Startup-sieniä

On niin paljon jännittävää tekemistä ettei meinaa ehtiä blogia päivittää! Ensinnäkin olen päässyt ympäristötukijoiden työhuoneelle Nessling Nestiin. Oma työpöytä! Työyhteisö! Seuraa lounaalle ja kahvipöytään ja mielenkiintoisia keskusteluita mitä moninisimmilta aloilta!

Viime viikon perjaintaina oli Tekstiili 2.0:n organisoima poistotekstiilihackathon, johon minut oli pyydetty yhdeksi tuomareista. Iski vahva halu lähteä opiskelemaan uudelleen, esim kiertotaloutta – kaikenlaista mahtavaa sitä onkin opiskelijoille tarjolla!

Täysipainoinen pitsa-aamiainen hackathonin kakkospäivän käynnistyessä

Hackathonin idea on 24 tunnin ideointisessio ryhmissä, jonka lopuksi paras – ja parhaiten pitchattu – idea palkitaan. Ratkaistavia haasteita oli neljä, joka ryhmälle omansa. Parhaaksi valikoitui villin visionäärinen ajatus matalan arvon tekstiilijätteen käyttäminen sienikasvuston kasvatusalustana. Yleensähän sekalajisesta teksiilijätteestä tehdään jonkinlaista fylliä tai jotain johon imeytetään jotain ja sitten heitetään veks. Hyvä jos tarpeellinen eriste tai imeyte voidaan tehdä tekstiilijätteestä mielummin kuin uudesta materiaalista, mutta tekstiilijätettä on maailmassa enemmän kuin fyllille käyttökohteita. Niinpä oli erinomaisen virkistävää, että nyt idea oli jotain aivan muuta. Idea oli elegantti ja huomioi asiaan liittyvät rajoitteet (esimerkiksi sen, että ruokakasveja – tai -sieniä – ei tekstiilijätteessä voi kasvattaa, koska siinä on väistämättä paljon kemikaaleja, joiden laadusta, määrästä, käyttäytymisestä ja keräytymisestä ei voi tietää).

Temu Fabrics -tiimin (TExtile MUshroom) ideassa kasvatetuista sienistä valmistetaan tekonahkaa, metodilla joka pienessä mittakaavassa on kuulemma olemassa mutta ei vielä teollisena prosessina. Koska nahkatuotteita ei tyypillisesti pidetä suoraan ihoa vasten, eivät kemikaalit aiheuta suurta huolta. Näin voitaisiin vähentää sekä tekstiilijätettä että todella ympäristölle vahingollista nahkantuotantoa, ja  lopputuotteen pitäisi olla biohajoava.

Valmis tekniikka tämä ei tietenkään ole, kaukana siitä, mutta selvittämisen arvoinen idea joka tapauksessa. Startup-elämään hinkuvan mykologin unelmahomma!

Turun sanomissa oli muuten tästä poikkeuksellisen sisällökäs kirjoitus, jossa mm. mainittiin helposti unohtuva tosiasia: poistotekstiilin keräily ei vielä itsessään ole kierrätystä. Sille on löydyttävä uusi käyttö, tai keräily on turhaa.

Eilen sitten oli Suomen tekstiili- ja muoti ry:n ja Sitran tekstiilin kiertotalousseminaari, josta pitää kans ehtiä kirjoittaa!

Tekstiili, muoti ja kiertotalous

Sain kutsun Finatexin ja Sitran järjestämään puolipäiväseminaariin tekstiili- ja vaateteollisuuden kiertotaloudesta. Tunnen oloni VIPiksi! Jes! Tilaisuus oli maanantaina ja olen tässä sulatellut sen antia.

Bisneskeissinä oli ruotsalaisen Filippa K:n kunnianhimoinen pitkän tähtäimen vastuullisuussuunnitelma, joka kattaa koko yrityksen toiminnan – alkaen ekologisempien materiaalien selvittämisestä ja niihin siirtymisestä ja päätyen peräti mullistaviin liisaus- ja uudelleenmyyntipalveluihin. Ne muuttavat vaatefirman bisneslogiikkaa. Tavanomaiselle vaatefirmalle on eduksi tehdä vaatteet mahdollisimman vähän aikaa kestävistä materiaaleista jotta asiakkaat ostaisivat mahdollisimman usein uutta (tietenkin suhteessa siihen, mitä kuluttaja odottaa saavansa. Filippa K:n tyyppinen kalliimpi merkki olisi pian liemessä, jos heidän vaatteensa kestäisivät vain yhden pesun). Liisaus ja takaisinosto- ja edelleenmyynti, jonka firma itse hoitaa, kannustaa investoimaan mahdollisimman hyvin käyttöä kestäviin materiaaleihin ja myös aikaa kestävään suunnitteluun.

Liisaustoiminta ei ole vielä tavoittanut suuria kuluttajaryhmiä, mutta Filipan sustainablity mnager Larsson oli toiveikas. Kestää aikaa, että ihmiset tottuvat uusiin toimintamalleihin. Joku kysyi esityksen jälkeen, että onko Filipalla laskettu minkälaisia tuottoja odotetaan vastuullisuuspanostuksilta. Ei kuulemma ole, mutta näkökulma on pidempi kuin parin kvartaalin. Tuppasin kahvitauolla juttelemaan Larssonin kanssa. Todella symppiksen oloinen tyyppi! Hän kommentoi vielä tuotos-panos -juttua niin, että kaikki siitä saatava puhtaan taloudellinenkaan hyöty ei ole suoraan tilitaseesta laskettavissa. Brändin arvon kasvaminen, ja kuluttajien sitouttaminen ovat huikean tärkeitä asioita, jotka seuraavat vastuullisuustoimista. Kaikki nämä ovat siis samalla markkinointia – markkinointi ei ole välttämättä vain keksittyä höpönlöpöä, vaan voi perustua ja tulevaisuudessa ehkä entistä enemmän perustuukin ihan todellisiin saavutuksiin. (Voin sanoa että toimii – Filippa K, johon en ole ennen kiinnittänyt juuri mitään huomiota, vaikuttaakin yhtäkkiä varteenotettavalta paikalta etsiä uutta päällepantavaa sitten kun sitä tarvitsee).

