuklaata tuliaiseksi, sukkia tuttavapiirin vauvaperheille, pellavainen T-paita ym. Ei nyt mitään posketonta, mutta vakaa päätös viettää loppuaika museoissa.
Tänään tapaan Tanskan muoti-instituutin edustajan, jonka pitäisi kertoa minulle uusista ekologisista vaatekonsepteista. Mielenkiintoista!

Pieni ajatuksenpoikanen lihansyönnistä

Vegaanihaasteista ym kasvispainotteisen ruokavalion lisäämiseen tähtäävistä toimista tulee mieleen (kun on jo vuosikymmeniä ollut "kalansyöjä" lihaton), että
1) rakastan vegaaneja, fennovegaaneja ja kaikenlaisia muita eläintuotteista kieltäytyjiä, koska pelkkä lihaasyömätön vaikuttaa heidän rinnallaan kerrassaan konservatiiviselta ja helposti ravittavalta. Kun ennen lihaa syömätön sai kohdata "no mutta mikäs nyt sitten keksitään jos ei kinkkua syö"-tyyppistä päivittelyä, niin nyt vegaaniuden valtavirtaistuttua juuston kelpuuttava onkin se helppo tapaus.
2) haluaisin, että kehitettäisiin uusi ruokailumääre, "snobilihansyöjä". Minusta olisi nimittäin hienoa maistaa joskus (pari kertaa vuodessa jos tilaisuuksia tarjoutuu) ammattikokin marinoimaa hirvenlihaviipaletta, tai jonkun itsetekemää lähiluomumakkaraa, tai naapuritilan lammasta rosvopaistina, mutta jos sen teen, niin samalla velvoitun syömään brasiliasta rahdattua antibioottibroileria, epämääräisiä jonkin luultavasti nelijalkaisen eläimen jauhelihasta tehtyjä eineksiä ja ties mitä tehoeläintalouden kamalimpia aikaansaannoksia. En kaipaa lihaa arkielämään, mutta juhlatilaisuuksissa se voisi olla pieninä annoksina hienona tarjottavana paikallaan, tietenkin luomu- vapaa- ja lähikasvatettuna. Mutta tälläistä optiota ei ole vielä olemassa, vaan pitää olla johdonmukainen ja joko kieltäytyä kaikesta lihasta sen laadusta ja alkuperästä riippumatta, tai sitten syödä lihaa (laadusta ja alkuperästä riippumatta) voimatta vaatia vegeversiota.

Ehkä snobilihansyöjyys helpottaisi kasvisruuan osuuden lisäämistä, kun ei tarvitsisi luopua hienoimmista lihansyöntihetkistä, vaan ainoastaan ankeimmista.

Hillo marja marja marja hillo hillosokeri marjahillo hillomarja ping poks viuuh

Keskeytän normaalin pitsi-ihanaa-riistovaate-nyyh -lähetyksen aivan poikkeuksellisesti ruoka-aiheisella viestillä. Nyt marja-aikaan minua ei muu kiinnosta kuin säilöminen, ja erityisesti hillon tekeminen. Pakastaminen on kai vitamiinien säilymiselle suotuisampi tapa, mutta hilloaminen on paljon hauskempaa. Miedän perheessä syödään aamupuuroa ja sen kanssa hilloa, ja talvikauden aamiaispöytään tuo pientä vaihtelua ja iloa eri hillojen käyttäminen.

 Jokapäiväinen hillon mättäminen saattaa kuulostaa epäterveelliseltä liian sokerin mussuttamiselta. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Kun kuuman hillon tölkittää huolellisesti pestyihin, juuri kiehuvasta vedetä nostettuihin tölkkeihin ja päälle ruuvaa niin ikään kiehuvasta vedestä nostetun kannen, sokeria tarvitaan vain pikkaisen. Pitäisikin kokeilla, onnistuisiko kokonaan sokeriton hillo!

Hillosokeripussin kyljessä oleva ohje on aivan tolkuton. Siinä laitetaan ihan naurettavan paljon sokeria, joka peitää alleen marjojen tai hedelmien maun, ja koska ohjeessa hillo ensin jäähdytetään (!!???!) niin tottakai sokeria pitääkin säilöntäaineeksi olla. Hillosokeripussin ohjeella 2 osaa marjoja 1 osa sokeria tulee mielestäni enemminkin marmeladi kuin hillo, jonka voisi yhtä hyvin jättää avoimelle lautaselle kuin panna purkkiin noin säilymisen kannalta.

