Reilun kaupan aamupalalla

Kulunut viikko on ollut täynnä ramppaamista ja kiirettä, mutta onneksi mielenkiintoisissa asioissa. Viikko jatkuu työn merkeissä vielä huomenna lauantaina Itäkeskuksen kierrätyskeskuksen laatuvaatten tunnistuspajalla, sunnuntaina koitan ehtiä kirjamessuille!



Kävin olikos se nyt tiistaina Eetti ry:n aamiaistapahtumassa, jossa Etelä-Amerikan reilun kaupan tuottajien yhteistyöverkoston tiedottaja oli kertomassa minkälaisia haasteita reilun kaupan tuottajat kohtaavat. Samalla sai syödä hyvän aamupalan (myös ruokaopportunistit voivat liittyä Eettiin!) ja viisastua maailmantalouden aiheista. Yleensä en syö aamupalalla suklaata, mutta Eetin tapauksessa teen poikkeuksen.

Haasteet ovat pääpiirteissään seuraavanlaisia:
- markkinoille pääsy ja niillä pysyminen esim. EU:ssa on hankalaa. Ajankohtainen on tilanne, jossa ruokosokerin kasvattajat tietyissä etelä-Amerikan ja Karibian alueen maissa ovat olleet suositummuusasemassa, mutta nyt EU lopetta sen ja alkaa suosia sokerijuurikkaan viljelyä omalla alueella. Tämä romauttaa sokeriruokoviljelijöiden tulot sekä yleensäkin sokerista makssettavan hinnan kerralla ja tulos on taloudellinen katastrofi näille viljelijöille, joilla ei yleensä ole muita tulonlähteitä. Jos tälläisiä suoraan köyhien viljelijöiden elämään radikaalisti vaikuttavia rakenteita muutetaan, niin sen pitäisi tapahtua jotenkin hallitusti ja asteittain.
- Reilun kaupan periaatteiden mukaan tuotetaan enemmän tuotteita kuin myydään. Siis osuuskunta, joka on saanut Reilun kaupan sertifikaatin, saa myytyä reilun kaupan hintaan esim. vain kolmanneksen tuotannosta, ja loppu joudutaan myymään normaalilla maailmanmarkkinahinnalla. Tämä aiheuttaa painetta viljelijöille, jotka suurin toivein ovat investoineet Reilun kaupan sertfikatin mukaisiin parannuksiin tiloillaan ja ylipäänsä sertifikaatin hankintaan (joka maksaa). Eli pitäisi vain ostaa enemmän reilun kaupan tuotteita, jotta kaikki tuotettu saataisiin myytyä kys. järjestelemän sisällä ja hyödyttäisi viljelijöitä. Esityksen mukaan Reilun kaupan kukkasadosta myydään sertifikaatin alla vain 10%, kahvista vain 34% ja kaakaosta 48%. Melko ankeaa. Eettistä tuotantokapasiteettia on, markkinat vain eivät vedä.
- ilmastonmuutos iskee ikävimmin pienviljelijöihin (joita reilun kaupan viljelijät ainakin tämän yhteistyöverkoston puitteissa ovat). Kahvisadot ovat romahtaneet viime vuosian roihahataneen sienitaudin takia, myrskyt kaataneet banaanipuut, ja siinä missä megatuottajalla on varaa korjauttaa tämäntapaisia tuhoja, pienviljelijän koko elämäntyö voi mennä hukkaan.

"Conventional markets are not enough to end poverty", tiivisti esitelmän pitänyt Xiomara Paredes. Isot ostajat ovat painostaneet maailmanmarkkinahinnat niin alas, että vaikka kuinka raataisi, ei niillä koskaan pääse edes niukan-kohtuulliseen elantoon.

Aiheeseen liittyi keskustelu alkuperän merkitsemisestä tuotteisiin. Ihmettelen, tai ehkä sittenkään en, miksi niin monet valmistajat eivät kerro mistä heidän tuotteidensa ainekset tulevat. Jos ostetaan jostain sekapörssistä sekalaisia eriä, niin silloin alkuperää ei tiedetä, eikä sitä voida kertoakaan. Mutta minulle kuluttajana alkuperän kertominen antaa turvallisen olon. Juon välillä aamuisin ihan tavallisesta kaupasta saatavaa ihan tavallista omenamehua, jonka parastaennen-päivämäärän viereen on painettu myös käytettyjen omien alkuperämaa koodilla. En nyt muista mitä kaikkia niitä on, usein Puola, eikä minulla ole mitään erikoista tietoa siitä onko puolalainen omena jotenkin lähtökohtaisesti hienompi juttu kuin tsekkiläinen, mutta tulee turvallinen ja huolehdittu olo kun asia kerrotaan. Että ei ole käytetty jotain ties mistä haalittuja omenoita, joista ei kukaan vähääkään tiedä edes miltä mantereelta ne tulevat, ja miten ne on kasvatettu ja minkälaisia myrkkyjä käytetty jne.