 

Paneelikeskustelussa wst.fi, Voglia, Outi Pyy ja Finatex 

Liisauksesta, lainaamisesta tai vuokrauksesta odotetaan isoa juttua vaatebisnekselle. Ihmettelen, miksi lainaamotoiminta on lähtenyt niin tarmokkaasti liikkeelle harvaanasutussa Suomessa – luulisi sen toimivan paljon paremmin tiiviissä urbaanissa ympäristössä, esim. jossain Lontoon bisneskortteleissa. Siellä sillä voisi tehdä rahaakin, kun kiireinen bisnesväki maksaisi palvelusta, toisin kuin pihit (ja/tai köyhät) suomalaiset.

Harvoin käytettävien vaatteiden lainaaminen on taloudellisesti järkevää. Arkivaatteiden lainaamista helpottaisi, jos lainaamot olisivt suurinpiirtein joka korttelissa, en tiedä miten tämä taloudellisesti onnistuisi. Helsingin uusi vaatelainaamo asuu Kalliossa, ja vaatii enemmän kuin mihin kykenen käydä siellä säännöllisesti joka viikko vaihtamassa vaatteita.

Hyvät tarjoilut! Ihan tältäkin kannalta suosittelen Sitran seminaareja, jos tilaisuus osuu kohdalle!

Arvelen, että järkevin lähtökohta liisaamiselle olisi mahdollisimman suurimääräisten, itsessään yksinkertaisten tuotteiden kohdalla, käytännössä siis sukkien, alushousujen ja t-paitojen. Kuluttaja saisi niihin käyttöoikeuden, mutta materiaali kuuluisi liisaavalle firmalle – siis sama juttu kuin kemikaalien liisauksessa. Sitten kun sukka tai t-paita olisi puhki kulunut, kuluttaja palauttaisi sen firmaan, joka kierrättäisi sen uusien tuotteiden raaka-aineeksi ja kuluttaja saisi uudet käyttöön. Materiaalkierrätys toimisi parhaiten juuri sellaisten tuoteiden kohdalla jotka eivät sisällä monia materiaaleja tai kierrätystä vaikeuttavia osasia (napit, vetoketjut ym.) ja joita tulee paljon samanlaisia.

Kuka maksaisi kohtuudesta

Kävin joku viikko sitten Bloggers Inspiration Day -nimisessä markkinointitapahtumassa. Ensivaikutelma oli tulevaisuusshokki – minä 1900-luvun lapsi (joka sitäpaitsi viettää paljon aikaa mainitun luvun alkupuoliskolla) tunsin hetkellistä pyörrytystä, joka johtui siitä että on 2015 ja nämä vimpan päälle puunatut ihmiset täällä ovat syömässä ilmaisia leivoksia ja juomassa ilmaista kuplaviinasta koska he sitten ottavat taskupuhelimellaan itsestään kuvia ja latavat ne elektroniseen tietoverkkoon, josta tuhannet muut ne näkevät. Siis ihan arkipäiväistä 2000-luvun toisen vuosikymmenen meininkiä, mutta joskus nykyaika vaan tuntuu tiivistyvän klimpiksi ja kumauttaa minua päähän kuin halko. (Scifiltä tuntui myös Legon uusi mainoslärpäke, jonka augmented reality -osiot saa kännykällä näkyviin – hieno elämys!).

Jälkimakuna tapahtumasta hiipivä epätoivo. En halua olla epäkiitollinen, kun sain ilmaista juomaa ja syömää ja kahvipaketin ja aika hyvänoloisen hiusharjankin, mutta en myöskään oikein koe omien arvojeni mukaiseksi mainostella näitä tuotteita, kun en tiedä niiden laadusta enkä taustasta enkä eettisistä arvoista yhtäänmitään.

Epätoivo kumpuaa siitä, että mitä mahdolisuuksia on kohtuutta, luonnonvarojen ja muiden ihmisten olemassaoloa kunnioittavalla ei-kerskakulutukseen pyrkivällä ajatusmallilla, kun nimenomaan iloiseen, täysin mistään välittämättömään shoppailun hurmaan pyrkivillä tahoilla on sekä mittavat markkinointikoneistot että mahtavasti massia takanaan? Aina kaikenlaiset yhteistä hyvää, kohtuutta, korjaamista jne edistävät ajatukset ja toimet kilpistyvät siihen, että niistä kun ei yleensä saa rahaa lainkaan, tai parhaimillaankin vain vähän, niin niitä puuhastellaan vapaa-ajalla. Kun taas "vastavoima" tekee hommia työajallaan ja suurien rahavirrtojen siivittämänä. Olen tästä kohta lähdössä crafitvistitapahtumaan, jossa ommellaan kantaaottavia ristipistoja, mutta kuinka moni päätyy valitsemaan eettiset ristipistot ilmaisviinajuhlan sijaan, jos on mahdollisuus valita? Jos siis project333t ja vaatteidenlaskemiset ja keirrätyskeijut tuntuvat hupsuilta eikä ihan loppuun asti mietityiltä, niin se johtuu tottakai siitä, että kukaan ei ehdi paneutua niiden kehittelyyn samalla tarmolla kuin uuden ostamista kannustavat tahot omaan markkinointiinsa.

Lähinnä siis mietin nyt sitä, onko mitään toivoa siinä, että ihmiskunta ryhdikkäästi valitsee kukin yksilö kerrallaan kohtuuden tien, vai valuuko väistämättä käyttäytymismalli siihen suuntaan, johon iso raha painovoimallaan kutsuu?

Huomenna Vaatevallankumous

Fantastinen juttu: Suomessa on kaikista Vaatevallankumoukseen / Fashion Revolution osallistuvista maista eniten tapahtumia! Melkein 50, Helsingistä Sodankylään.