Tarpeelliset hillovälineet  ja lisäksi tarvitaan pannulapanen ja iso, keskikokoinen ja pieni kattila.
Ylhäältä alkaen:
- Hillokaulus=leveäsuinen suppilo. Ei välttämätön, mutta siisteyttää hommaa huomattavasti.
- Kauha. Vaakasuora malli on kätevin.
- Pitkävartinen kapine, jolla hillopurkit ongitaan sterilointikattilasta.
- Haarukka, jolla kannet ongitaan omasta kattilastaan. Pihdit ovat tähän vielä paremmat.
- Käsine, jolla tulikuumat kannet ruuvataan kiinni tulikuumaan hillopurkkiin. Toiseen käteen pannulapanen.

Hilloamisohjeeni on seuraava
1. Etsitään lasipurkkeja ja kansia. Tarkistetaan, että joka purkille on kansi joka ruuvautuu kiinni. Purkkeja tarvitaan keskimäärin yksi purkki yhtä marjalitraa kohden ja varmuuden vuoksi vielä pari purkkia lisäksi.
2. Purkit ja kannet liotetaan, mielellään yön yli. Älä hyppää tämän kohdan yli, vaika purkit näyttäisivät puhtailta, sillä jo noin yksi molekyyli valkosipulioliivia tai sinappisilliä voi hajustaa hillon syömäkelvottomaksi (koin tämän kahden hillopurkin kohdalla viime talvena, todella harmillista)!
3. Marjat tai hedelmät puhdistetaan ja hedelmät pilkotaan paloiksi. Kannat, siemenkodat, ruvet ym poistetaan, mutta esim. omenoita ei tarvitse kuoria.
4. Laitetaan liedelle kuumenemaan iso vesikattila, johon purkit on aseteltu. Sen jälkeen laitetaan hillotarpeet keskikokoiseen kattilaan, ja kannet pieneen kattilaan (jossa on vettä).
5. Hillokattilaan lisätään sokeria. Määrä riippuu omasta makumieltymyksestä, itse laitan noin desin tai kaksi sokeria marjalitraa kohden. Laita tässä välissä kansikattilakin kuumenemaan.
6. Hilloa kuumennetaan sekoitellen kunnes ainekset pehmenevät. Kun hillo on kiehahtanut, laita levy pienemmälle.
7. Kalasta purkki kuumennuskattilasta pitkävartisella ottimella ja kaada kuuma vesi pois niin ettei se liru pitkin käsivarttasi. Aseta tukevalle alustalle. Täytä se hillolla. Kalasta kansi esim. pihdeillä, vedä hanska käteen ja kierrä kansi kiinni.
8. Kun parinkymmenen minuutin päästä kuuluu *naps*, tiedät onnistuneesi. Hillo säilyy viileässä vaikka ensi vuoteen.

Ollaanpa muuten kiitollisia standardoimisesta ja teollisuudesta, jotka toimittavat täydellisesti yhteen sopivia lasipurkkeja ja metallikansia niin halvalla, että niitä jaetaan ilmaiseksi kaupan säilykkeiden säilytysastioina. Esiäitien aikoina purkin kansien kierteet eivät olleet niin pitäviä kuin nykyään, ja hillon säilyminen vaati kaikenlaisia vippaskonsteja kuten alkoholia, tai sitten umpioimista ja kumitiivisteiden kanssa pelaamista, tai valtavia määriä sokeria.

Ruokakuvia ja ammattijärjestäjien tapahtuma

Viime aikoina postaukseni ovat olleet kuvattomia, koska olen unohtanut ladata kuvia koneelle ja kamera hukassa tms. Tässä sen kompensoimiseksi iso läjä - lähinnä ruoka-aiheisia (minustakin on tullut iphone-vitsaus, joka leijailee pöydän yläpuolella ja napsii kuvia ennenkuin ihmiset saavat alkaa syömään).

Siskoni ja Nudge-puodin aasialaisia rullia. Tykkäsin, eniten ehkä tofurullasta. Keiton kanssa kelpo lounas talveenkin.

