Yön ruhtinatar askartelee tilkuista

 

 Päivän asu eiliseltä: tanssimassa Anvil-klubilla asianmukaisesti tälläytyneenä. Kun en ole vielä päättänyt uuden blogin kuivuuden astetta, julkaistakoon tämä toistaiseksi täällä.

Kaikkea ei kannata säilyttää, edes käsityötarvikkeiden saralla, mutta on vaikea ennustaa etukäteen mille tulee käyttöä ja mille ei. Ompelin synkkää asuani varten pienen musta ranteeseen ripustettavan pussukan, johon mahtuu juuri pankkikortti, puhelin ja nenäliina (ei haittaa tanssimista). Käytin siihen pieniä mustia tilkkuja ja nauhanpätkiä, jotka olisivat olleet kaikenlaisiin muihin tarkoituksiin liian pieniä, saksin mukaan monta vuotta käyttämättä olleen hiuskoristeen ja vuoritin pussukan nahkalla, joka oli poisheittämieni saappaiden varsista. Kas kun niissä oli hyvää nahkaa, vaikka pohja oli peruuttamattomasti hajalla, joten leikkasin varret talteen ja heitin vain pohjat pois... Osa tilkuista oli 10 vuoden takaa, ja moneen otteeseen olisi jo voinut kuvitella, että ei niistä koskaan mitään tulekaan. Ja vastaavanlaista tarviketta on minulla edelleen vaikka kuinka paljon, vaikka olen heivannut paljon kierrätykseen, päiväkodin askartelutarvikkeiksi jne.

Jos ei ikinä tulisi tehtyä mitään kierrätyspaskarteluita, niin sitten voisi suosiolla myöntää että tilkku- ja jämäarkistojen oikea kohde olisi esim. polttolaitos, mutta sitten taas välillä tulee näitä todistuksia vastakkaiseen suuntaan.

Muuten olen sitä mieltä, että musta pitsijakkupuku on hämmästyttävän muuntautumiskykyinen vaate. Tätä ennen se oli päälläni ristiäisissä, pastellinvärisesti asustettuna. Kun käärii pään mustaan hattuharsoon, onkin täysin goottiuskottava.

Kohti uutta blogia

Olen pitkään miettinyt, että blogini pitäisi olla jotenkin helpommin ja informatiivisemmin nimetty. Nykyinen bloginnimihän tulee siitä, että perustin a-lace-diaryn yhdessä Riina Peuhun ja Emmi Jormalaisen kanssa Pitsikirjaa tehdessä. Se on sitten muovautunut minun kaikenkattavan tekstiilikiinnostuksen ja yleisen ympäristöasian kanavaksi. No nyt menin ja pykäsin wordpressiin superasiallisesti nimetyn rinnasaramaki.wordpress.com:in. Siellä on jo yksi ihan uusi juttukin, mikromuoveista lisää!

Yleisenä ohjeena bloginperustamista miettiville neuvon, että älkää helkkarissa valitko sellaista nimeä jossa on viivoja tai muuta kuin aakkosia. On todella vaivalloista vinkata puheessa että käypäs katsomassa blogiani osoitteessa a väliviiva lace väliviiva jne jne.

En nyt vielä tiedä jaanko ammattimaiset, yleisluontoiset, kenties kuivat tekstiiliasiat wordpressiin ja omakohtaisen höpsöttelyn, matkajutut ja pitsit tänne, vai miten käy. Kahden blogin päivittämisessä on enemmän vaivannäköä, mutta en sentään haluaisi luopua kirppispitsilöytöjen ym. esittelystä ammattimaista asiantuntijaprofiilia korostaakseni. Hmm! Onko lukijoilla tästä näkemyksiä?

Pitsilukijoille tässä iloksi hiljattain ostamani käpypitsinen / frivoliteettipitsinen rannekoru, jonka tekijä on Pipsa Pikkutupa. Kuvassa myös Harajuku Lace Centeristä ostettu hiuspanta muutaman vuoden takaa.

Aina vain laadusta

Kävin pari viikkoa sitten kouluttamassa suomessa valmistettuja vaatteita kotikutsumyyvän Kotimai Design -firman myyjiä vaatteiden laadusta. Parin tunnin koulutuksessa ei voi kuin raapaista pintaa, silloinkaan kun osallistujat ovat hyvin motivoituneita. Jotain tärppejä on, ompelujäljestä voi nopsaankin sanoa yhtä ja toista, kun taas kankaan laadun tunnistaminen vaatii pitkät ajat sormenpäiden totuttamiseen.

Pystyn itse aika hyvin kangasta koskettamalla päättelemään mitä materiaalia se on ja kohtuullisessa määrin arvioimaan myös kestoa/laatua. Pystyn arvioimaan miksi valmistuksessa on päädytty johonkin tiettyyn ratkaisuun, ja tiedän mitä muita vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Näen jos ompelussa on tapahtunut kämmi tai jos viimeistelystä on tingitty. – Mutta tämän ymmärryksen hankkiminen on vaatinut n. 10 vuoden aktiivisen askartelun kankaiden ja vaatteiden parissa, muotiopinnot mukaanlukien. Ei ole kohtuullista vaatia, että kaikki uhraavat yhtä paljon aikaa ja vaivaa vain saadakseen selville nukkaantuuko tai kiertyykö kaupassa tarjolla oleva t-paita vaiko ei.

Onneksi sentään kuitumateriaalia ei vaatteesta tarvitse kuluttajan itse arvailla, sen jo laki vaatii vaatteessa ilmoitettavaksi, mutta sen pidemmälle tiedon siirron vaatimukset eivät ulotu. Siitä eteenpäin laadun arvioinnin taakka lepää kuluttajan (tai sisäänostajan, jos hän on kunnianhimoinen) harteilla, vaikka hänellä ei ole välineitä tai kykyjä sen arviointiin. Sitäpaitsi monet seikat, esimerkkinä trikoon nyppyyntymisalttius, ovat sellaisia, että niitä ei kovinkaan tarkasti lopputuotteesta katsomalla ja hypistelemällä arvioida. Ja kuitenkin! Jossain vaiheessa tuotantoprosessia joku on tiennyt, minkäpituisia ja -laatuisia kuituja langankehruukoneeseen syötetään, millä koneella lanka on kehrätty, onko sille tehty nukanestokäsittelyjä, onko trikoo neulottu niin taikka näin, onko se kylvetetty anti-pilling-entsyymiliemessä vai lähetetty sellaisenaan maailmalle. Kuinka suurta huolellisuutta on noudatettu kappaleiden leikkaamisessa suoraan, onko nopeus vai työn jälki ollut ompelutehtaassa merkityksellisemmässä asemassa. Ja niin edelleen.
Jos näitä tietoja ei siirretä edelliseltä tuotantoketjun lenkiltä seuraavalle, niin todella vaikea niitä on valmiista tuotteesta esiin kaivaa (ehkä ompelujälki poislukien, joka on arvosteltavista seikoista selkein). Ihanteellisessa maailmassa kaikki vaatteen valmistukseen liittyvät tahot sekä antaisivat omista tuotantovaiheistaan tiedon eteenpäin että osaisivat ottaa edelliseltä lenkiltä sen vastaan, ja loppujen lopuksi myös tarjoilla kuluttajalle sellaisessa muodossa jossa hän kykenee sen ymmärtämään. Näin voisi tehdä oikeasti informoituja, hyviä ostopäätöksiä, ja vertailla eri tuotteiden hintaa perustellusti.

Facebook tarjosi minulle entuudestaan tuntemattoman suomalaisen suunnittelijan Alina Piun mainosta. Kerrankin onnistunut mainostarjooma ja vaatteiden tyyli osuu lisäksi kohdalleen! En ole nähnyt yhtään näistä vaatteista omin silmin, joten en voi kommentoida laatua, mutta nettikaupasta positiivisen esimerkkinä hyödyllisestä informaatiosta tämä:

Vaatemerkki siis tunnustaa nukkaantumisongelman olemassaolon, mutta vakuuttaa että tämän neuleen lanka on valikoitu sellaista laatua, joka kestää eikä nyppyynny. Oikein hyvä. Peruskuluttajalle tuon teknisempi informaatio tuskin on tarpeen (vai miten on? minä nyt haluaisin tietää ihan kaiken lampaan nimestä lähtien...)

kun taas tästä viskoositrikoosta haluaisin tietää hieman enemmän, koska viskoosia on niin moneen lähtöön, ja kyllä harmittaisi maksaa sellaisesta joka menee ensi pesussa rotanpesän näköiseksi. Minä nyt en muutenkaan osta vaatteita netistä, istuvuus ja kankaan tuntu ovat liian tärkeitä vaatteen hankinnan perusteita, mutta vaikka tietäisin että tämä malli on hyvä, niin epäluulo materiaalia kohtaan estäisi ostamisen. Vaikka siis tämä voi aivan hyvin olla vaikka kuinka laadukasta tavaraa.



Pienten vaatemerkkien tilanne on tietysti siinä mielessä hankala, että ei ehkä ole mahdollista saada täsmälleen samaa kangaslaatua kahteen eri erään, kun ei ole mahdollista ostaa suuria varastoja eikä toisaalta olla vahvassa neuvotteluasemassa kangasmyyjiin nähden. Mutta pitää vaan kaikin mahdollisin tavoin koittaa varmistaa, että saa kuranttia tavaraa – mikäänhän ei someaikana ole yhtä nopeaa kuin ikävien kokemusten leviäminen ja huonon maineen saaminen.