Huomenna minä hengaan Sanomatalon Mediatorilla kahdesta puoli kuuteen (mihin sisältyy kaksi vartin tietoiskua ja yksi paneeli, johon osallistun hyvin kunnianarvoisan keskustelijakaartin joukossa, mm. Heikki Aittokoski ja Jukka Pääkkönen). Minun lisäkseni siellä on muitakin kiintoisia tietoiskuja, vaatteidenkorjauspaja ja tilaisuus kuvauttaa itsensä nuttu nurin Vaatevallankumouksen hengessä. Sitten kiidän tukka putkella Lauttasaareen Sähinään, jossa puhun nuorisotapahtumassa. Kysymys kuuluukin, mitä ihminen laittaa päälleen ollakseen vakuuttavan aikuinen vakavassa paneelikeskustelussa mutta lähestyttävän rento nuortentapahtumassa? Onneksi vaihtoehtoja ei ole paljoa, pähkäily jää pakost lyhyeksi :)

Kuka teki vaatteeni? on tämän vuoden slogan ja hashtagi #whomademyclothes ja #fashrev. Vaatefirmat seuraavat kuluttajien toimintaa, josta syystä kannattaa tägätä ja mekkaloida somessa Vaatevalannkumouksen asioista, mutta erityisen tärkeää se on minusta siksi, että myös vaatteita valmistavissa maissa seurataan twitteriä ym. Ehkä just se tehtaantyttö ei pyöri somessa, mutta tehtaanomistaja tai ostotoimiston toimistotyttö kyllä. Kertokaa, että meitä täällä kiinnostaa!

Kirja-arvio Stitched Up ja pari tyllimekkokuvaa

Nappasin kirjastosta muotia ja vaatetusteollisuutta kriittisesti käsittelevän kirjan Stitched Up - the Anti-capitalist Book of Fashion, kirjoittajana Tansy E. Hoskins. Kirjan pohjana on marxilainen vakaumus, josta ei sen enempää (en tiedä, eikä kirjaa lukemalla selviä, miten marxilaiseen utopiaan tulisi päädyttämän, tai miten toimittaa maailmanvallankumous aiheuttamatta pahempaa kaaosta ja tuhoa kuin nykyisen järjestelmän vallitessa aiheutuu). No jokatapauksessa.

Aluksi kritiikki: Kirja syöksyy vähän sinne tänne, koittaessaan analysoida muotia ja vaatetusteollisuutta joka kantilta - niin vaateteollisuuden työntekijöiden kuin luonnonvarojen turmelun kannalta, mutta myös muotimaailman kapeiden kauneusihanteiden ja rasismin kannalta. Lopputuloksena on, että koko vaatteiden suunnittelun, tuottamisen, jakelun ja ostamisen järjestelmä pitäisi mullistaa ja muuttaa aivan muuksi, mutta miten se käytännössä tapahtuu, tai minkälainen se käytännössä olisi, jää auki. Lisäksi aihetta käsitellään sikäli yksisilmäisesti, että raivostunut kirjailija ei noteeraa eikä myönnä mitään muodin positiivisia vaikutuksia. Kun niitä kumminkin on, lähtien siitä ilosta jonka ihminen saa kauniista vaatteista, ainakin minulle lukijana tulee voimakas tarve inttää vastaan (riippumatta siitä, että olen monista kirjan pointeista samaa mieltä!). Lisäksi hän ei näe mitään vaikutusta millään tähän asti kehitetyllä idealla muodin ja vaateteollisuuden vaikutuksia parempaan suuntaan muuttavalla idealla, kaikki eko- ja eettisen muodin yritelmät ovat hänestä turhia ja epäonnistuneita.

Mutta huolimatta näistä moitteista, kirja on tutustumisen arvoinen. Alkupään luku "Owning It", joka kartoittaa muotibrändien omistussuhteita, on todella mielenkiintoinen. Pari jättimäistä sijoitusfirmaa omistaa suurimman osan tunnetuista muotitaloista. Samoin muotiblogeista on paljon mielenkiintoista, kirpeää sanottavaa. Muotilehtien kummallisuuksista kirjoittaja ja minä jaamme saman mielipiteen (siis että on kokonainen journalismin haara, joka ei ikinä, ei puolella sanallakaan, kritisoi käsittelemäänsä tuotannonalaa tai mitään sen tuotetta).

Ostamista ja shoppailua käsittelevässä luvussa kirjailija käsittelee tavaroiden nykyjärjestelmässä harhaista mielikuvitusluonnetta ajatuksia herättävästi: "Items appear in shops without revealing a trace of of the manufacturing process, seemingly independent of peoplle. This gives the illusion that there is a source of wealth separate from human labour. We can admire a beaded evening gown or a solid pair of work boots without connecting them with the workers that produced them. This mystification of products means our society is arguably not materialistic enough. Being materialistic does not here mean doing more shopping; rather it is a call for people to recognise that products such as shoes and handbags are dependent on nature and labour and have a physical reality independent of thought. It calls for use-values to take precedence over endless symbolic values."