Toisekseen alkuperämerkinnästä tulee myös ihanan sofistikoitunut olo. Kun syö guatemalalaisista kaakaopavuista tehtyä suklaata, kokee olevansa herkuttelija ja konossääri, eikä mitähyvänsä mässyä suuhunsa ahtava mässyttäjä. Siitä ilosta voi jo maksaa pienen lisähinnankin...

Kaikki mitä opin tänään untuvatakeista

Yle Puheen toimitaja Tiina Lundberg pyysi minua haastateltavaksi ohjelmaan, jossa mietitään muodikkaiden kevytvanutakkien eettisiä ja ekologisia ulottuvuuksia. Haastattelu tehtiin Partioaitassa ja paikallisena eksperttinä oli myyjä Petri Pakkanen, joka todellakin osasi paitsi kertoa myynnissä olevista takeista, myös paljon hyödyllistä taustatietoa untuva-asioista. Minun puoleltani tuli lähinnä teoriaa, sillä en ole mitenkään perehtynyt untuviin tai teknisiin ulkoiluvaatteisiin.

 Petri ja valikoima kevytuntuvatakkeja paremmasta (ja kalliimmasta) päästä.

Eettinen aspekti liittyy tietenkin lintuihin, joilta untuvat saadaan. Ehdottoman kamalaa eläinrääkkäystä on untuvien nyppiminen eläviltä linnuilta, se on kuin tukan kiskomista ihmisen päästä juurineen (muistaakseni vuonna 2009 tuli aiheesta karmea TV-dokumentti). Miksi eläviltä linnuilta sitten vaivaudutaan nyhtämään verisesti untuvat? Koska sitten ne ehtivät elinikänään kasvattaa vielä toiset ja kolmannetkin, jotka siten riivitään yhtä kivuliaasti. Eläinrääkkäyksen välttämiseksi untuva pitäisi nyhtää teurastetuilta eläimiltä. Puhtaasti luonnonvarojen kannalta on toki säästeliäämpää käyttää samaa eläintä useamman untuvasadon kasvattamiseen, mutta mahdollisesti säästettyjä ekopisteitä pitää verrata eläinten kärsimykseen.

Jos aikoo ostaa untuvatakin, pitää perehtyä huolellisesti valmistajan untuvapolitiikkaan. Jos mitään ei luvata, voi olla varsin varma että untuvat on nyhdetty elävistä linnuista. Jos lupaukset ovat tasoa "pyrimme selvittämään, että alihankkijamme lupaavat olla käyttämättä epäeettisesti hankittua untuvaa" niin siinä on liian monta ehkää ja muttaa ja perustelematonta toivetta asian varmistumiseksi. Vasta sitten kun valmistaja kertoo nimenomaisesti käyttävänsä vain sellaista untuvaa joka tulee heidän omilta tai sopimuskasvattajilta, voi olla suht turvallisin mielin. Sittenkin vielä ahdistelisin valmistajaa lisätietopyynnöillä, jos olisin itse untiskkaa hankkimassa.

Petriltä opin, että halvemmisa untuvatakeissa käytetään hätäisesti pestyä untuvaa, joka ei pysy niin pitkään hyvänä kuin perusteellisesti oikealla prosessilla puhdistettu untuva. Ja haiskahtaa jo uutena epämiellyttävälle. Kaksinkertainen kurjuus: rääkkäyksellä saatu untuva käytetään luultavasti huonolaatuisempiin tuotteisiin, jolloin eläimen tuska menee ihan erityisesti hukkaan. Yle ei voi mitään merkkiä mainita tai mainostaa, mutta minäpä voin välittää Petriltä kuulemani asian – Joutsen-firmalla on kuulemma yksi maailman parhaista jos ei jopa paras untuvien pesuprosessi. Se vaatii paljon energiaa, mutta jos tulos johtaa superpitkään kestävään takkiin, niin se on varmasti sen arvoista. Kuulemma myös untuva itsessään ei ole allergisoiva, vaan lintujen hilse, joka hyvässä pesuprosessissa saadaan kokonaan pois. Halvoissa untuvatakeissa on myös luultavasti enimmäkseen höyhentä ja vain vähän untuvaa, jolloin se ei lämmitä niin hyvin kuin pääasiassa untuvaa sisältävät takit.

Tiina Lundberg, Petri Pakkanen ja minä

Luksuksimmat untuvat kerätään villihaahkojen pesistä, mutta ne ovat sitten vallan tavattoman kalliita. Haltilla oli kierrätetyllä untuvalla täytetty takki. Sen lämpöominaisuudet eivät ole aivan yhtä hyvät kuin uuden untuvan, mutta jos takkia aikoo käyttää vähän kaupungilla käyskentelyyn kahvilakäyntien lomassa, niin naparetkeilykelpoinen vaate ampuisi yli maalin.