Antishoppailun teknotulevaisuus

Turussa järjestettävä Tekstiili2.0:n tekstiilikiertohackathon lähestyy (minut on pyydetty tuomaristoon, jee!) ja ajatukset askartelevat teknologian ja vaate-elämän yhtymäkohdissa.

Asiaa auttaa myös Hannu Rajaniemen juuri suomeksi ilmestynyt novellikokoelma Näkymättömät planeetat – mukavasti aivoja aktivoivaa luettavaa. Rajaniemi kuuluu myös niiden harvojen (n. kahden) scifikirjailijan joukkoon, jotka eivät ole aivan kujalla muodin mekanismien ja psykologian suhteen. Tässä kokoelmassa on mukana joskus aiemmin mainitsemani mainio novelli Apollo-avaruuspukujen ompelijattaresta. Joskin olen kyllä vahvan ammatillisesti sitä mieltä että neula joka novellissa esiintyy pitäisi olla nuppi- eikä hakaneula!! Toisena muoti-ihmistä puhuttelevana tarinanan nostan esiin novellin Kääpiökuningattaren katedraali, jossa päähenkilönä on nörttimenneisyydestään eroon pyristelevä muotiopiskelija. Paljon mielenkiintoisia ideoita siitä, miten some yhdistettynä koneoppimiseen voisi suht pikapuoliin kehittyä.

Muotiin tai pukeutumiseen ei mitenkään liity lumikin tarinaa versioiva novelli, mutta siinä mielenkiintoinen on tarinan alkuperäinen muoto (http://neurofiction.net). Se on tarkoitettu luettavaksi ruudulta, aivotoimintaa mittaava Emotiv päähineenä, ja tunnereaktioiden perusteella kone valitsee miten tarina etenee. Tämä laite on siis oikeasti olemassa, niitä myydäänkin niille jotka haluavat tutkailla omia aivosähkötapahtumiaan. Ne voi yhdistää erilaisiin laitteisiin, mm. pienoishelikopteriin jota voi näin ohjata ajatuksilla!

Juttelin tässä joku päivä ihmisen kanssa, joka oli ollut kehittämässä jotain kiertotalousprojektia. Yksi osa hommaa oli ollut satojen kirppispöytien kuvaaminen, ja sitten kuvien esittäminen (en tiedä kuinka laajalle) avustajien ryhmälle. He siten ympyröivät kuvista iseään kiinnostavat tavarat. No, tästä mm selvisi se, että ainakin puolet kierrossa tarjolla olevasta tavarasta ei kiinnosta yhtään ketään. Olisipa hyvä jos tämä tavara pystyttäisiin identifioimaan jo alkuperäisessä ostovaiheessa tai mieluiten jo ennen kuin sitä edes valmistetaan! Toinen osio oli jonkinlainen nettikirppisten supertietokanta: kaikki Suomessa netissä myynnissä oleva tavara lajin, hinnan ja myydyksi tulemisen tai myymättömyyden mukaan lajiteltuna.

Kaikki tämä yhdistettynä johtaa seuraavanlaiseen tulevaisuusvisioon:

Itseoppiva tekoäly (tai ainakin jonkinsortin deep learning verkko jokinjokin) käy läpi kaiken maailmat eBayt, huuto.netit jne. Se selvittää tästä datamassasta mitkä ominaisuudet tavaralla, esim. vaatteella, johtavat siihen että sitä arvostetaan. Mittarina, toki karkeana mutta kumminkin hyvää osviittaa antavana, toimii raha. Jos joku on valmis maksamaan jostain asiasta rahaa, se kielii suurella todennäköisyydellä siitä että kyseistä asiaa arvostetaan ja pidetään jollain tapaa hyödyttävänä.
Hidastavana tekijänä tässä on se, että ihmiset tekevät myynti-ilmoitukset ja kuvailevat tuotteita mitä moninaisimman sekavin tavoin, mutta luotan siihen että algoritmi kumminkin rakentuu toimivaksi.

Sitten kun ihminen on tekemässä ostosta, jonkinlainen appi varoittaa, mikäli samankaltaisten tuotteiden arvo putoaa radikaalisti heti kun se on ostettu. Ostos ei siis ole luultavasti kovin kannattava, koska jos sen joka tapauksessa haluaa välttämättä hankkia, sen saa lähes tai täysin ilmaiseksi jostain (ja appi voi vinkata samantien mistä sen saisi). Toisekseen Emotiv tarkkailee tunnetilaa, ja jos vaikuttaa siltä että ostosaie on reaktio meneillään olevaan tunnekokemukseen, se niin ikään varoittaa käyttäjää – valituista säädöistä riippuen ehkä jopa blokkaa luottokortin kunnes tunnetila on tasoittunut :D

Kyllin pitkään ihmistä tarkkaillut oppiva algoritmi pystyisi myös luultavasti ennustamaan kuinka suurella todennäköisyydellä jokin vaate muodostuisi suosikkivaatteeksi.

Ainoa ongelma tässä on, että kuka tai mikä taho tälläistä algoritmia lähtisi kehittämään, kun ostamatta jättäminen ei tuota kenellekään rahaa. Valitettavan paljon todennäköisempää on se, että aivotoimintaa ja mieltymyksiä analysoiva algoritmi kehitellään vaatteita myyvien tahojen toimesta, niin että pystytään entistäkin tehokkaammin myymään tarpeettoman paljon vaatteita ja kaikenlaista muutakin rompetta pienelle ihmiselle, joka on aivan eri olosuhteisiin kehittyneiden aivojensa armoilla…

Vickanin reikämekko

Iltasanomien muotijournalisti liiteli pitsin määrittelykarikkojen ohi kuvailemalla kruununprinsessa Victorian lapsensa ristiäisissä käyttämää mekkoa "reiälliseksi". Tirskahtelin tälle kyllä itsekin. Mutta on todella hankalaa saada selville mitä tuo mekko tarkkaan ottaen on. Kuvat ovat liian kaukaa otettuja että niistä näkisi tekstuurin riittävän tarkasti. Eräällä FB:n ompelupalstalla kävimme pitkän keskustelun aiheesta. Ensin olin itse kivenkovaan sitä mieltä, että kyseessä on koneommeltu pitsi (chemical lace / katoavalle pohjakankaalle tehty kirjonta). Mutta tarkemmat lähikuvat paljastivat, että hieman korituolin ristikkoa muistuttavassa osuudessa on havaittavissa paljon vikkaussilmukalta näyttäviä kohtia. Kirjontakoneilla, jotka koneommeltua pitsiä tekevät, voi jäljitellä hämmästyttävän uskottavasti monenlaisia pitsitekniikoita, eivätkä virkkaussilmukalta matkan päästä näyttävä jälkikään ole mahdottomuus, jos koneen ohjelmoija on viitseliäs. Vasta kun kirjontapistot todella erottuvat, tai vaihtoehtoisesti pystyy varmuudella sanomaan, että on virkkaussilmukoita, voi tehdä vankan päätelmän. Pitää päästä suht lähelle, että asiasta saa varmuuden, ja tarpeettoman hienotunteiset ruotsalaiskuvaajat eivät olleet kiilanneet riittävän lähelle Vickanin kolttua. En tiedä mikä syy mekon tehneellä by Mlina -firmalla on olla ottamatta kunnon lähäreitä teettämistään mekoista...

Virkkauskonetta ei ole olemassa, siis ainakaan sellaista, jonka jälkeä kukaan yhdenkään pannulapun virkannut erehtyisi luulemaan käsintehdyksi. Crochet machine -nimellä myytävät koneet ovat neulekoneen muunnoksia, jotka tekevät nauhoja, nyörejä, joskus jonkinlaisia verkkoja, mutta eivät mitään käsinvirkkausta muistuttavaa. Ei vaan ole kyetty vielä rakentamaan konetta, joka osaisi erehtymättä tunkea koukun edellisen kerroksen silmukkaan, joka virkkaamisessa on välttämättömyys. Neulekoneen tuotos muistuttaa tekniseltä kannalta paljon käsinneulontaa, paitsi jos kyseessä on loimineulekone. Mutta esim. ihan tavallinen t-paita-trikoo olisi periaateessa mahdollista neuloa samanlaiseksi käsin, jos vain olisi hiiren kokoinen ja olisi käytössä saman mittakaavan puikot. Virkkausta ei pysty samalla tavalla koneellistamaan.

Alibabasta "crochet machine" ja sen tekemiä alushousunnauhoja.

Tästä päästäänkin siihen, mistä olen kai joskus aiemminkin täällä kirjoittanut: jos kaupassa näet virkatulta näyttävän vaatteen/asusteen, ja siis osaat erottaa virkkauksen ja neulonnan toisistaan jne, niin silloin ne ovat käsin virkattuja. Usein niissä ei mitenkään mainita, että kyseessä on silmukka silmukalta tehty käsityö.