Olen niiiin samaa mieltä siitä, että on välttämätöntä itsemme ja planeetan takia joko kuoria pois suurin osa tavaroiden ja shoppailun mielikuvitus- ja tunnekääreistä ja keskittyä tavaroihin sinä mitä ne ovat: fyysisinä materiaalisina kappaleina, jotka joko sopivat tiettyyn käyttöön tai sitten eivät, ja joiden hankkiminen joko on hyödyllistä tai sitten ei, aika, raha ja tila huomioiden. Tällöin aivan itsestään kuluttaminen vähenisi, koska todellakin vain pieni osanen kuluttamisesta on todella hyötynäkökohtiin perustuvaa. Tai sitten pitäisi virtuaalistaa kulutusta yhä enemmän. Mikäs siinä, jos shoppailee suruunsa ja iloonsa ja päteäkseen itselleen ja muille ja ilmaistaakseen milloin mitäkin tunnista tuntiin vaihtelevaa tunneliikahdusta ja esteettisen navankaivelun tulosta, jos se on kokonaan elektronista ja täysin riippumatonta reaalimaailmasta (tietysti olisi yksilölle erittäin harmillista joutua velkoihin virtuaalishoppailusta. Mutta eipä siinä ole juuri eroa siihen, että joutuu velkoihin osteltuaan säkkikaupalla surkeita, arvottomia jäterättejä halpaketjuilta, joita voi koittaa myyskennellä mutta kukaan ei ole valmis maksamaan niistä viidennettä osaakaan siitä mitä ne alunperin maksoivat. Ensinmainitussa tilanteessa sentään ei joudu jakamaan elintilaansa valtavan käytännössä arvottoman tavaramäärän kanssa).



Loppuun pari kännykkänäppäystä tyllimekosta käytössä. Kävin Pikku Onnettaren ja serkkuni kanssa Haltialan eläinpuistossa, johon tarkoitukseen päätin tyllimekon olevan juuri se oikea vaihtoehto. Se on miellyttävän viileä kuumanakin päivänä, joten ihan käyttökelpoinen vaate kyllä!

 

Että näin! Kukkien poimimista ja helmojen huiskuntaa kesäisenä iltapäivänä, ihanaa!

Käsintekosia ja asiaa koreista

Välillä sitä ihminen hämmästyy, kun tajuaa kuinka paljon myytävistä ns. massatuotetuista tavaroita on oikeasti tehty käsin. Kaksi muutaman euron neuletta Kierrätyskeskuksessa: tsekatkaa käsin virkatut pitsit. Onkohan vaatteiden alkuperäinen ostaja ymmärtänyt, että pitsiosiot on joku koukulla silmukka silmukalta virkannut?

Sitten olen havahtunut ymmärrykseen, että huomattava osa myytävistä koreista ym. punontatuotteista on myös tehty käsin. Googlauksen perusteella jonkinlaisia korinpunontakoneitakin on, mutta monesti (ehkä jopa useimmiten) vaan ihminen istuu ja punoo. Käsinvalmistusta ei mitenkään mainosteta, varmaankin koska sitten olisi pakko ihmetellä niitä halpoja hintoja joilla koreja myydään. Taas alkaa pyörryttää kun mietin näitä tavara- ja rahavirtoja, ja kuinka ihmeellisen kätevästi kyllä yhden ihmisen punoma kori supsahtaa jostain Kiinan peräseinäjoelta Suomeen markettiin myyntiin, mutta kuinka täydellisen mahdotonta on saada tietää tästä ihmisestä ja hänen työoloistaan mitään.

No, kehaisenpa tässä että korintarpeessa olevalle on onneksi ns. hyvän mielen vaihtoehtojakin. Hommasin juuri Mamariisalta korin muksun palapeleille. Kaunis on ja tukeva, ja korvasi tosi ruman muovikorin. Korin ovat punoneet tansanialaiset rouvat Lulanzin kylästä.

Vasta hankittu Mamariisan kori alinna, sen takaa kurkkii suomalainen tuohikori ja tuolilla oleva pajukori on joskus löytynyt kirppikseltä. Tässä siis murto-osa koreistani. Diagnoosina korikahjous...

Muitakin reiluja korivaihtoehtoja on, ainakin Tikausta löytyy. Siis melkeinpä kaikkea löytyy reiluna versiona, jos vaan ehtii ja jaksaa hakea. Kai asia on niin, että pitäisi pyrkiä sellaiseen kulutustilanteeseen, jossa uudet hankinnat ovat niin harvinaisia että ehtii jokaiseen paneutua huolella.

ShockAbsorber ja Repetto viestivät

Raivosin tuolla pari kirjoitusta taksepäin ShockAbsorberin mykkyydestä. Kuulemma ovat lähettäneet minulle aiemminkin vastuaksen - kumma vain, että se ei ollut saapunut sähköpostiini (kun automaattivastaus kuitenkin oli). Nyt olen saanut sieltä vastauksen, joka sisällöltään edustaa tavanomaista keskitasoa:
"DBA requires compliance with applicable laws and regulations and adherence to fundamental human rights within its own and supplier facilities. In addition to Country applicable Laws, the DBA fundamental requirements are based on the core Labour standards of the International Labour Organization ( www.ilo.org ).
On a regular basis,  factories are audited with or without prior notice. In case of any detected non conformities, an action plan can be agreed and monitored to reach the expected level of compliance. Audits are done by a combination of independent and internationally recognised auditing firms, our own accredited auditors, and the Worldwide Responsible Accredited Production program www.wrapapparel.org/".
Jatkokysymyksiini siitä, tukevatko he elämisen mahdollistavaa palkkaa (living wage) ja missä maissa tuotantoa on, ei ole kuulunut vastausta.
Mielenkiintoista on, että Shock Absorber kuuluu BDApparel yritysryppääseen - tieto, jota en ShockAbsorbein omilta sivuilta löytänyt. Samaan ryppääseen kuuluvat myös mm. Fila, Wonderbra ja Dim. DBA:n nettisiuilla heidän tuotantopaikoikseen on ilmoitettu Filippiinit, Sri Lanka, Romania, Slovakia, Etelä-Afrikka, Saksa ja Ranska. Nettisiujen alkusivulla on slogan "Made in Experience" (jaa-a, mitähän tuostakin olisi mieltä!). Eräällä alasivulla mainitaan "These principles include ethical sourcing requirements for suppliers from whom DBApparel sources products." mutta asiasta ei kerrota sen tarkemmin. Hei, DBA! Päivittäkää itsenne 2000-luvulle ja selostakaapa valmistusasiaa vähän selvemmin!!