Untuvan herkkyyttä kosteudelle voi parilla tavalla vähentää. Ensimmäinen on antaa untuvantuottajalintujen uiskennella, joka kuulostaa lisäksi hyvin eläinystävällisltä, kun kyse kuitenkin on vesilinnuista. Toinen on spreijata untuvat suojasuihkeella, mutta asiasta enempää tietämättä suhtaudun epäluuloisesti tämäntyyppiseen kemikaaliin. Usein vettähylkivyyskemikaalit ovat karmeita myrkkyjä. Ja nyt oli kehitetty untuvan ja tekokuitutäytteen spesiaali yhdistelmä, joka hylkii vettä (toistaiseksi vain Tierra-merkillä, ja hiottavan hinnakas, mutta niin ovat kaikki hyvät untuvatuotteet).

Untuvatakkia pitää osata pestä ja säilyttää oikein tai se tärvääntyy. Petri suositteli pesulapesetystä vanhassa ja hyväksi tunetussa pesulassa (untuvan pesemisessä ja ennenkaikkea kuivaamisessa on ihan omat niksinsä, joita ei edes kaikissa pesuloissa hallita, saati sitten kotona pystytä toteuttamaan). Kesän ajaksi kannattaa laittaa takki esim. tyynyliinassa tai muussa hengittävässä pölysuojassa sängyn alle tai muuhun suht tasalämpöiseen kuivaan paikkaan, jotta untuvat eivät ala kostuneina mätiä. Ei saa runnoa liian pieneen pakettiin (mm. ei siihen pussiin joka untsikan mukana tulee!), eikä riiputtaa pitkiä aikoja naulakossa etteivät untuvat painu untuvataskujen pohjalle. Kymmenen vuotta on realistinen ikä kunnon untuvatakille, jos sitä vain hoitaa hyvin.

Se, että untuva on uusiintuva ja sellaisenaan tietyltä kannalta tekokuitua ekologisempi täyte, on jotakuinkin samantekevää. Takkien kankaat ovat joka tapauksessa tekokuitua, eikä monikaan varmaan rupea kaivelemaan untuvia loppuunsa käytetyn takin sisuksista kompostiin (kerro, jos olen väärässä!). Oleellisempaa on se, että kerran hankittua takkia kanssa käyttää eikä joudu heti seuraavana syksynä hankkimaan uutta. Jos ostelee paljon ja varsinkin sellaista joka ei kestä seuraavalle käyttäjälle käyttökelpoisena, on ihan se ja sama onko joku täyte pikkiriikkisen ekologisempaa kuin joku muu.

 

Lopputulemana sanoisin, että jos aikoo ostaa untuvatakin, niin ostaa sitten mahdollisimman kalliin, ja investoi hankintaan rahan lisäksi myös aikaa. Sen pitäisi olla harkittu pitkän tähtäimen suunnitelmaan kuuluva ostos, joka toteutetaan vasta perusteellisen tuotten ominaisuuksien ja omien tarpeiden tutkimustyön jälkeen, ei päähänpisto. Jos ei ole rahaa eikä aikaa, niin ostaa sitten kierrätetyn tai tekokuitutäytteisen (mielummin ensinmainitun). Mikään, mikä tulee eläimestä, ei voi olla hirmuisen halpaa ja silti eettistä. Ja kun ostaa ulkoilutyyppisen takin, niin ostaa sellaisen jolla on oikeasti hyvät tekniset ominaisuudet, alan kaupasta ja myyjältä joka osaa todella avata mikä takissa tekee siitä hyvän hankinnan. Eräilytyyli ei kuulu minun kaupunkipukeutumiseeni, joten tästä ei ole juuri minulle iloa, mutta eräily- partio- ym. kaupoissa henkilökunta oikeasti tietää tuotteista joita myy, ja se on arvokas hyöty ostajalle. Oikein nautin, kun sai olla sellaisen myyjän asiakkaana, joka osaa vertailla eri tuotteiden faktisia ominaisuuksia laajasti, tietää taustoja ja antaa hyödyllisiä vinkkejä kuinka hankinnastaan saa parhaan hyödyn.

Vaatteiden määrästä ja vähän muustakin

Kaikenlaista ajatuksia herättävää on viime aikoina ollut vaateaiheesta mediassa.

Nyt se Kuningaskuluttajan jakso, jossa esiinnyn asiantuntijavieraana tuli ja meni, ja sen perään tuli vielä vaatemielessä mielenkiintoinen toinen jakso, jossa selviteltiin mitä valmistusmaa kertoo vaatteenvalmistajien työoloista ja mistä maasta tulevia vaatteita kannattaa ettiseltä kannalta miettien ostaa. Kuningaskuluttaja tulee siihen minustakin oikeaan johtopäätökseen, että valmistusmaa itsessään ei kerro paljoakaan, eikä erikoisesti kannata boikotoida jotain valmistusmaata sillä ei siitä ole mitään hyötyä siellä eläville vaatetyöläisille. Yhteydenotot firmoihin ja jos oikein innostuu, poliittinen työ tuotantomaiden ihmisoikeuksien huomioimiseksi ja kehittämiseksi, ovat ne keinot joilla voi suunnata asioita parempaan suuntaan. Jos aihe kiinnostaa, ei missään tapauksessa kannata vain jäädä voivottelemaan kaakkois-Aasian ompelijoiden onnetonta asemaa. Takuueettiset vaatteet saattavat olla (joskaan eivät aina ole) hinnakkaita, mutta firmojen piinaaminen vaikeilla kysymyksillä on ihka ilmaista.