Kirjoitin sitten tuonne by Malina -firmaan ja kysyin heiltä, mitä materiaalia mekko on ja onko se tehty käsin. He vastasivat merkittävän nopeasti, vain muutamassa tunnissa. Vastaus kuitenkin jätti jälkeensä aivan yhtä sankan hämmenyksen kuin sitä ennenkin vallitsi:
"Hi,
yes it our dress Emily, find it here: http://www.bymalina.com/en/shop/dresses/by_-malina-emily-aw16-02-emily
It’s crocheted but not by hand.

Have a nice weekend!

Med vänliga hälsningar/Best Regards
-----"

Virkattu materiaali, jota ei kuitenkaan ole tehty käsin, on samaa kuin kuvailisi jonkin materiaalin olevan "aitoa silkkiä, mutta synteettistä sellaista". Siinä ei vaan ole mitään tolkkua. Jäämme ihmettelemään.

Odotan, josko joku ostaisi tuon mekon ja lähettäisi siitä minulle superlähikuvan!

Pitsi-idolini Pat Earnshaw määrittelee pitsin muistaakseni "koristeellisiksi rei'iksi, jota ympäröi lanka". Joten ehkä se "reiällinen mekko" ei sitten olekaan niin pöljä ilmaus kuin miltä ensialkuun kuulostaa.

Viedäkö H&M-kierrätyspönttöön vaiko ei?

Kommentoin jo Hyvän mielen vaatekaapin fb-sivulla pikaiseltaan WWF:n ja H&M:n yhteistä vaatekeräystä: "Miksi H&M on perustanut kierrätysviikkonsa juuri sille viikolle, kun muistellaan Rana Plazan uhreja? Mitä kerätyille vaatteille loppujen viimeksi tapahtuu? Ei kai H&M tahallaan anna sellaista virheellistä kuvaa, että tällä hetkellä olisi jo käytössä tekniiat, joilla käytöstä poistetuista vaatteista loihdittaisiin uusia vaatteita (closed loop)?
Sinällään on hyvä, että pikamuotia maailmaan tursuttava yritys pyrkii ottamaan vastuun tuottamistaan vaatteista. Mutta pitääkö samalla sumuttaa kuluttajia luulemaan, että olisi millään tapaa ekologista ensin ostaa liikaa, sitten tunkea rättejä keräyspönttöön ja sitten vielä ostaa alennuskupongilla lisää tarpeettomia vaatteita? Ei meinaan ole. Eikä ole sittenkään, kun suljettu materiaalikierto saadaan toimimaan. Mikään kierrätyspyöritysvieritys-hulabaloo tai nerokkainkaan tekninen jippo ei poista tätä tosiasiaa.
Tekstiilijäte ei olisi ongelma, jos sen kohdalla puututtaisiin jo alkusyyhyn, eli liialliseen tuotantoon ja ostamiseen."

Pidän todella kyynisenä ja suoraansanoen vittumaisena tekona sitä, että H&M on päättänyt perustaa oman hii haa hoo kierrätysviikkonsa juuri Rana Plazan muistopäivän päälle. Niin monet asioihin perehtymättömät ihmiset pitävät ekologisuutta ja eettisyyttä samana asiana (enkä moiti heitä, kaikesta ei voi tietää kaikkea) että tämä on ilmiselvästi tarkoitettu sumuttamaan näitä suuria joukkoja. Aa, kierrätettyä! No sittenhän ne työntekijöiden palkka- ja turvallisuusasiat ovat varmastikin kunnossa!

En epäile, etteikö H&M oikeasti pyrkisi kaikin keinoin edistämään closed loop -tekniikan kehittymistä. Hehän hiljattain palkitsivat suomalaisen tutkimusryhmän ioncell-keksinnön omassa tekstiilikierrätyskilpailussaan. Selluloosakuituja, lähinnä puuvillaa, kemiallisesti kierrätävä metodi on jo toimiva, se mikä puuttuu on sen saaminen taloudellisesti kannattavaksi teollisessa mittakaavassa. Vain ajan kysymys, varmasti. Tätä tulevaisuudenkuvaa silmälläpitäen H&M on rakentanut tekstiilikeräysjärjestelmänsä (ja H&M:n perässä moni muukin pikamuotifirma).
Tämä auvoisa tulevaisuus on kuitenkin toistaiseksi vasta haavekuva. Toistaiseksi H&M:n keräämät tekstiilit lajitellaan Saksassa (I:CO / SOEX)  jätteeseen ja sellaisenaan käyttökelpoisiin (paremmat myydään Euroopassa hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta, kehnommat myydään kehitysmaihin – tästä saadut varat H&M käyttää oman ilmoituksensa mukaan "social projects, as well as research and innovation projects on how old textiles can be turned into new fibres", eli oletettavasti esim. juuri tuon mainitun tekstiilikierrätyskilpailun palkintorahat on kerätty näin).
Jätteeksi luokitellut lajitellaan materiaalin mukaan. SOEX:n powerpoint-esityksessä selviää, että tekstiileistä 60% on käyttökelpoisia sellaisenaan. 15% päätyy pyyhkimäräteiksi teollisuudelle. 20%:n kohtalo on "fibre-pulling", eli ne revitään kuiduiksi. Näistä ehdottomasti suurin osa päätyy autoteollisuuteen, istuinten täytteeksi. Vain minimaalinen osa kehrätään uudestaan langaksi – eikä ihme, sillä sekalaisesta tekstiilijätteestä ei ole helppo loihtia suht vaativaan tekstiilikäyttöön kelpaavaa kuitua. Muu kierrätys on 8% ja jätettä (joka poltetaan energiaksi) on 3%. Kaikesta re-loop-meuhkaamisestaan huolimatta H&M ei ole lähelläkään sitä, että kierrätyspönttöön hyljätyistä vaatteista syntyisi uusia vaatteita. H&M:n kierrätysmateriaalista tehdyt vaatteet on enimmäkseen tehty aivan muista materiaaleista kuin vanhoista vaatteista, esim. muovipulloista tehdystä polyesteristä.
Ylipäänsä, sitenkin kun kehdosta-kehtoon kierrätys saadaan toimimaan, se ei oikeuta päätöntä vaatekulutusta. Ruoanjätteekin voidaan erittäin onnistuneesti kompostoida mullaksi, mutta silti on epäekologista heittää ruokaa roskiin.

Kuluttaja, joka hädissään tekstiilijätenyssykkänsä kanssa ihmettelee mitä nyt pitäisi tehdä, miettiköön sitä, mistä syystä hänellä kierrätettävää tekstiiliä on. Jos kyseessä ovat muutamat käyttökelpoiset vaatteet, jotka joko koon tai elämäntavan muuttumisen takia eivät enää ole tarpeellisia, ne voi lahjoittaa kotimaisille kierrätystahoille. Jos taas kaappeihin on keräytynyt kassikaupalla vaatetta, joka nyt ei vaan inspaa tai on silleen nuhraantunut ettei enää huvita ja tekisi mieli ostaa uutta mutta ei mahdu, niin mene nyt ihminen itseesi ja käsitä että suurin vikapää megalomaaniseen tekstiilijäteongelmaan ja mätäneviin paitavuoriin kaatopaikalla olet sinä itse. Lakkaa yletön shoppaaminen niin ongelma katoaa. Ei pidä mankua että "jonkun" pitää järjestää tekstiilikierrätys, vain saadakseen liian tekstiilin haittatekijän kätevästi häviämään omasta elämästään.
Jos kyseessä on todella sellaisenaan käyttökelvoton tekstiili, siis risoja parittomia sukkia tms., niin ne sopii kaikin mokomin viedä H&M:n kierrätykseen, mutta ei ole hirveä synti vaikka ne laittaisi energiajätteeseen. Todella loppuun ihminen kuluttaa sen verran vähän tekstiiliä, että se itsessään ei muodostu muun yhdyskuntajätteen joukossa miksikään merkkitekijäksi.

Ennenkaikkea ekologista on 1) tunnistaa todelliset tarpeensa ja hankkia vain niiden mukaan vaateita ym. tekstiiliä ja 2) hankkia se mahdollisuuden mukaan käytettynä.

Laatuvaatteiden sukupuolesta

On tässä vaatteideen laatuun perehtyessä moneen otteeseen tullut mieleen, että olisi paljon helpompaa olla laatuvaatteisiin hurahtanut mies kuin nainen (tai sitten nainen, jolle miestenvaatteet sopivat). Tänään kirjaa varten eri tietoja etsiskellessä törmäsin aihetta kuvittavaan vaatepariin. Miehille tarjotaan paljon paremmin asiaperustein selostettua laatua kuin naisille. Naisille tarjotaan vaatteiden sievää ulkonäköä, mutta löytyykö laatua? Harvemmin.

Katsokaa nyt tätäkin kalliissa muotinettikaupassa yli 500 euroa maksavaa söpöä puuvillavoileemekkoa. Informaatiota on monin verroin enemmän kuin halvemmissa nettikaupoissa. (En nyt ala mussuttaa siitä, että käytetty pitsi ei ole virkattua vaan koneommeltua, vaikka ihan hyvin voisin). Sinänsä suurin osa infolootan tiedoista on sellaisia, jotka ilmenevät jo kuvaa katsomalla. Kyllä juu, on koristeltu kankaan sävyisillä kirjonnoilla. Hyödyllistä tietoa, jos kuva on jäänyt latautumatta.