Kirjoitin vielä Repettolle ja kysyin, mistä heidän kenkiensä nahkat tulevat. Sieltä vastattiin valon nopeudella ja mikäpä vastaillessa, kun heillä oli tälläistä sanottavaa:
"To answer your inquiry about our leathers, all of them come from Europe (France, Spain or Italy) and comply with the Reach regulation, which is a European regulation aiming at reinforcing the knowledge of the chemicals that are produced or imported in the European market, thus ensuring a better health and environmental protection."
Eli kaikki käytetty nahka tulee Euroopasta ja noudattaa näinollen Reach-säädäntöä. Fantastisen mahtavaa! Ilman huolellisia ympäristönsuojelutoimia todella saastuttava nahkan tuotanto on suurelta osaltaan keskittynyt maihin, joissa ympäristölainsäädäntö on onnetonta tai sitä ei juuri valvota, ja tärvelee ympäristöä todella rankasti. Joten tässä asiassa kannattaa ehdottomasti suosia eurooppalaista. Nyt vasta hinkuankin Repettoja, mutta kuinka saada ne käsiini? Onko tässä nyt pakko lähteä Pariisiin, voi voi...

Reilut pöksyt

Olen jo vuosia etsinyt riittävän reiluja ja riittävän tyylikkäitä alushousuja. Kelpo olosuhteissa ommeltuja pöksyjä kyllä löytyy, mutta en halua kääriä takamustani räikeisiin raidallisiin pöksyihin edes reiluuden nimissä (esim. Pants to Poverty, vinkkinä niille joille pirteät raidat ovat juuri sopivat). Hillitty eleganssi on enemmän omaa tyylimieltymystäni. Testasin pitkän empimisen jälkeen ranskalaista Peau Ethique -firmaa ja tilasin kolmet alushousut. Olen tyytyväinen. Ne ovat kyllin tyylikkäät ja laatu vaikuttaa hyvältä, joskin sitä voi arvioida kunnolla vasta pidemmän ajan kuluttua. Vikapuolena täytyy mainita kallis postimaksu (14,5 e), joka ei kuitenkaan taannut pikapostia, vaan pakettia joutui odottelemaan kaksi viikkoa. Erityisesti silkkipöksyt ovat ihanat. Luontainen häveliäisyyteni estää kuvaamasta uusia hankintoja ylläni, mutta voin taata että tuntuu mukavalta.

Olen edistynyt myös sporttiliivirintamalla. Löysin Anita-nimisen liivifirman, joka ompeluttaa tuotteensa - ainakin osan niistä - Tsekeissä ja ostin heiltä uudet sporttiliivit (entiset ovat totaalisen räjähtäneet, ilo päästä niistä eroon). Nettisivuilla ei ole mitään tietoa mistään, mutta sain kysymykseeni vastauksen, että nettisivut uudistetaan tämän kesän aikana ja sinne tulee selvää tietoa liivien valmistuspaikoista. Odotan innolla!! Hankkimani liivit pitävät kummut ojennuksessa lenkkeillessäkin, eikä hinta ollut sen korkeampi kuin kilpaiijalla.

Olen tosi helpottunut tästä löydöstä, sillä kilpaileva sporttiliivimerkki Shock Absorber ei ole neljästä (4) yhteydenotosta huolimatta vastannut MITÄÄN tiedusteluihini liivien valmistuspaikasta tai siitä miten ompelijoiden kelvolliset olot taataan. Sieltä on kyllä tullut automaattivastaus "vastaamme 48 tunnin kuluessa", joten viestini ovat menneet perille. Olen todella, todella ärtynyt kyseiseen lafkaan - koskaan, ikinä ei ole näin epäkohteliaasti jätetty vaan vastaamatta. Viimeisimmässä viestissä annoin myös tosen sähköpostiosoitteen, puhelinnumeron ja Facebook-profiilin, joista minut tavoittaa, mutta hiljaisuus on jatkunut yhtä hyisenä. KAIKKI muut firmat, joille olen lähettänyt kysymyksiä, ovat vastanneet sentään jotain, mutta ilmeisesti Shock Absorberilla ei potentiaalisten asiakkaiden kysymyksiä pidetä muuna kuin roskana. Ja voi vain arvata, missä oloissa liivejä kasataan, jos siitä ei kehdata sanoa yhtään mitään. Mitä luultavimmin Shock Absorber on ulkoistanut tuotantopaikkojen hankkimisen ulkopuoliselle agentille/välittäjälle, eikä itse tiedä yhtään, missä heidän liivejään tehdään tai kuka niitä tekee, eikä näin ollen voi vastata asiaan liittyviin kysymyksiinkään. Mutta en kyllä käsitä miten voi kohdella mahdollista asiakasta näin epäkohteliaasti ja yliolkaisesti, ottaa päähän. IKINÄ en osta Shock Absorbereita, vaikka joutuisin sitten lenkkeilemään tissit maalarinteipillä tuettuina. PRR!

#insideout / Vaatevallankumous

On muuten ihka ensimmäinen kerta, kun käytän hashtagia! Tunnustan, että kuva on hieman lavastettu, olen nimittän leikannut lähes kaikista vaatteistani laput pois. Inhoan raapivia niskalappuja. Tässä NoaNoan paidassa on pehmeä lappu ja se on saanut jäädä paikalleen. Paita on tehty Kiinassa, kuuluu syksyn 2010 mallistoon (hieno idea, että pesulapussa lukee valmistusvuosi!).

Lähden tästä valmistelemaan Parsintapajaa! Nähdään siellä tai jossain monista muista Vaatevallankumouksen tapahtumista!

MOT Verentahrimat muotivaatteet

Katsoiko monikin lukija MOT-dokumentin bangladeshin työoloista? Se on aiheuttanut ansaitusti pahaa mieltä ja ärtymystä (ainakin omaa Facebook-kaverisivuani katsellessa vaikuttaa tältä). Muutamia seikkoja, jotka tulivat mieleeni. Lukekaa myös Outi Pyyn hyvä kirjoitus aiheesta.