Siinä "minun" KK:n jaksossani laskettiin vaatteiden määrää. Itse en ole saanut aikaiseksi vielä raahautua kellariin ja laskea vaatteitani, vaikka olenkin asiaan nähden utelias. Mutta tästä vaatteiden määrän laskemisen järkevyydestä voi toki keskustella. Arkijärki kritisoi määrän yksipuolista tuijottamista, osin perustein joista olen samaa mieltä, samoin kommenteissa on fiksuja näkökulmia. Esim. siis oleellista ei ole kullakin hetkellä omistuksessa olevien vaatteiden määrä, vaan hankittujen vaatteiden kokonaismäärä. Jos siis kaapissa on vain 5 vaatetta, mutta se johtuu siitä että ostaa joka päivä uuden asukokonaisuuden ja heittää edellisen päivän kledjut roskikseen, niin minimäärässä ei ole mitään ihailtavaa (jos viedään esimerkki aivan äärimmäisyyksiinsä).

Mutta vaatteiden kokonaismäärä kuitenkin kertoo jotain, se ei ole aivan turha numero. Kukaan ei ehdi kuluttaa tuhansia vaatteita loppuun asti koko elämänsä aikana. Ja kuinka moni edes haluaisi käyttää samoja vaatteita esim. 30 vuoden päästä kuin nyt? Jos omat mielipiteet eivät muutu, niin muoti kumminkin muuttuu, ja todennäköisesti oma kroppa. Jos oma vaatevarasto on sen kokoinen, että siitä riittäisi ehjää päällepuettavaa vielä eläkeikäisenäkin, niin silloin kyllä voi ajatella omistavansa liikaa vaatteita. Lisäksi valtava vaatevarasto kertoo siitä, että ei ihan tiedä miksi ja mihin tarkoitukseen vaatteita tarvitsee, koska eivät ne vaatteet aivan itsestään ole komeroon ryömineet. Kun tietää mitä tarvitsee, tietää myös mitä ei tarvitse, ja voi vapauttaa ylimääräiset vaatteet muiden käyttöön sekä itsensä ja kotinsa niiden säilömisestä.

Sitäpaitsi kokemus osoittaa, että mitä enemmän vaatetta ihminen omistaa, sitä enemmän hän kokee tarvitsevansa (ja tietyllä tasolla on oikeassakin). Kas kun pitää olla saappaat jotka sopivat punaiseen mekkoon, mutta myös toiset erimalliset saappaat jotka sopivat siniseen mekkoon, mutta kummatkaan eivät sovi farkkujen kanssa, jolloin vielä tarvitsee kolmannet saappaat (ja sama juttu kaikkien muidenkin vaatteiden ja asusteiden kanssa). Jos hankkiutuisi eroon farkuista ja sinisestä mekosta, eläisi ihan tyytyväisenä yksillä saappailla. Ja kun tähän lisää sen, että yksi lisävaate tuhannen joukkoon on mitätön, tuskin huomattava lisäys, niin uutta hankkii isoon läjään luultavasti huolettomammin kuin huolella kuratoituun pikkukokoelmaan. Kompaktin vaatekokoelman sisällön pystyy pitämään kerralla mielessään, joten uutta ei tule hankittua epämääräisen arvelun vallassa "minulla saattaa olla tämän kanssa jotain soveltuvaa". Tai näin ainakin minulla.

Ylipäänsä olen sitä mieltä, että jos ei ikinä saa käytettyä yhtään vaatetta loppuun (sukat ja alusvaatteet poislukien), niin silloin tietää omistavansa tarpeettoman paljon vaatteita.

Oho, tästä tuli niin pitkä, että kommentoin H&M:n Perssonin lausuntoa ensi kerralla. Sitä odotellessa voi lukaista Outi Pyyn vastineen!

Miten määritellä eettinen vaate?

Pari päivää sitten oli toinen Vaateaamiainen (hyvin vapaamuotoinen tapahtuma, jossa vaatealan parantamiseen - kaikin mahdollisin eri tavoin - pyrkivät toimijat juovat kahvia ja teetä ja puhuvat suu vaahdossa innostuksen vallassa toinen toistensa suuhun alan epäkohdista ja niiden korjaamisesta). Tästä saattaa hyvinkin seurata jotain mainiota ja hyödyllistä, kun niin monta osaavaa ja innokasta ihmistä saatetaan yhteen!