Söpö on.
Mutta sitten lähikuva.

Hyvä siis että lähikuva on. Se on tärkeä. Kiitos tälle nettikaupalle, että ostopäätöstä ei tarvitse perustaa paahtoleivän kokoiseen kuvaan.

Tämä on esimerkkikappale mielestän suht. hinnakkaasta vaatekappaleesta, jonka luulisi olevan ekstrahuolellisesti valittu. Kohdassa a) pitsiupotus on heilahtanut. Kohdassa b) on joku kumma mutru. Kohdassa c) on törröttävä langanpätkä, joka nyt itsessään ei ole kovin paha vika, mutta eikö valokuvaaja tai joku olisi voinut nyppäistä sen pois? Se ei ole hyvää mainosta.


Sitten aivan sattumalta löytynyt miesten talvitakkivalmistaja.
Alkuun nettisivulla on pari hyvännäköisen jampan kuvaa takki päällä. Sitten itse takit.

Seuraavaksi kerrotaan mikä tekee tästä takista hyvän hankinnan:

Takin hyviin puoliin paneudutaan perusteellisesti ja informatiivisesti:

Ja entäs tämä:

Hihoissa on pidennys- ja lyhennysvaraa! Kuten paremmissa miestenvaatteissa yleensäkin, on varauduttu siihen että asiakas voi muokkauttaa vaatetta joko oman koon muutoksen takia tai saadakseen täydellisen istuvuuden.

Nämä takit maksavat 845 dollaria eli n. 740 euroa. Verrattuna kesämekkoon, vaika kuinkakin pitsiupotuksilla koristeltuun, työmäärä takin tekemisessä on moninkertainen. Hinta taas ei.

Grr!

Mistä löytyisi se naisten keikari.com, jossa vertailla vaatteiden todellista laatua???

En ostanut uutta puhelinta

Perustin Instagram-tilin, jonka nimi on kätevästi rinnasaramaki. Tervetuloa seuraamaan!

Tämän aikaansaaminen vaati hirveää säätöä, koska iPhoneni käyttöjärjestelmä oli niin vanha, että sille ei pystynyt enää Instagramia lataamaan. Koko päivä meni, että sain käyttiksen vaihdettua, ja mietin moneen otteeseen että voisihan ihminen kai uudenkin luurin ostaa, mutta nyt olen tyytyväinen sitkeyteeni. Korjautin puhelimestani hajonneen sulkemisnappulankin (65 e Mobileclinic, tunti meni, olen tyytyväinen). Ja näin olen omalta osaltani hidastanut turhan kuumentunutta kännykkä/pienelektroniikkateollisuutta, jossa hemmetti soikoon pari vuotta vanha vehje on aivan antiikkinen.

Sitten kun iphone-rutkuni hajoaa, saatan ostaa Fairphonen, arvostan yritystä tehdä puhelin itse korjattavaksi sekä jossain määrin eettiseksi.

Olen pariin otteeseen törmännyt kysymykseen siitä, miksi vaatteiden shoppailun ympäristövaikutuksesta puhutaan niin paljon suhteessa esim. elektroniikan hommaamiseen, jolla on kiistämättömän suuret ympäristövaikutukset. Kysymys on aivan pätevä – mutta siihen on yksinkertainen vastaus. Vaatteiden/muodin kuluttamisen ympäristövaikutukset nousevat esille siksi, että alan ihmiset ovat tietoisia ongelmista. Harvassa ovat ne muotialan opiskelijat tänäpäivänä, joita ei yhtään mietitytä kysymys "miksi tehdä tähän vaatteita tursuavaan maailmaan vielä lisää vaatteita?". Kun taasen ilmeisesti elektroniikkainsinöörejä aihe ei kiinnnosta (paitsi Fairphonen perustaneita heppuja), ainakaan niin pitkälle että he rupeaisivat masinoimaan jotain "Gadgets revolution day" -tyyppisiä tapahtumia tai kirjoittamaan Hyvän mielen piuhalootaa. On toki mahdollista, että ympäristöstä ja ihmisoikeuksista huolestuneet insinöörit pyrkivät ratkaisemaan nämä ongelmat teknisesillä innovaatioilla kuluttajakampanjoiden sijaan.

Kuvia tässä postuaksessa ei ole, koska näemmä iPhonen uudempi käyttis ei keskustele läppärin vanhan iPhoton kanssa. Hohhoijaa sanon minä!

Vaatteiden valmistusaineluettelo

 

Olin eilen Yliopiston Tiedekulmassa puhumassa osana Kuukauden Käsitelmä -tilaisuutta, muut esiintyjät olivat Outi Pyy ja dosentti Riikka Räisänen. Kullekin oli aikaa puoli tuntia – piti hieman kirmata että sain tiivistettyä sanottvani tuohon mittaan! 

Esitin tilaisuudessa ideani siitä, että vaatteisiin & muihin tekstiilituotteisiin pitäisi saada valmistusaineluettelo siinä kuin kosmetiikkaan ja ruokaankin. Luonnollisestikaan tuskin sitä voisi laittaa niskalappuun, tai se muodostuisi ainakin teknisempien vaatteiden osalta niin pitkäksi että lepattaisi helmasta ulos, mutta asian voisi järkevästi toimittaa esim. QR-koodilla tai vastaavalla tekniikalla. Niin suuri osa tekstiilin käyttäytymisestä riippuu siitä minkälaisia viimeistysaineita sen käsittelyssä on käytetty, että on vallan kummallista että niistä ei saa yleensä mitään tietoa. Lisäksi allergisille tai kemikaalitaakasta huolehtiville nämä tiedot olisivat todella hyödyllisiä. 

En käy valalle siitä että kuvan lappuun valitsemani aineet olisivat sellaisia joita oikeasti käytettäisiin yhdessä, mutta kaikki niistä ovat ihan yleisessä käytössä olevia. Reaktiiviväreillä on hyvä valon- ja pesunkesto, joten tieto siitä olisi myyntiä edistävä. DMDHEU (dimethylol dihydroxyethyleneurea - kiitos wikipedia!) kuulostaa muotihuumeelta, mutta on ureapohjainen resiinikäsittely, jolla saadaan aikaan lähes rypistymätön puuvillakangas, siis "silittämättä siisti". Kätevää jos inhoaa silittämistä, mutta se a) vaikuttaa kankaan tuntuun niin että täyspuuvillakin tuntuu polyesterisekoitteelta b) saattaa hönkiä formaldehydiä, joka voi aiheuttaa herkistyneille iho-oireita ja c) heikentää kankaan vetolujuutta niin, että kangas saattaa melko yllättäenkin ratketa varsinkin taitteiden kohdalta. Tätä viimeistä vastaan auttaa jossain määrin pehmentimen käyttö. 

Oikeasti, miksi kukaan valmistaja ei ole vielä keksinyt tätä idistä? Varsinkin sellaisille valmistajille, joilla on hyvin pitkälti koko tuotantoketju omissa käsissä, tämä voisi olla fantastinen myyntivaltti.

Villa villallaa lallallaa

Kävin eilen vetämässä vaatelaatutyöpajan Keravan opistossa (kiitos kaikille paikalle tulleille!) ja sen jälkeen tuli sellainen olo että kyllä tästä kirjankin saa aikaan. Hehkutin hiukan suomenlampaan villaa – ja sain esityksen jälkeen kuulla, että myös Gotlannissa puhutaan heidän omista lampaistaan tasan samoin sanoin: upea villa, jota kuitenkaan ei osata arvostaa tarpeeksi ja joka menee suurelta osalta nykyään hukkaan. Mitä lammaskantoja sitten osataan arvostaa villan kannalta? Ainakin islantilaiset ovat osanneet tuotteistaan omat lampaansa. Merinosta kuulee kyllästymiseen saakka. Mutta muutoin maailman monilukuiset ja monipuoliset lammasrodut ovat valitettavan huonosti kuluttajien tietoisuudessa. Villa on "vain villaa".

Luen juuri hurmaavaa pikku kirjasta ison-Britannian lammasroduista, joita on saaren joka kolkassa omansa. Joka rodulla on erilainen, eri käyttöön sopiva villa. Villa on selvästi aines, joka hyötyisi paremmasta brändäyksestä ja eriyttämisestä. Mahdollisimman ohutta (=kutittamatonta), kiharaa villaa tuottavat rodut ovat tällä hetkellä suosiossa, kun taas paksua ja karheaa esim. mattoihin tai ulkopukimiin sopivaa villaa tuottavat ovat sukupuuton partaalla (koska mattoihin ym sisustustarpeisiin käytetään nykyään enimmäkseen tekokuituja). Mutta jos osattaisiin kiehtovasti esitellä mitä jännittäviä, erilaisia kankaita voidaan tehdä karkeamistakin villoista, niin ehkä asianharrastajat ainakin innostuisivat. Esim. Herdwick-lampaan kovasta, karkeasta ja suorakuitusesta villasta tehdään (tai siis tehtiin vielä 50-luvulla, jolloin kirja painettiin) kestävää Hodden Grey -nimistä kangasta. Kuinka mahtavan kiinnostavaa olisi esim. takkikaupoilla saada kuulla että tämä harmaa takki on tehty Cumberlandin maakunnassa paikallisten perinnelampaiden villasta ja samaa kangasta käyttävät tietyt brittiarmeijan regimentit uniformuissaan.