Tiina Talvikki Toinen keksi -kahvilassa Salossa. Kävin moikkaamassa Tiinaa ja juttelemassa Salon Sanomien toimittajan kanssa ekologisesta juhlamuodista ja kuinka ompelijan luona muokata käyttämättä jääneestä vaatteesta jotain käyttökelpoista. Siinä aiheessa olin itse elävänä esimerkkinä, sain Tiinalta hänen muokkaamansa vanhan beigen neulepaitani.

Toisen keksin bravuuriherkkusmoothiet.

Teetä, espressoa ja vasemmassa ylänurkassa Salon 

sanomien juttu kirjani pohjalta, jossa mielestäni onnistunut kuvitus!

Minä kun olin beigen neuleen hankkiessani (muistaakseni 2010) ajatellut, että siinäpä mainio perusvaate, sopii kaikkeen. No, periaatteessa kyllä, mutta kun näytin ihan kaurapuurolta beigessä neuleessa. Pyysin Tiinaa värjäämään ja koristelemaan neuleen ja tulos on upea! Tuskin kenellekään muulle uskaltaisin antaa näin vapaita käsiä, mutta tiesin jo edellisen muodistuksen ansiosta että jotain ihanaa hänen käsissään syntyy. Kuvia seuraa myöhemmin (ehkä keväällä, kun aurinko taas paistaa...).

Eväät matkalla Saloon: härkäpapu-perunasalaattia, avokadoa ja sivukulhossa hapankaalia. Junaruokailun tyylikkyyttä voi lisätä pellavaisella liinalla - jos on ylimääräistä intoa ja ei haittaa että vaikuttaa hieman kahjolta kanssamatkustajien mielestä.

Kävin tänään kuuntelemassa pari luentoa ammattijärjestäjien seminaarissa "Kuinka paljon on tarpeeksi". Kun nyt olen pähkäillyt tätä tavara-asiaa ja sen alaryhmää vaatteet tässä useamman vuoden, niin aivan mullistavia ajatuksia ei sieltä mukaan tarttunut, jotain pohdittavaa kyllä.

 Anne te Velde-Luoman aikajana pulakaudelta nykypäivään. Olen itse syntynyt -79, eli omakohtaista kokemusta sopivan tavaramäärän 70-luvusta minulla ei ole. Tosin lapsuuden tyylimaisemani on vahvasti 70-luvun henkinen, kun huomattava osa esim. vaatteistani oli perittyjä.

Esim. minusta vaikuttaa siltä, että olemme täällä Suomessa (varmaan muuallakin varakkaassa maailmassa) lähestymässä jonkinlaista tavarasingulariteettia, jossa tavaran arvo tulee täysin katoamaan. Kaupasta ostettuna tavaralla toki vielä on rahallinen arvonsa, mutta minkä hyvänsä tavaran jälleenmyyntiarvo (jalometalleja ja joitain muita poikkeuksia lukuunottamatta) on yleensä pienempi kuin mitä sen myyskentelyyn menevä aika on. Itsekin vien kaiken ylimääräisen nykyään suoraan kierrätyskeskukseen, ja kiittelen vuolaasti vastaanottajia siitä että saan luovuttaa tavarani heille. Vain sellaiset tavarat, kuten vintageaatteet, joiden haluan päätyvän "hyvään kotiin" myyn, ja nekin siis vain siksi että ne saisi joku joka ymmärtää niiden päälle. Tietenkään kaikilla ei ole varaa hankkia tarpeellisia asioita, ei aina edes riittävästi ruokaakaan - sen sijaan kierrätyskeskuksen ilmaishuoneesta voi kantaa kassikaupalla vaatteita, astioita ja muuta tavaraa. Tavaraa on niin paljon, että se vaan lainehtii ympäriinsä ja yrittää takertua kehen hyvänsä omistajaan. Sitä täytyy pitää aisoissa ja kamppailla ettei se täyttäisi kotipiiriä, kuin muinaisina aikoina koitettiin pitää aisoissa villi luonto, joka oli aina valtaamassa pikku peltotilkut ja ihmisten asuinsijat.

Jaahas. Nyt taitaa olla aika mennä nukkumaan. Hyvää yötä, ja varokaa ettei tavaravyöry hiivi yöllä puremaan varpaista!