Mietinnässä on mm. lista, johon koottaisiin Laura Pörstin kotimaisia vaatteita esittelevän alkuperäislistan hengessä suositeltavia paikkoja hankkia eettinen vaate. Selväähän on, että ns. eettisiä vaatteita ei tehdä yksinomaan Suomessa. Miksi siis rajoittaa lista vain suomessa valmistettuihin vaatteisiin? Mutta tässäpä kohtaamme heti ongelman. Miten rajata eettiset vaatteet? Vaatteen eettisyyteen sisältyy nimittäin kaksi aivan eri näkökulmaa, suppeampi ja laajempi. Kumpikin niistä on aivan validi, mutta minkälaiset listat niiden perusteella saa aikaan?

1) Eettinen vaate = vaate, jonka valmistamiseen osallistuneet henkilöt ovat saaneet 100% varmuudella kohtuullisen palkan ja työskennelleet hyvissä oloissa. Tämä on siis määritelmä, joka kuluttajalla lienee usein mielessään uutta vaatehankintaa miettiessään, ja siihen vastaa esim. juuri suomessa tai valvotusti lähialueilla valmistettu vaate. Juuri kotimainen vaate on satavarmasti peräisin tehtaasta tai ompelimosta, jossa ompelija on saanut OK palkan (tosin ehkä pienenpuoleisen, mutta kuitenkin sellaisen jolla elää, varsinkin kun huomioidaan esim. se, että hänen ei tarvitse maksaa vaikkapa jälkeläistensä peruskoulutusta tai hammashoitoa omasta pussista), työskennellyt turvallisessa ja ergonomisessa ympäristössä ja kaikinpuolin asiallisesti kohdeltuna. Vaate vaan ostoskassiin ja rahat tiskiin siis, eettisyys kunnossa.

Mutta,

2) Maailman ihmisistä valtaosa elää köyhissä maissa, samoin kuin maailman tekstiilityöläisten valtaosa. Heitä suomalaisen paidan ostaminen ei auta piirun vertaa. Siis se, että joku ostaa suomalaisen kyllä eettisen vaatteen, ei edistä esim. bangladeshilaisen tehtaantytön oloja. On siis jokseenkin harhaanjohtavaa markkinoida kotimaista tai eurooppalaista vaatetuotantoa mielikuvalla muiden alueiden hikipajan riistetyistä ahertajista – hikipajatuotanto ei parane sillä, että meillä Suomessa on asiat hyvin. En siis huom. mitenkään kritisoi sitä, että joku ostaa suomalaisen vaatteen saadakseen päälleen jotain jota ei ole ommellut kokoon täysin kohtuuttomasti työllistetty ja alipalkattu ompelija. Tämä toive on aivan oikeutettu ja kuluttajalla on oikeus valikoida hankkimansa vaatteet niiden kriteerien mukaan jotka hänelle ovat merkittäviä. Itsekin koen kovin vastenmieliseksi maksaa rahaa sellaisesta tuotteesta, jonka varsinainen valmistaja ei ole saanut kuin puutteellisen elannon (tätä ei pidä nyt tulkita niin, että varastaisin rättiketjujen tuotteita :D ). Jokatapauksessa ykköskriteerstä helposti mieleen johtuva ajatus "siirretään vaatetuotanto takaisin Eurooppaan" ei ole mikään eettisyyden kukkanen. Ompelutyöpaikat ovat tärkeitä, jopa epätäydellisinä. Joten laajemmin katsoen eettinen ratkaisu ei ole se, että kaikki ostavat vain kotimaista tuotantoa, vaikka se meidän oman yhteiskunnan toimimiselle onkin, tai siis olisikin, hyväksi ja hyödyksi.
Eettisin toimi minun nähdäkseni luonnollisestikin on, kuten blogin ja kirjan lukijat jo tietävätkin, toimi aktiivisesti pienten palkkojen korottamiseksi ja koko järjestelmän muuttamiseksi reilumpaan suuntaan, sekä aktiivisena kysyvänä kuluttajana että poliittisena kansalaisena...

...mutta aktiivisen kuluttajakansalaisen toiminnasta ei saa aikaiseksi "hyväksyttyjen" vaateyritysten listaa.

Ainakin "kotimaisuus" on suht. selkeärajainen asia, huoh...

Vastuullisia vaatteita? -julkaisu suomalaisten vaatemerkkien tuotantotavoista

"Pointti ei ole se, etteikö riskimaissa saisi tuottaa vaatteita. Pointti on se, että voidaan tuottaa riskimaissa, muta se pitää tehdä vastuullisesti". -Anna Härri, Eetti ry

 Kiitettävästi mediahuomiota saanut Eetti-yhdistyksen julkaisu Vastuullisia vaatteita? - Ihmisoikeudet suomalaisten vaateyritysten tuotantoketjussa julkistettiin pari päivää sitten aamiaistapahtumassa Kymppikirjastossa. Anna Härri avasi julkaisun sisältöä ja pohjusti aihetta. Tutkimus avaa kuluttajalle yritysten itse antamia vastauksia, siis kääntää suomeksi mitä vastuakset oikeasti tarkoittavat. Positiivinen juttu on, että kaikki vaatefirmat, joiden käytäntöjä tutkimuksessa selvitetltiin, vastasivat kysymyksiin (jotkut tosin turhan suppeasti, mutta kuitenkin jotain). Eli simpukkapuolustusta ei harrastettu.