Islanninihme-villatakkini on osoittautunut todella hyvin sekä kylmää, tuulta että sadetta pitäväksi, ainakin pöyhöävää tihkua se pitää erinomaisesti. Ihoa vasten islanninvilla ei olisi kovin miellyttävää, mutta ulkovaatteessa juuri paikallaan – käy järkeen, koska juuri tuulisessa ja märässä ilmastossa sen pitää lammastakin lämmittää. Mitä kaikkia muita juuri tiettyyn käyttöön sopivia villoja maailmassa mahtaisi ollakaan, jos vain tietäisi ja löytäisi?

Swaledalenlampaat katoamassa
Islanninlampaat muodissa 
Musta Welshin vuorilammas ei ilmeisesti ole vaarassa

Kyllä taas saa kadehtia klassisesta herrainpukeutumisesta kiinnostuneita miehiä - mahtava opas tweedin moniin lajikkeisiin
Wovember – villanarvostusprojekti 
Lista brittiläisten lammasrotujen villatuotteita myyvistä firmoista

Tekstiilien kestävyyden ymmärtäminen ja kohentaminen

Tyytyväistä hyrinää: löysin fantastisen mahtavan kirjan aiheesta kestävät tekstiilit ja mikä niistä tekee kestäviä. Sen nimi on Understanding and Improving the Durability of Textiles, editori P. A. Annis, luettavissa googlebooksissa jos joku muukin haluaa paneutua aiheeseen. En voi kuin jatkuvasti ihmetellä, että taidan olla ensimmäinen joka rakentaa siltaa huonolaatuisista vaatteista närkästyneen, parempaa kaipaavan kuluttajan ja tekstiili-insinöörien välille. Kankaiden kestävyyttä ja siihen vaikuttavia seikkoja on tutkittu ja asiasta kirjoitettu satojen hyllymetrien määriä, mutta kaikki tähän asti löytämäni on todellakin insinööriltä insinöörille. Sellaiselle, joka hyvä kun ymmärtää että puuvilla ja polyesteri eivät tule samasta kasvista ei näistä kirjoituksista paljoakaan apua irtoa.


Näistä nyppyyntymiseen ja kankaan pinnan kulahtamiseen vaikuttavista asioista pitäisi kyllä puhua suunnittelijakoulutuksessa enemmän, varsinkin jos on ajatuksena valmistaa ekologisesti kestäviä ratkaisuja tekeviä suunnittelijoita. Jos ei tiedä teoriaa, pitää opetella käytännön kautta ja siinä voi mennä kauankin sekä vahingossa tulla suunniteltua kestämättömiä vaatteita vaikka aikomus olisi ihan muu.

Logoista

 50-luvulta kajahtaa taas!

Koskennurmi-Sivosen teetettyjen vaatteiden laadun arvointia kästtelevästä tutkielmasta poimin couture/ateljeetyön arvosteluun ja arvoon liittyvästä käsitekentästä arvon "discretion" eli olisiko suomeksi hienotunteisuus tai huomiotaherättämätön tahdikkuus. Se ei Koskennurmi-Sivosen mukaan ole enää kovin korkealle arvostettu seikka, toisin kuin aiempina vuosikymmeninä. Moneen kertaan mainitsemani (ja lukemani) madame Dariaux'n Elegance viittaa jatkuvasti juuri tähän ominaisuuteen pukeutumisen ylimpänä saavutuksena – aina kello kuuteen asti, jonka jälkeen naisen velvollisuus ja oikeus on olla mahdollisimman säkenöivä ja lumoava.

No, huomaan että ilmeisesti mme Dariaux tai ties mikä vaikuttaa omaan psyykeeni, sillä koen itse tämän tietyn salaperäisyyden erittäin toivottavana ominaisuutena vaatteiltani. En nyt tarkoita tahdikkuudella  sitä, miltä vaatteet näyttävät, vaan sitä, mitä niiden perusteella pystyy päättelemään. En yhtään kaipaa sitä, että ventovieraat ihmiset pystyvät pelkästään katsomalla selvittämään mistä vaatteeni ovat kotoisin ja mitä ne ovat maksaneet. Tästä syystä inhoan logollisia tuotteita. Ne julistavat aivan liian avoimesti vaatteen alkuperän. Haluan olla itse tähti, ja vaatteet hiljaisia ja nöyriä palvelijoita, jotka eivät tuo itseään esiin. Logo on liian kovaääninen visuaalinen elementti ja lisäksi ymppää valmistajan tyyli- ja arvomaailman liian selvästi ulkoasuuni. Minua nyppivät muuten erinomaiset tuotteet, jotka on kuitenkin tärvätty länttäämällä niiden keskelle valmistajan liikemerkki. Valmistaja ilmenee kyllä asianharrastajalle muotoilusta muutenkin, ja jos ei ilmene niin antaa jäädä ilmenemättä.

Tietysti näin bloginpitäjänä, joka julkituo joka ainoan vaatehankinnan on hieman turhaa mesota 'salaperäisyydestä', mutta ainakin blogissa voin sitten kertoa juurta jaksain vaatteideni alkuperän ja motivaationi niiden hankkimiseen.

(Hyvän mielen vaatekaapin virallinen mielipide tietysti on, että jos logot sopivat ja kuuluvat omaan tyyliin, ne ovat täysin paikallaan, vaikka sitten olisi asukokonaisuutena logopaita, logohousut, logolaukku ja logotatuointi otsassa. Kukin oman mieltymyksensä mukaan.)

Globaali potlatch (epätoivoa selittämättömän äärellä)

 "the nature of current economic system is to produce ever more where already is over-production"

Tiedättekö potlatch-juhlat? Ne ovat pohjois-Amerikan tiettyjen intiaanikansojen perinteinen tapahtuma, jossa mm. tuhotaan valtaisia määriä suurella vaivalla valmistettuja arvokkaita huopia ja muita esineitä. Kuulostanee vaikeasti sulatettavalta ja ei ihan viisaalta toiminnalta*, mutta hei, miettikää tätä meidän omaa talousjärjestelmäämme...
viikon mittaan silmin on osunut taas kaikenlaista tietoa kaatikselle joutuvan käyttökelpoisen tavaran määrästä, ei vain tekstiilipuolelta vaan yleensäkin. Tuskallisin juttu ovat tuotteet, jotka joutuvat hävitykseen koskaan edes kuluttajan käsiin joutumatta, siis kun tuotetaan tavaraa, joka ei menekään kaupaksi tai muusta syystä ei päädy edes myyntiin, ja sitten se tuhotaan ihan upo uutena. Outi Pyy kirjoitti tekstiilijätteestä, jonka usein huomioimatta jäänyt osa-alue ovat tuhottavat myymättä jääneet tuotteet. Niiden määrästä ei ole mitään tilastoja, joten jää arvailun puolelle paljonko kuskataan periaatteessa suoraan tehtaan ompelupöydältä hävitettäväksi, mutta ilmeisesti määrät ovat huomattavia.

Kesällä kun oli Siivouspäivä, kävin viemässä pari kassillista anonyymejä johtoja ja selittämättömiä elktroniikkavehkeiden osasia SER-kierrätykseen, ja tuntui ihan hemmetin karmealta heittää roskalavalle pussissa olevia, kertaakaan siis käyttöön ottamattomia osasia – mutta mitä muutakaan niille saattoi tehdä? Niitä oli tullut jo taloudesta poistuneiden vempeleiden kanssa, ties mitä plugeja ja välikappaleita ja vaihtotöpseleitä, täysin tarpeettomia mutta varmuuden vuoksi vaan mukana. Ja kuka tietää, tarvitsisiko joku jossakin juuri sitä vuoden 2007 skannerin välipistoketta tms., mutta pistoke ja hän eivät vain löydä toisiaan.

Juttelin kerran laatujärjestelmistä ja johtamisesta tietävän ihmisen kanssa, ja hän sanoi että yksi merkittävä tekijä joka johtaa älyttömään liian tuottamiseen ovat väärin suunnatut kannustimet. Esim. jos työntekijöiden ja välijohdon bonukset on sidottu tuotetun tavaran määrään, sitten tehdään hallit ja varastot täyteen, vaikka myyntiä ei olisi. Ei minulla (tavalliseen tapaani) ole tähän mitään selvää ratkaisua, en minä tiedä mihin kannustimet sitten pitäisi kiinnittää, mutta mitä ihmeellisimmillä seikoilla on vaikutusta ympäristön kannalta turmiollisiin käytäntöihin. Aivan sekapäiseltä tämä kaikki joka tapauksessa tuntuu.

Maailmassa, jossa kaikki tietävät että raaka-aineista tulee vielä iso pula (ympäristövaikutuksista puhumattakaan), tuotetaan ja hävitetään valtavia määriä materiaa. Joten tänään perjantain kunniaksi aion suhtautua meikäläiseen talousjärjestelmään valtavana tuhorituaalina jonkin pahansuovan jumaluuden lepyttämiseksi. Ei sitä oikein muutenkaan voi järkiperäisesti selittää.