"Mutta eikö ole parempi, että niillä raukoilla on joku työ kuin ei mitään" tai variaatio "mutta jos ne eivät olisi siellä tehtassa, niin sittenhän ne joutuisivat kadulle myymään itseään".
Jos soudan järvella, ja näen veden varassa hengenhädässä olevan ihmisen, ja sallin hänen pidellä veneeni perälaudasta kiinni sillä ehdolla, että hän kaikin voimin polskii ja työntää venettä eteenpäin ja itse säästyn soutamisen vaivasta. Niin toki voi sanoa, että "onhan hänen parempi saada pitää veneen perälaudasta kiinni mielummin kuin hukkua", mikä sinänsä pitääkin paikkansa vaikka onkin kokonaisuuteen nähden tökerön puutteellinen katsaus tilanteeseen. Tervevaistoinen ihminen auttaisi hukkujan veneeseen, jonka jälkeen he yhteisvoimin soutaisivat sinne minne ovatkin menossa. Tai että näiden vaatteiden oletettuina ostajina toimisimme niin, että niitä valmistavat ihmiset saisivat ahkeroinnistaan kohtuullisen palkan ja näin kohentaisivat omaansa, lastensa ja koko kansakuntansa elintasoa. Mutta yleensä nämä lausahdukset tarkoittavat samaa kuin "jookosta sovitaanko että asiat ovat ihan hyvin niinkuin ne nyt ovat, koska en millään jaksaisi muuttaa tapojani tai tehdä mitään korjatakseni asiaa, joka kuitenkin on moraalini ja inhimillisyyteni vastainen".

Kyse ei muutenkaan ole siitä, että tehdastyö olisi joku jalo hyväntekeväisyyslahja, joka on täältä rikkaasta pohjoisesta lähetetty etelän köyhille, ihan hyvän hyvyyttään ja joka voitaisiin niin halutessa peruuttaa ja vetää takaisin. Ehei. Lähes koko pikamuodin ja ylipäänsä vaateteollisuuden järjestelmä (hyvin mahdollisesti koko nykyinen globaali talousjärjestelmämme, mistä en kuitenkaan rohkene sanoa mitään definitiivistä sillä en tiedä asiasta tarpeeksi) perustuu nimenomaan siihen, että on olemassa suuri työvoima, joka työskentelee huomattavan paljon halvemmalla hinnalla kuin ostajakunta. Jos siis "ne raukat" - bangladeshilaiset, burmalaiset, marokkolaiset ja niin edelleen ja niin edelleen - eivät ompelisi kaupoissa tulvehtivia vaatteita, niin sitten ne jäisivät ompelematta. Ja ne firmat, joiden koko bisnesidea perustuu halvan työvoiman maissa tuotettujen vaatteiden myymiseen kalliin työvoiman maiden asukkaille, häviäisivät siinä samassa. Tosin nälkäpalkkainen ja riistäväkin työ missä hyvänsä halvan palkkatason maassa on joka hetki vaarassa tulla siirretyksi toiseen vielä halvempaan ja vielä riistävämmät olot sallivaan maahan, minkä takia kyseiset maat koittavat kaikin keinoin pitää palkat pohjamudissa. Joka tapauksessa, kun paita myydään suomessa 12,95 eurolla, ja siitä Bangladeshiin jää 3 euroa (josta vielä luultavasti kankaan osuus menee johonkin muuhun maahan), niin tekeekö silloin yötä myöten hengenhädässä raatava bangladeshilainen töitä oman maansa vaiko Suomen talouden kohottamiseksi? Minun nähdäkseni Suomen. Eli jokaisen myydyn paidan kohdalla ME SUOMALAISET saamme olla kiitollisuudenvelassa bangladeshilaiselle, joka kyseisen paidan on ommellut, ja näin edistänyt SUOMEN hyvinvointia. Jos ompelija nyt saisi sellaisen korvauksen joka on paikallisiin oloihin nähden sopiva, ja saisi sen ansaittua vieläpä ihan kohtuullisessa ajassa, esim. kymmenessä tunnissa ja viidessä tai kuudessa päivässä per viikko, niin sitten kaikki olisi tasapainossa. Mut nyt vaivannäön, tuoton ja hinnan suhde on järkyttävässä epätasapainossa.

Vaatevallankumous ja pari linkkiä

Vaatevallankumous, Suomen versio kansainvälisestä Fashion Revolution -tapahtumasta, pidetään 24.4. Päivä on valittu muistuttamaan Rana Plazan romahduksesta, ja Vaatevallankumous sekä vaatii enemmän tolkkua ja läpinäkyvyyttä vaatetuotantoon, että juhlistaa rakkaimpia luottovaatteita. Itse päivänä on tarkoitus pukea vaatteet päälle nurin päin, ja herättää näin keskustelua siitä kuka vaatteemme valmistaa.
Lupauduin itse pitämään parsintapajaa ja kirjoittamaan tapahtuman sivuille ainakin jotain vaatteiden laadusta. Kaikki asiasta mitenkään kiinnostuneet ovat tervetulleita osallistumaan sopivaksi katsomallaan tavalla, esim. lähettämään luottovaatteidensa kuvan tapahtuman FB-sivulle!

--------

Parin päivän takainen uutinen: Marks & Spencer tulossa Suomeen. En ole tästä juuri mitään mieltä vaatteiden kannalta, kuuleman mukaan M&S-vaatteet ovat jokseenkin konservatiivisia eivätkä järin kiehtovia. Omia kokemuksia ei ole, joten olen kyllä valmis yllättymään iloisestikin. Mielenkiintoista on se, että M&S:llä on jo useita vuosia ollut varsin kunnianhimoinen eettis-ekologinen suunnitelma "Plan A" ("because there is no plan B"). Ehkä tämä on se syy, joka on saanut ananasmehukohussa ryvettyneen S-ryhmän innostumaan uuden merkin maahantuonnista?