Mikään tutkituista firmoista ei ole sitoutunut living wage tasoiseen palkkaan, mikä on selkeä puutteellisuus. Nanso ja Stockmann saivat eniten plussia.

Julkaisusta ilmenee vaikka mitä mielenkiintoisia numeroita, kuten se että Suomeen tuodaan vuosittain n.51 miljoonaa kg vaatteita. Iso läjä. Tapahtumassa mainittiin myös, että vain 5% riskimaiden vaatetehtaista maksaa korkeampaa palkkaa kuin minimipalkka - loput 95% maksaa juuri säädetyn minimipalkan tai sen alle.

Vastuullista tuotantoa tutkiva Kaisa Sorsa Turun ammattikorkeasta, Anna Härri ja tutkimuksen toinen tekijä Outi Moilala keskustelivat vastuullisen vaatetuotannon problematiikasta ja vastailivat yleisön kysymyksiin. Sorsa painotti yritysten vapaaehtoisia omia toimia, Moilala taasen pakkotoimia. Molempien tueksi on hyviä pointteja - "Trendinä on deregulaatio, sääntelyn purkaminen, joka jättää sääntelyyn aukkoja, jolloin yritykset ovat keskeisessä asemassa" vs. "Kaikkia yrityksiä ei saada ikinä vastuulliseksi, vaan aina on vapaamatkustajia, joten pakollinen sääntely on tarpeen". Varmaankin molempia tarvitaan, pakolline sääntely olisi toki kattavampaa. Harmi vainen että tosiaan kaikenlaisia ns. "kaupan esteitä" pyritään kovasti hävittämään, mikä olisi se taho joka säätää ja toimeenpanee pakollisen säätelyn?

Loppuun sain sujautettua kysymyksen mitä yksittäinen valistunut kulustaja voisi kysyä vaatefirmalta maksimaalisesti edistääkseen ihmisoikeuksien toteutumista vaatetuotannosta ja saadakseen joskus reilusti tuotettuja vaatteita.
Sorsa: "Oletteko proaktiivisia vai reaktiivisia?" (siis ihmisoikeuksien toteuttamisen kanssa tuotantokejussa)
Härri: "Haluaisin ostaa eettisesti valmsitettuja vaatteita, saako niitä teiltä?"
Moilala: "Oletteko sitoutuneet living wage-tasoiseen palkkaan?"

Menin sitten euraavana päivänä aamiaiselle ihanaan Fleuriste-kahvilaan ja otin tutkimuksen mukaan. Huonoja työoloja ja kohtuullisen palkanmaksun problematiikkaa on vaan hiukan vaikea pitää mielessä samalla kun syö mahtavan herkullista täytettyä leipää, hunajoitua jugurttia ja hörppii nätistä kupista kahvia...

Suklaakaakkuun päästyäni myönsin totuuden ja vaihdoin Intelligent Life -lehteen (minulle uusi, erittäin lupaava lehtituttavuus). Tiedettä, kulttuuria ja artikkeli jossa pyritään selvittämään minkälaiset olisivat maailman täydellisimmät naisten saappaat = hyvä yhdistelmä.

Kirja-arvio Stitched Up ja pari tyllimekkokuvaa

Nappasin kirjastosta muotia ja vaatetusteollisuutta kriittisesti käsittelevän kirjan Stitched Up - the Anti-capitalist Book of Fashion, kirjoittajana Tansy E. Hoskins. Kirjan pohjana on marxilainen vakaumus, josta ei sen enempää (en tiedä, eikä kirjaa lukemalla selviä, miten marxilaiseen utopiaan tulisi päädyttämän, tai miten toimittaa maailmanvallankumous aiheuttamatta pahempaa kaaosta ja tuhoa kuin nykyisen järjestelmän vallitessa aiheutuu). No jokatapauksessa.

Aluksi kritiikki: Kirja syöksyy vähän sinne tänne, koittaessaan analysoida muotia ja vaatetusteollisuutta joka kantilta - niin vaateteollisuuden työntekijöiden kuin luonnonvarojen turmelun kannalta, mutta myös muotimaailman kapeiden kauneusihanteiden ja rasismin kannalta. Lopputuloksena on, että koko vaatteiden suunnittelun, tuottamisen, jakelun ja ostamisen järjestelmä pitäisi mullistaa ja muuttaa aivan muuksi, mutta miten se käytännössä tapahtuu, tai minkälainen se käytännössä olisi, jää auki. Lisäksi aihetta käsitellään sikäli yksisilmäisesti, että raivostunut kirjailija ei noteeraa eikä myönnä mitään muodin positiivisia vaikutuksia. Kun niitä kumminkin on, lähtien siitä ilosta jonka ihminen saa kauniista vaatteista, ainakin minulle lukijana tulee voimakas tarve inttää vastaan (riippumatta siitä, että olen monista kirjan pointeista samaa mieltä!). Lisäksi hän ei näe mitään vaikutusta millään tähän asti kehitetyllä idealla muodin ja vaateteollisuuden vaikutuksia parempaan suuntaan muuttavalla idealla, kaikki eko- ja eettisen muodin yritelmät ovat hänestä turhia ja epäonnistuneita.