* Mitä enemmän luen potlatch-perinteestä, sitä kiehtovammalta se vaikuttaa, ja näiden kansojen kulttuurisessa ja talousjärjestelmässä sillä on ihan vissi tolkkunsa – lahjatalous on asia johon voisi perehtyä syvällisemminkin!!

Impulssiostoksista

Viime viikolla minua haastateltiin kotivinkin Minun tyylini-palstalle, ja journalisti (aivan ihana tyyppi!) kysyi, eikö minua vaivaa impulssiostelu. Oltiin siis juteltu P333sta ja vaatekaapin kohtuullistamisesta. Ja huomasin, että ainakaan vaatteiden kohdalla ylipääsemättömiä impulssiostoshimoja ei vaan enää juurikaan tule. Viimeisin impulssiostokseksi laskettava juttu oli punainen villahuivi, jonka ostin täysin rationaalisen harkittujen punaisten kumppareiden kanssa Kierrätyskeskuksest. Sitä edellinen tapaus oli huhtikuussa pariisilaisessa vintageliikkeessä, sininen silkkimekko. Kaksi höyrähdystä vuodessa on siis suurinpiirtein impulssiostostahtini tätä nykyä.

Nykyään minulla on niin selvänä päässä sekä vaatekaapin tilanne että siihen kohdistuvat tarpeeni että kodin tilavuus että käytettävissä oleva aika, että lopputuloksena ei vain tee mieli ostaa mitään sellaista joka ei noiden asioiden muodostamaan yhtälöön mahdu. Toki kaikenlaisia päähänpälkähdyksiä tulee jos jotain kivaa näkee, mutta jo kauan ennen sitä hetkeä kun kukkaroa pitäisi raottaa, olen käynyt läpi mitä hyötyö/iloa käsillä olevasta mahdollisesta ostoksesta olisi, ja yleensä tilanne on se, että vaatteesta ei olisi todellista käyttöhyötyä enempää kuin niistä jotka minulla jo on. Muistan tunteen, että jokin vaate on p-a-k-k-o ostaa, mutta en pysty enää samaistumaan siihen. Kun on raahannut kassi kassin perästä tarpeettomaksi ja kodin epäsiisteyttä aiheuttavaksi paljastunutta tavaraa kierrätykseen, on selvinnyt kuinka painavalta tavara tuntuu poisvietäessä, vaikka se hankittaessa vaikuttaisikin kuinka hauskalta. Suhtaudun siis epäluuloisesti joka tavaraan, joka pyrkii kotiini.

 

Viime vuonna ostin nämä kaksi vintage-lastenmekkoa kirppikseltä – 

puhdas impulssiostos. Korjasin niiden viat ja myin eteenpäin, joten hyvin kävi.

 

Kaikkia vaateostoksia en tietty suunnittele yksityiskohtaisesti kuukausikaupalla etukäteen, mutta on erotettava sattumalta löytyneen vaatekomeron todellista puutteellisuutta paikkaavan vaatteen ostaminen siltä seisomalta kun se eteen marssii ja toisaalta puhdas impulssiostos = vaatekaapin sisällöstä riippumaton, ulkopuolisen tunneimpulssin aiheuttama ostos.

Astioiden ja muun kodintavaran impulssiostoksille tehokkain rajoitin on tieto lähestyvästä muutosta. "Haluanko kantaa tätä niska limassa asunnosta toiseen?" on kysymys, johon todellakin yleensä tulee vastattua ei, ilman erityistä ponnistusta. Niin ja, jättikierrätyskeskuksen astiahyllyt, jotka notkuvat mitä hurmaavimpien kippojen painosta... maailmassa on kertakaikkiaan niin järjettömän paljon ihania astioita, että niitä on hyödytöntä koittaa haalia kaikkia itselleen.

Kangaskaupoissa tulee välillä pölähdyksiä, mutta onneksi niitäkin vähemmän kuin ennen. Keeppikombon tweed oli pölähdys, mutta sain sen käännettyä voitoksi ja siitä tekemäni vaate on niin hyvä että impulssiostos ei olisi voinut olla parempi vaikka olisin meditoinut sitä vuoden. Täydelliseen mielenhallintaan en sentään vielä kykene, vaan impulssiostelen ruokakaupassa ja lehtihyllyllä. Ruoka ja lehdet eivät onneksi aiheuta samanlaista pysyvää kodintuketta kuin vaatteet tai muu tavara.

Lisäys:
----
sikäli kun tämä kuulostaa jotenkin itsetyytyväiseltä, niin... no, olen melko tyytyväinen itseeni, kun olen saanut aikaiseksi psyykessäni ja käyttäytymisessäni varsin suuren muutoksen! Tietäisittepä mistä olen lähtenyt liikkeelle (tiedättekin, jos olette seuranneet blogia pitkään ja/tai lukeneet Hyvän mielen vaatekaapin).

Valistusta vaatteiden laadusta

 Kaksi jokseenkn saman hintaista ja saman tuntuista 

villa-kashmir-kangasta, jotka kuitenkin käyttäytyvät aivan eri tavoin martindale-testissä.

Viime aikoina olen kovasti ollut sitä mieltä, että vaatelaatutietoisuuden nostaminen on lääke useimpiin tekstiilialaa piinaaviin ja sen aiheuttamiin ongelmiin. Syyttävä sormeni osoittaa ehkä eniten vaatevalmistajiin, jotka eivät jostain syystä koe mielekkääksi informoida kuluttajia vaatteiden ominaisuuksista lukuunottamatta tietoja, jotka on pakko ilmoittaa. Vasta-argumentti on, että kuluttajat eivät välitä ja ostavat aina halvinta. Mutta eihän kuluttajalla ole mitään välineitä tehdä korkeampihintaista ja parempilaatuista ostopäätöstä jos hänelle ei kerrota mistä kalliimmassa tuotteessa maksaa. Kannattaisi siis jakaa eikä pantata informaatiota.
Eräs vaatelaatukoulutukseeni osallistunut ihminen kertoi tapahtuman jälkeen tuohtuneena, ettei ollut aiemmin hahmottanut kuinka suurelta osalta mitattava ja tieteellinen asia vaatteen laatu on. Nii-in, poislukien urheilu/eräilyvaatteet, ei juuri mitaustuloksia tai muuta selvää infoa vaatteiden roikkolapuissa näy. Kaikenlaista joutavaa lässytystä jostain yrityksen historiasta ja hengestä tupataan, mutta ei tietoa siitä vaatteesta jota asiakas on ostamassa, grr. Voisi kuvitella, että "laatu" on vain jotain runollista höyryämistä, vaikka se todellisuudessa on ihan olemassa oleva asia. Tietenkin monimutkainen ja monisärmäinen asia, mutta ei pelkkää mielipidettä tai propagandaa.

(Kierrätyskeskuksen 25-v. juhlapaneelissa Finalysonin edustaja kertoi, että he ovat päättäneet laittaa tuleviin uusiin pakkauksiin kaiken mahdollisen infon, joka heillä itsellään tekemistään petivaatteista on. Se oli kuulemma hankalaa saada mahtumaan  pakkaukseen. Odotan mielenkiinnolla näitä uusia pakkauksia!)

Kuvassa Jani leinosen spektaakkeli "Jäähyväiset kurjalle rievulle". 

Tosi säpäkkää musaa soitti Bad Ass Brass Band!

Koitan jakaa tähän asti hankkimiani tietoja laatuvaatteen tunnistamisesta. Tein Kierrätyskeskukseen tietoiskupisteen vaatteiden laadusta. Se on nyt viikon tai pari Nihtisillassa, ja sitten sen jatko on auki - ilmeisesti ainakin kierrätyskeskuksen työntekijöiden koulutuksessa käytetään.

Minä ja kierrätyskeskus

 Kaikkien pitäisi päästä näkemään jättikierrätyskeskuksen valtavat lajittelu- ja säilytyshallit. 

Tässä vain pieni nurkka.

Kulunut viikko on mennyt Kierrätyskeskuksen yhteisprojektia valmistellessa. Pidän Kierrätyskeskuksen 25-vuotisjuhlaviikolla työpajan, jossa opetellaan tunnistamaan laatuvaaate (Itäkeskuksen kiertsissä, ja paja ehti jo mennä täyteen ennenkuin ehdin edes mainostaa sitä!). Torstaina olen mukana paneelissa, jossa mietitään tekstiilin tulevaisuutta (ja jonkilainen dramaattinen Kelvottoman rievun hautajaissaatto kuuluu juttuun myös).
Lisäksi teen Nihtisillan myymälään opettavaisen laatuvaatteen tunnistuspisteen. Sitä varten olen kaivellut vaatelaareja ja metsästänyt hyvälaatuisia vaatteita opetuskäyttöön. Se on opettavaista puuhaa, saa hyvän kuvan vaatteiden laajasta kirjosta.