-----

Muotiasiaa hieman epätavallisesta perspektiivistä, lakiasioiden näkökulmasta: Muotioikeus. Mielenkiintoinen blogi!

-----

Ihanaa kevättunnelmaa kirjasta Hieno tyttö - nuorten hyvän käytöksen opas.

Muotia ja mieltä -ilta 18.12.

Osallistun Muotia ja mieltä -tapahtumaan Urbanstory-kaupassa tämän viikon keskiviikkona viidestä lähtien. Minä, Outi Pyy (tässä muuten häneltä tosi hyvä kirjoitus angora-aiheesta) ja muotisuunnittelija Irene Häggqvist perkaamme muotialan ja vaatekaappien ongelmia ja etsimme niihin parempia vaitoehtoja - toivottavasti myös yleisön kanssa! Kerro vaatemurheesi niin katsotaan keksimmekö siihen jotain ratkaisuksi.

Tilaisuus on maksuton ja osoite on Katariinankatu 1. Tervetuloa!

Himoshoppaajista

Ansaitusti paljon huomiota ja pahennusta aiheuttaneesta NYTin Himoshoppaaja-artikkelista päähäni pälkähtäneitä ajatuksia (+ muutamasta velkaantumisesta kertovasta lehtijutusta, ja tästä blogista josta kiitos vinkistä Honkasalon Lauralle):

1) 500 euroa viikossa ylimääräisiin osteluihin?!?!? Ehkä minun pitäisi vielä miettiä, olisiko järkevässä palkkatyössä sittenkin mukavampaa kuin epäsäännöllisesti pieniä summia ansaitsevana kulttuurityöläisenä.

Pieni laskutoimitus. Jutun tytöllä on 800 e kuukaudessa "löysää" rahaa. Tekee vuodessa 9600 euroa. Jos nyt uisin itse vastaavassa rahamäärässä niin jakaisin summan näin: Siitä voisi laittaa satasen viikossa pikku hemmotteluihin ja välttämättömin vaateostoksiin, jolloin koko vuoden hemmottelu- ja vaatebudjetti olisi yhteensä 5200 e. Jos siitä puolet laittaisi vaatteisiin - 2600 e - vuoden vaatebudjetti olisi yli tuplasti isompi kuin minun nyt. Kaikki tarvitsemansa vaatteet olisi varaa hankkia mitä parhaimman laatuisina, esim. ompeluttaa mittojen mukaan huippulaatuisista kankaista. Jos kahtena perättäisenä vuonna pistäisi säästöön puolet vaatebudjetista, voisi teettää vaikkapa maailman kauneimmat saappaat Shoebakeryn Otsolla (tämänhetken tavoittamaton vaatehaaveeni). Tai jos mielikuvitus ei riittäisi teettämiseen, joka tapauksessa voisi hankkia mitä hyvänsä merkkivaatteita ja -asusteita. Ei luonnollisestikaan mitä hyvänsä määriä mitä hyvänsä merkkivaatteita, mutta sellaisen määrän kuin nyt vuodessa uutta tarvitsee, ylöspäin pyöristäen ja ilman mitään pihistelyä.

Viisikymppiä viikossa jäisi yleiseen hemmotteluun, kuten leffalippuihin, kahviloihin, keikkoihin ym.

Loput voisi laittaa säästöön, jolloin ilman mitään vaivannäköä tai vähintäkään asketismia saisi kokoon 4400 euroa - joka onkin suurinpiirtein kahden kuukauden lomareissun hinta missä vain kohteessa, ruokineen asumisineen matkalippuineen kaikkineen.

Eli voisi nauttia elämästä kaikin tavoin, pukeutua mitä ihanimpiin laatuvaatteisiin, ja viettää 2 kk aina jokaista työssä vietettyä vuotta kohden reissussa palkintona siitä, että ei täytä kotiaan mitättömän laatuisilla vaaterievuilla, jotka ovat jo valmiiksi lähes jätettä. Hmm, jaa-a, täytyy sanoa että jutun tyttö ei voisi mielestäni juuri tuntua hullummalta, vaikka hän polttaisi rahansa kokossa. Ja hänen tapansa käyttää rahaa tuskin on mitenkään ainutlaatuinen. Elämme omituisia aikoja.


2) Jos aikoo törsätä hulluna rahaa vaatteisiin, kannattaisi ostaa merkkivaatteita. Kun / jos joskus rahat loppuvat tai huomaa olevansa kaulaansa myöten veloissa, löytää aina jonkun toisen ääliön, joka ostaa huomattavalla summalla logolaukkusi tai merkkikenkäsi. Jos on raahannut kotiinsa tusinariepuja ketjukaupoista, niistä eroon päästäkseen joutuu lähinnä maksamaan.


…ja mitä helkkaria ihminen tekee sellaisella määrällä vaatteita, että niitä ei ikinä ehdi pitää kaikkia yllään? Käytettävissä oleva rahamäärä vaihtelee, mutta aikamäärä on kaikille sama: 365 päivää vuodessa, joista kussakin on 24 tuntia. Ajasta vähintään neljännes menee yöpuvussa. Pari-kolmesataa vaatetta kattaa kaikki mahdolliset vaatetarpeet ja suo huomattavaa vaihtelunvaraa (ei sillä, että niin paljon tarvitsisi omistaa, mutta ihan enimmillään siis). Enempää tuskin ehtii käyttää, sillä lisäaikaahan tunnetusti ei voi ostaa. Jos haalii vaatteita, joita ei aiokaan pitää, eikö aivan hyvin riittäisi että ostaa jotain Habbohotel- tai Poupeegirl-virtuaalivaatteita?

Jutun tyttö käytti kaksi mekkoa ompelijalla, joka on sentään aika fiksua toimintaa. Mutta osoittaa, että hän käyttää tiettyjä vaatteita useammin kuin kerran, joten suuri osta kaapin sisällöstä makaa jouten sitäkin pidempään.