Mutta huolimatta näistä moitteista, kirja on tutustumisen arvoinen. Alkupään luku "Owning It", joka kartoittaa muotibrändien omistussuhteita, on todella mielenkiintoinen. Pari jättimäistä sijoitusfirmaa omistaa suurimman osan tunnetuista muotitaloista. Samoin muotiblogeista on paljon mielenkiintoista, kirpeää sanottavaa. Muotilehtien kummallisuuksista kirjoittaja ja minä jaamme saman mielipiteen (siis että on kokonainen journalismin haara, joka ei ikinä, ei puolella sanallakaan, kritisoi käsittelemäänsä tuotannonalaa tai mitään sen tuotetta).

Ostamista ja shoppailua käsittelevässä luvussa kirjailija käsittelee tavaroiden nykyjärjestelmässä harhaista mielikuvitusluonnetta ajatuksia herättävästi: "Items appear in shops without revealing a trace of of the manufacturing process, seemingly independent of peoplle. This gives the illusion that there is a source of wealth separate from human labour. We can admire a beaded evening gown or a solid pair of work boots without connecting them with the workers that produced them. This mystification of products means our society is arguably not materialistic enough. Being materialistic does not here mean doing more shopping; rather it is a call for people to recognise that products such as shoes and handbags are dependent on nature and labour and have a physical reality independent of thought. It calls for use-values to take precedence over endless symbolic values."

Olen niiiin samaa mieltä siitä, että on välttämätöntä itsemme ja planeetan takia joko kuoria pois suurin osa tavaroiden ja shoppailun mielikuvitus- ja tunnekääreistä ja keskittyä tavaroihin sinä mitä ne ovat: fyysisinä materiaalisina kappaleina, jotka joko sopivat tiettyyn käyttöön tai sitten eivät, ja joiden hankkiminen joko on hyödyllistä tai sitten ei, aika, raha ja tila huomioiden. Tällöin aivan itsestään kuluttaminen vähenisi, koska todellakin vain pieni osanen kuluttamisesta on todella hyötynäkökohtiin perustuvaa. Tai sitten pitäisi virtuaalistaa kulutusta yhä enemmän. Mikäs siinä, jos shoppailee suruunsa ja iloonsa ja päteäkseen itselleen ja muille ja ilmaistaakseen milloin mitäkin tunnista tuntiin vaihtelevaa tunneliikahdusta ja esteettisen navankaivelun tulosta, jos se on kokonaan elektronista ja täysin riippumatonta reaalimaailmasta (tietysti olisi yksilölle erittäin harmillista joutua velkoihin virtuaalishoppailusta. Mutta eipä siinä ole juuri eroa siihen, että joutuu velkoihin osteltuaan säkkikaupalla surkeita, arvottomia jäterättejä halpaketjuilta, joita voi koittaa myyskennellä mutta kukaan ei ole valmis maksamaan niistä viidennettä osaakaan siitä mitä ne alunperin maksoivat. Ensinmainitussa tilanteessa sentään ei joudu jakamaan elintilaansa valtavan käytännössä arvottoman tavaramäärän kanssa).



Loppuun pari kännykkänäppäystä tyllimekosta käytössä. Kävin Pikku Onnettaren ja serkkuni kanssa Haltialan eläinpuistossa, johon tarkoitukseen päätin tyllimekon olevan juuri se oikea vaihtoehto. Se on miellyttävän viileä kuumanakin päivänä, joten ihan käyttökelpoinen vaate kyllä!

 

Että näin! Kukkien poimimista ja helmojen huiskuntaa kesäisenä iltapäivänä, ihanaa!

Synkkiä linkkejä

 Jos kesälomanne tuntuu liian leppoisalta, tässä muutamia mielenkiintoisia linkkejä liittyen Bangladeshin vaateteollisuuteen.

Tiesittekö, että jo ennen Rana Plazan katastrofia Bangladeshissa on romahtanut useita vaatetehtaita? Clean Clothes Campaign ehdottaa Spectrum-tehtaan 64 kuolonuhria vaatineen tuhon 5-vuotismuistokirjoituksessaan monia tekoja, jotka toteutuessaan olisivat estäneet Rana Plazan vielä paljon karmeamman kohtalon. Kunpa vain...

 No, nyt lopultakin useat firmat ovat sitoutuneet tehtaiden turvallisuutta parantavaan sopimukseen, ja maksavat rakennusten tutkimisen ja parantamisen kuluja. Sopimus selostetaan kuvallisesti täällä. Ylläoleva osa on mielestäni todella oleellinen, jos työntekijöitä ei olisi palkan pimittäisen uhalla pakotettu takaisin tehtaaseen, luultavasti vain muutama ihminen olisi menettänyt henkensä.