Saa kuvan siitäkin, mitä ihmiset tunkevat kierrätykseen! Monikaan ei ilmeisesti käsitä, että ensinnäkin vaatteita käsittelevät ihmiset, joita voisi hieman sääliä. "Huippua" edusti juhlamekko, jonka helma oli kuivuneen oksennuksen koristama. Onpa kiva, kun sekin laarista osuu paljaaseen käteen. Mitähän lahjoittaja on miettinyt... myös täysin keltaisiksi pinttyneet haarat ja kainalot ovat paitsi epämiellyttävät, myös vievät vaatteen suoraan energiajätteen pönttöön. Kuka hitto kuvittelee, että joku ostaisi tai edes huolisi haaroista tahraiset housut? Yöök yök yök yök. Sellainen on roska, ja sen voi ihan itse laittaa roskikseen.
Toisekseen että kierrätyskeskuksessa ei ole mahdollista pestä vaatteita, lahjoitusvaatteet pitäisi  pestä kotona itse ennenkuin lahjoittaa! Tahrat, jotka lähtevät rapsuttamalla pois, koitetaan rapsuttaa, mutta muuten tahra vie vaatteen ilmaislaariin enkä tiedä moniko sieltäkään tuhruvaatteen poimii mukaansa. Kai suurimmalla osalla ihmisistä on pesukone käytössä?
(Tämä kokemus on saanut minua pohtimaan omiakin lahjoituksiani, ensi kerralla raakkaan varmaan kierrätystekstiilit ankarammalla kädellä).

 

Sellainenkin ihme tapahtui, että näin käsinnyplättyä pitsiä enkä ostanut! 

Olen muuten huomannut, että mitä enemmän mietin hankintoja etukäteen, sitä epätodennäköisemmin ostan ne käytettyinä. Haluaisin mielelläni ostaa vaatteet käytettynä, mutta en jaksa kirppareilla ravaamista ja tuhansien nyppyriepujen koluamista. En halua "jotain hauskaa", vaan jonkun tietyn tarpeisiini sopivan vaatteen, mahdollisimman hyvälaatuisena. Kun menen esim. viimeitäedellisessä postauksessa kehumaani Knitworksiin, on jo selvää että mikä vaatteiden tyyli sekä laatutaso on, kun taas kirppiksillä on kaikki sekaisin – jos vaikka yläosat tms onkin järjestetty omaksi osastokseen, niin siellä ovat kehnoimmat töräykset laatutuotteiden kanssa sekaisin, ja tyylillisesti ihan kaikenlaista mitä sattuu. Netistä voisi ostaa tietty käytettynä hyvin selkeästi määriteltyjen kriteerien mukaan, mutta en halua kuin hätätapauksessa ostaa vaatetta koskematta sitä.

 

Turkishattuasetelma 

Kunpa joku perustaisi naistenvaatteille samantapaisen kaupan kuin lastenvaatteille on Kruunukirppu! Sieltä ostaminen on yhtä helppoa kuin uusien vaatteiden kaupasta ostaminen. Tiedän vaikkapa, että lapselle tarvitsee kevyet ulkoiluhousut. Menen Kruunukirppuun, etsin pöntön "Housut tytöt 104-110 cm", otan sieltä mielestäni parhaan näköiset ja homma on hoidettu. Joku on lajitellut vaatteet järkevästi, tarkastanut että ne ovat laadukkaita, ja itse en joudu näkemään yhtään mitään vaivaa.

Beyond Retrossa on tarjolla oleva tavara järjestetty selkeästi ja myyjät tietävät mitä myyvät, mutta ihansimppeliä perusvaatetusta ei ole tarjolla. WST:n puoti Isossa omenassa on testaamatta, kukaties se olisi juuri tälläinen toividen kierrätysvaateputiikki?

Kotielektroniikan kehityksestä

Kun haastattelin Naturaatiopisteen Kaarinaa tulevaan Huilin vaatekiertotalousjuttuun, hän esitti aiemminkin vastaan tulleen toiveen siitä, että jäte-, kierrätys- ja kulutuskeskustelussa kiinnitettäisiin huomiota muuhunkin kuin viime aikoina huomion keskipisteenä olleisiin vaatteisiin. Puolustan kyllä omaa keskittymistä vaatteisiin sillä, että se kun sattuu olemaan ala jota olen opiskellut, niin tiedän siitä enemmän kuin muista vastaavista aiheista. Mutta olisipa mahtavaa, jos joku esim. elektroniikka-alaa opiskellut kirjoittaisi jonkun Hyvän mielen piuhalootan... elektroniikkajäte on Kaarinan mukaan merkittävin (ainakin yksityishenkilöiden) aiheuttamista jätevirroista.

Kun joillekin vaatteet on vain pakollinen kiusa, ja muodin vaihtelut ja vaatteiden moninaisuus aiheuttavat lähinnä epäuskon sekaista ärtymystä, niin minulla ja kotitalouselektroniikalla on jokseenkin samanlainen suhde. Vastakohtana on ihmisiä, jotka tukka lepattaen juoksevat jonottamaan Applen liikkeen oven eteen, heti kun kuulevat uudesta iPhone-mallista. Heidän silmänsä loistavat innosta kun paljastuu mitä kaikkia mahtavia uusia ominaisuuksia uusissa vempeleissä luvataan olevan. Uuteen käyttöjäjrestelmään tutustuminen ja suosikkiäppien siihen integroiminen tuottaa heille aitoa iloa. Minä katson heitä sama jähmettynyt möllötys naamallani kuin vaatteista välittämättömät ihmiset varmaankin katsovat minua, kun pehmeästi huokaillen hipellän jotain ihanaa vaatetta.

Jos maailma toimisi niinkuin minä haluan, voisin käyttää kerran hankittua elektronista vehjettä siihen asti kunnes se todella hajoaa korjauskelvottomaksi. Mutta nykyisellään en voi, koska kehitys ajaa vanhan mallin ohi tavalla, joka tekee siitä käyttökelvottoman siinä tarkoituksessa mihin se on hankittu. Läppäriini, jonka olen muistaakseni hankkinut 2009 tai ehkä 2010 alussa, ei saa enää Adoben ohjelmien päivityksiä (vihattavasta pilvipalvelusta en edes ala mussuttaa tässä). Päivitykset vaatisivat uuden käyttiksen, joka taas ei ole yhteensopiva vanhan koneen kanssa. Miksi sitten en tyydy vanhoihin ohjelmiin? Muuten kyllä tyydyn oikein hyvin, mutta on mahdotonta tehdä yhteistyötä uudempien ohjelmaversioiden käyttäjien kanssa, koska backward-compatibility (joka muuten ennen oli mäccimaailman tukipilari!) ei ulotu minun versiooni asti. Jospa vain voisin säilöä itsensi vuoden 2009 teknologian kuplaan!

Koneeni toimii vielä - tosin sen touchpad hajosi reissussa ja jouduin keskenkaiken Hampurissa juoksemaan elektroniikkakauppaan ostamaan hiiren. Mutta mikäli siitä hajoaa jokin sisäinen osa, sitä ei kannata enää korjauttaa ja näin tulee valtavaan myrkylliseen elktroniikkajätteen läjään jälleen yksi lisäromu. Kyllä ottaa päähän. Minulle uuteen vempeleeseen tutustuminen on henkilökohtaista hukka-aikaa, jonka Apple tai mikä muu firma onkaan kyseessä vie minulta ilman korvausta. (Ystäväni Ellin mukaan alan kuulostaa mielensäpahoittajalta - myönnän!)

Haaveenani on maailma, jossa voi ostaa juuri sinua varten henkilökohtisesti räätälöidyn vempeleen, oli se sitten tietokone tai kännykkä tai mikälie kommunikellokaattori. Sen osat ovat kaikki vaihdettavissa ja se on paketoitu koteloon, jonka taitavimmat käsityöläiset ovat nikkaroineet puusta ja kristallista. Sellaisen kerran hankittuaan ei tarvitse miettiä uuden hankkimista kuin joskus parinkymmenen vuoden päästä. Valitettavasti kaikista tulevaisuusfantasioistani tämä vaikuttaa olevan vähiten todennäköinen.

Luddiitti poseeraa Pariisin Palais Gallierassa.

Kuka maksaisi kohtuudesta

Kävin joku viikko sitten Bloggers Inspiration Day -nimisessä markkinointitapahtumassa. Ensivaikutelma oli tulevaisuusshokki – minä 1900-luvun lapsi (joka sitäpaitsi viettää paljon aikaa mainitun luvun alkupuoliskolla) tunsin hetkellistä pyörrytystä, joka johtui siitä että on 2015 ja nämä vimpan päälle puunatut ihmiset täällä ovat syömässä ilmaisia leivoksia ja juomassa ilmaista kuplaviinasta koska he sitten ottavat taskupuhelimellaan itsestään kuvia ja latavat ne elektroniseen tietoverkkoon, josta tuhannet muut ne näkevät. Siis ihan arkipäiväistä 2000-luvun toisen vuosikymmenen meininkiä, mutta joskus nykyaika vaan tuntuu tiivistyvän klimpiksi ja kumauttaa minua päähän kuin halko. (Scifiltä tuntui myös Legon uusi mainoslärpäke, jonka augmented reality -osiot saa kännykällä näkyviin – hieno elämys!).

Jälkimakuna tapahtumasta hiipivä epätoivo. En halua olla epäkiitollinen, kun sain ilmaista juomaa ja syömää ja kahvipaketin ja aika hyvänoloisen hiusharjankin, mutta en myöskään oikein koe omien arvojeni mukaiseksi mainostella näitä tuotteita, kun en tiedä niiden laadusta enkä taustasta enkä eettisistä arvoista yhtäänmitään.