3) En vastusta edullisia ketjuliikkeitä sinänsä. Ihmisille, jotka kaipaavat jotain päällepantavaa, koska alastikaan ei voi olla ja vaatteet eivät kiinnosta niin paljoa että niihin ei tekisi mieli laittaa tuloista kuin korkeintaan pari prosenttia, ketjuliikkeet ovat juuri passeli paikka. Sieltä saa edullisesti jotain vartalonverhoa, jotta voi liikkua ihmisten ilmoilla herättämättä kiusallista huomiota. Mutta minun on kertakaikkisen mahdotonta ymmärtää ihmistä, joka olevinaan rakastaa vaatteita, niinkin että laittaa niihin tuhansia euroja vuodessa, mutta ei ole niistä sen vertaa kiinnostunut että kyseisten liikkeiden mitäänsanomaton laatu ei vaivaa. Jos pätäkkää kerran piisaa, miksi, miksi, miksi vaatteista ja muodista kiinnostunut ihminen ei hanki jotain oikeasti hyviä vaatteita? Tai siis mistä asiasta vaatteissa on kiinnostunut, jos ei niistä vaatteista?

Minä vaan ihmettelen. Pää meinaa haljeta, kun ajattelen tätä asiaa.

Tavaroiden suhteesta

Kun tungin vessapaperirullia kaapinhyllylle, jossa oli valmiiksi rumia kuitukankaisia pukupusseja, keksin ainakin yhden selityksen sille, miksi ihmiset haalivat niin paljon tavaraa: Koska tavanomainen nykyelämä vaatii toimiakseen melkomoisen määrän epäesteettistä, jopa suorastaan rumaa tavaraa (vessapaperirulla, pukupussit, johdot jne) niin sitä koittaa omasta mielestään kauniita tavaroita hankkimalla parantaa suhdetta kotitalouden rumien ja kauniiden tavaroiden välillä. Niin että jos välttämättömät rumat tavarat ovat suhdeluku 1, että kauniita olisi ainakin 2, tai psyykestä riippuen vielä enemmänkin. Oma toivesuhdelukuni olisi arviolta noin 1:8, siis suvaitsen yhden yhdeksäsosan pakollisia mälsiä tavaroita kodissani, jota sitten alitajuisesti olen tavoitellut lisäämällä kauniiden asioiden määrää (josta tietenkin seuraa tunkua ja yleistä sotkuisuutta, joka on itsessään rumuuden kategoriaan kuuluvaa).

Tai ei ne "rumat" tavarat välttämättä niin rumiakaan ole, mutta sellaisia joita ei itse ole valinnut, ne vain pakon edessä päätyvät kotiin. Kuten juurikin esim. tietokonelaitteiden johdot - koneen itsensä on valinnut tarkoituksellisesti, ja se kuuluu "kauniiden" kategoriaan, mutta sen oheislaitehässäkkäjohtoja ei ole kutsunut nimenomaisesti, ne ovat vain luikerrelleet paikalle, ja ei niitä poiskaan voi heittää, koska ne ovat aivan pakollisia. Muuten ei saisi kuvia ulos kamerasta tai tulostinta yhdistettyä tietokoneeseen.

Niin ja tuossa ylhäällä kun lukee "ihmiset", se tarkoittaa tietenkin "minä"!

Kamerasta on hyötyä ostamatta-jättämisessä: otan nykyään kuvat niistä söpöistä kipoista ja kupeista joita en todellakaan tarvitse ja jotka eivät edes mahtuisi kaappiini, kuten allaolevat aivan liikkikset sirot pastellinväriset. Koska ne kiinnostavat vain esteettisenä asiana, valokuva riittää, enkä tarvitseitse kuppeja mukaani.

 Olen vienyt kerran parissa viikossa kassillisen tavaraa Kierrätyskeskukseen, ja aina sitä vaan riittää. Mutta on täällä selvästi siistimpää kuin prosessin alussa. Harmi vain, että en alussa tiennyt, että kyseessä on prosessi, enkä älynnyt ottaa kuvia alkutilanteesta!

Maailmanparannusta

Pitsitutkimus on jäänyt pariksi viikoksi pienemmälle vaihteelle, kun minulle tuli pakottava tarve selvittää ja ratkaista globaalin tekstiiliteollisuuden ongelmat. Vaivaavia seikkoja ovat m.m.

- Miksi on niin vaikeaa saada tietoja siitä, missä oloissa ja millä palkalla ostamani vaate on tehty?
- Jos kaikille vaatteen tuottamiseen osallistuneille maksettaisiin kohtuullinen palkka, paljonko vaatteiden hinta nousisi?
- Miksi vaatekankaille ei ole edes vapaaehtoisina kestävyysluokituksia, kuten sisustuskankaille pakollisina on?
- Maapallon ekologisen kestokyvyn kannalta, paljonko käytännössä voi esim. vuodessa hankkia vaatteita? (keskityn nyt vain vaatteisiin, ihan koko maailman kaikkia ongelmia en vielä koita ratkaista) Onko mahdollista edellämainituissa rajoissa pukeutua sosiaalisesti hyväksyttävästi ts. aiheuttamatta kiusallista huomiota esim. ylikuluneilla vaatteillaan?
- Miksi ylipäänsä on laillista myydä todella huonolaatuisia vaatteita, aineksista jotka eivät parhaalla hoidollakaan säily siistin näköisinä paria pesua pidempään?

.... ja monia muita kiperiä kysymyksiä. Olen lainannut kirjastosta kilokaupalla aihetta sivuavia kirjoja ja pommittanut eri tahoja sähköposteilla. Tästä tulee ehkä kirja, jos löydän kustantajan.

Loppukevennyksenä (pimpeli-pom!)
Stokkan Svenska Teaternin puoleiseen kulmaan on avattu shamppanjabaari, jossa on aivan ihanat puuvillaiset pitsiverhot ikkunassa. Jos verhot ovat noin laadukkaat ja hurmaavat, minkähänlaista herkkua tarjoiltava shamppanja on?