Epätoivo kumpuaa siitä, että mitä mahdolisuuksia on kohtuutta, luonnonvarojen ja muiden ihmisten olemassaoloa kunnioittavalla ei-kerskakulutukseen pyrkivällä ajatusmallilla, kun nimenomaan iloiseen, täysin mistään välittämättömään shoppailun hurmaan pyrkivillä tahoilla on sekä mittavat markkinointikoneistot että mahtavasti massia takanaan? Aina kaikenlaiset yhteistä hyvää, kohtuutta, korjaamista jne edistävät ajatukset ja toimet kilpistyvät siihen, että niistä kun ei yleensä saa rahaa lainkaan, tai parhaimillaankin vain vähän, niin niitä puuhastellaan vapaa-ajalla. Kun taas "vastavoima" tekee hommia työajallaan ja suurien rahavirrtojen siivittämänä. Olen tästä kohta lähdössä crafitvistitapahtumaan, jossa ommellaan kantaaottavia ristipistoja, mutta kuinka moni päätyy valitsemaan eettiset ristipistot ilmaisviinajuhlan sijaan, jos on mahdollisuus valita? Jos siis project333t ja vaatteidenlaskemiset ja keirrätyskeijut tuntuvat hupsuilta eikä ihan loppuun asti mietityiltä, niin se johtuu tottakai siitä, että kukaan ei ehdi paneutua niiden kehittelyyn samalla tarmolla kuin uuden ostamista kannustavat tahot omaan markkinointiinsa.

Lähinnä siis mietin nyt sitä, onko mitään toivoa siinä, että ihmiskunta ryhdikkäästi valitsee kukin yksilö kerrallaan kohtuuden tien, vai valuuko väistämättä käyttäytymismalli siihen suuntaan, johon iso raha painovoimallaan kutsuu?

Pieni ajatuksenpoikanen lihansyönnistä

Vegaanihaasteista ym kasvispainotteisen ruokavalion lisäämiseen tähtäävistä toimista tulee mieleen (kun on jo vuosikymmeniä ollut "kalansyöjä" lihaton), että
1) rakastan vegaaneja, fennovegaaneja ja kaikenlaisia muita eläintuotteista kieltäytyjiä, koska pelkkä lihaasyömätön vaikuttaa heidän rinnallaan kerrassaan konservatiiviselta ja helposti ravittavalta. Kun ennen lihaa syömätön sai kohdata "no mutta mikäs nyt sitten keksitään jos ei kinkkua syö"-tyyppistä päivittelyä, niin nyt vegaaniuden valtavirtaistuttua juuston kelpuuttava onkin se helppo tapaus.
2) haluaisin, että kehitettäisiin uusi ruokailumääre, "snobilihansyöjä". Minusta olisi nimittäin hienoa maistaa joskus (pari kertaa vuodessa jos tilaisuuksia tarjoutuu) ammattikokin marinoimaa hirvenlihaviipaletta, tai jonkun itsetekemää lähiluomumakkaraa, tai naapuritilan lammasta rosvopaistina, mutta jos sen teen, niin samalla velvoitun syömään brasiliasta rahdattua antibioottibroileria, epämääräisiä jonkin luultavasti nelijalkaisen eläimen jauhelihasta tehtyjä eineksiä ja ties mitä tehoeläintalouden kamalimpia aikaansaannoksia. En kaipaa lihaa arkielämään, mutta juhlatilaisuuksissa se voisi olla pieninä annoksina hienona tarjottavana paikallaan, tietenkin luomu- vapaa- ja lähikasvatettuna. Mutta tälläistä optiota ei ole vielä olemassa, vaan pitää olla johdonmukainen ja joko kieltäytyä kaikesta lihasta sen laadusta ja alkuperästä riippumatta, tai sitten syödä lihaa (laadusta ja alkuperästä riippumatta) voimatta vaatia vegeversiota.

Ehkä snobilihansyöjyys helpottaisi kasvisruuan osuuden lisäämistä, kun ei tarvitsisi luopua hienoimmista lihansyöntihetkistä, vaan ainoastaan ankeimmista.

Vaatteiden määrästä ja vähän muustakin

Kaikenlaista ajatuksia herättävää on viime aikoina ollut vaateaiheesta mediassa.

Nyt se Kuningaskuluttajan jakso, jossa esiinnyn asiantuntijavieraana tuli ja meni, ja sen perään tuli vielä vaatemielessä mielenkiintoinen toinen jakso, jossa selviteltiin mitä valmistusmaa kertoo vaatteenvalmistajien työoloista ja mistä maasta tulevia vaatteita kannattaa ettiseltä kannalta miettien ostaa. Kuningaskuluttaja tulee siihen minustakin oikeaan johtopäätökseen, että valmistusmaa itsessään ei kerro paljoakaan, eikä erikoisesti kannata boikotoida jotain valmistusmaata sillä ei siitä ole mitään hyötyä siellä eläville vaatetyöläisille. Yhteydenotot firmoihin ja jos oikein innostuu, poliittinen työ tuotantomaiden ihmisoikeuksien huomioimiseksi ja kehittämiseksi, ovat ne keinot joilla voi suunnata asioita parempaan suuntaan. Jos aihe kiinnostaa, ei missään tapauksessa kannata vain jäädä voivottelemaan kaakkois-Aasian ompelijoiden onnetonta asemaa. Takuueettiset vaatteet saattavat olla (joskaan eivät aina ole) hinnakkaita, mutta firmojen piinaaminen vaikeilla kysymyksillä on ihka ilmaista.

Siinä "minun" KK:n jaksossani laskettiin vaatteiden määrää. Itse en ole saanut aikaiseksi vielä raahautua kellariin ja laskea vaatteitani, vaikka olenkin asiaan nähden utelias. Mutta tästä vaatteiden määrän laskemisen järkevyydestä voi toki keskustella. Arkijärki kritisoi määrän yksipuolista tuijottamista, osin perustein joista olen samaa mieltä, samoin kommenteissa on fiksuja näkökulmia. Esim. siis oleellista ei ole kullakin hetkellä omistuksessa olevien vaatteiden määrä, vaan hankittujen vaatteiden kokonaismäärä. Jos siis kaapissa on vain 5 vaatetta, mutta se johtuu siitä että ostaa joka päivä uuden asukokonaisuuden ja heittää edellisen päivän kledjut roskikseen, niin minimäärässä ei ole mitään ihailtavaa (jos viedään esimerkki aivan äärimmäisyyksiinsä).

Mutta vaatteiden kokonaismäärä kuitenkin kertoo jotain, se ei ole aivan turha numero. Kukaan ei ehdi kuluttaa tuhansia vaatteita loppuun asti koko elämänsä aikana. Ja kuinka moni edes haluaisi käyttää samoja vaatteita esim. 30 vuoden päästä kuin nyt? Jos omat mielipiteet eivät muutu, niin muoti kumminkin muuttuu, ja todennäköisesti oma kroppa. Jos oma vaatevarasto on sen kokoinen, että siitä riittäisi ehjää päällepuettavaa vielä eläkeikäisenäkin, niin silloin kyllä voi ajatella omistavansa liikaa vaatteita. Lisäksi valtava vaatevarasto kertoo siitä, että ei ihan tiedä miksi ja mihin tarkoitukseen vaatteita tarvitsee, koska eivät ne vaatteet aivan itsestään ole komeroon ryömineet. Kun tietää mitä tarvitsee, tietää myös mitä ei tarvitse, ja voi vapauttaa ylimääräiset vaatteet muiden käyttöön sekä itsensä ja kotinsa niiden säilömisestä.

Sitäpaitsi kokemus osoittaa, että mitä enemmän vaatetta ihminen omistaa, sitä enemmän hän kokee tarvitsevansa (ja tietyllä tasolla on oikeassakin). Kas kun pitää olla saappaat jotka sopivat punaiseen mekkoon, mutta myös toiset erimalliset saappaat jotka sopivat siniseen mekkoon, mutta kummatkaan eivät sovi farkkujen kanssa, jolloin vielä tarvitsee kolmannet saappaat (ja sama juttu kaikkien muidenkin vaatteiden ja asusteiden kanssa). Jos hankkiutuisi eroon farkuista ja sinisestä mekosta, eläisi ihan tyytyväisenä yksillä saappailla. Ja kun tähän lisää sen, että yksi lisävaate tuhannen joukkoon on mitätön, tuskin huomattava lisäys, niin uutta hankkii isoon läjään luultavasti huolettomammin kuin huolella kuratoituun pikkukokoelmaan. Kompaktin vaatekokoelman sisällön pystyy pitämään kerralla mielessään, joten uutta ei tule hankittua epämääräisen arvelun vallassa "minulla saattaa olla tämän kanssa jotain soveltuvaa". Tai näin ainakin minulla.

Ylipäänsä olen sitä mieltä, että jos ei ikinä saa käytettyä yhtään vaatetta loppuun (sukat ja alusvaatteet poislukien), niin silloin tietää omistavansa tarpeettoman paljon vaatteita.

Oho, tästä tuli niin pitkä, että kommentoin H&M:n Perssonin lausuntoa ensi kerralla. Sitä odotellessa voi lukaista Outi Pyyn vastineen!