Samaa kertoo Dhakassa oleskeleva vaatealan konsultti Ethical Trading Initiativen nettisivuilla:
"A key factor in both the Tazreen fire last year and the Rana Plaza disaster was that workers knew there was a problem and did not want to carry on working, but were compelled to do so. A fundamental right in international labour law is the right to withdraw from work when there is imminent and serious danger (ILO Convention 155, article 13 if you really want to know). At Tazreen, the fire alarms were ringing, but the supervisors told the workers to ignore them and carry on working. At Rana Plaza, everybody could see the cracks, but the factory owners told the workers to come into the building, or else."

Yksi Rana Plazassa toimineista tehtaista oli erään espanjalaisen perustama. Alunperin hänen aikomuksensa oli perustaa eettinen ja työntekijöitä reilusti kohteleva firma, mutta sitten kaikki alkoi mennä alamäkeen.

H&M:n pomon haastattelu Der Spiegelin (englanninkielisillä) sivuilla. Mielenkiintoinen tieto oli, että Henkkamaukalla on neljä vain heidän tuotannolleen varattua tehdasta. H&M ei ole todellakaan pahimmasta päästä vaatefirmoja, mutta ei toisaalta mikään enkelikään. H&M laittaa viiden vuoden aikana 2,5 miljoonaa dollaria tehtaiden turvallisuutta parantavaan projektiin - erinomaista. Mutta mietin kyllä, eikö samantien kannattaisi perustaa omia tehtaita, joissa voisi sitten valvoa kaiken. Jos Bangladeshin isoin vaateteollisuuden ostaja H&M ottaisi oman tuotantoketjunsa haltuun, niin se muuttaisi tilannetta koko maassa huomattavasti. Samaa kysytään haastattelussakin, johon Persson vastaa että se olisi aivan eri bisnesmalli kuin heillä nyt on. Voisiko bisnesmallia muuttaa?

Ajatuksia hesarin riistäjäkuluttaja-kolumnista

Hesarin kolumni "Olenko minä riistäjäkuluttaja" tärkeästä aiheesta, joskin pakko liittyä ensimmäisen kommentin mielipiteeseen - hieman syvällisempi käsittely olisi ollut paikallaan. "Pitäisikö minun siis jättää bangladeshilaiset vaatteet ostamatta?" on väärä kysymys, tai siis siihen ei ole mitään tolkullista vastausta. Sekä "juu" että "ei" menevät yhtä kaukaa harhaan.

Tietenkin olisi karmea juttu Bangladeshille ja kaikille miljoonille tekstiili- ja vaatealalla siellä työskenteleville, jos tuotanto siirtyisi johonkin muualle. Kuitenkin ajatus siitä, että kuluttajan pitäisi kovin varoa, etteivät hänen osto- tai ostamattajättämispäätöksensä vain aja tuotantoa ulos esim. juuri Bangladeshista, on omituinen. Vaatteiden tuotanto tuppaa aina siirtymään sinne missä vaan sähköä ompelukoneeseen on saatavissa mutta palkat ovat pienimmät ja olot kehnoimmat - vierittää syy siitä työoloista huolestuneen kuluttajan niskaan on kertakaikkiaan kummallinen ajatustemppu. Kuluttajalla on täysi oikeus vaatia, että hänelle tarjotut tuotteet on valmistettu kohtuullisissa oloissa ja paikalliseen hintatasoon nähden sopivalla palkalla. On röyhkeää kiristystä, jos vedotaan siihen että "jos oloja parannetaan niin sittenhän tuotanto siirtyy johonkin muualle ja nämä raukat jäävät kokonaan ilman työtä sinun vika".

Jos kerran hyväksytään, että mikä hyvänsä työolo ja surkeinkin palkka on jalo palvelus köyhän maan työttömille, niin entä sitten että tuotanto siirtyy Vielä Surkeampiin Oloihin? Sittenhän VieläSurkeammassa vasta ollaankin kiitollisia ja elintasoa kohottava vaikutus on suhteessa vielä suurempi. Parempien palkkojen ja työolojen vaatiminen ei siis voi aiheuttaa kuin hyvää.

 

Omissa työoloissani ei ole ainakaan mitään valittamista!

Kuluttaja saa aivan vapaasti itse määrätä, millä perustein hän hankkimansa tuotteet valitsee. Jos haluaa sinisen pellavaisen paidan, jonka ompelija on saanut kunnollista palkkaa, kaikki näistä toiveista ovat yhtä päteviä. Se, että haluaa juuri sinisen eikä punaista, ja pellavan eikä puuvillaa, ei ole boikotti sen puoleen punaista kuin puuvillaa vastaan, vaan ainoastaan kuluttajan analyysi omista toiveistaan ja tarpeistaan. Sama pätee vaatimukseen ompelijan oloista. Jos haluaa ostaa hyvissä eikä huonoissa oloissa tuotettuja vaatteita, sitä ei tarvitse ainakaan enempää perustella kuin että haluaa pellavapaidan puuvillaisen sijaan. Firmojen pitää selvittää, mitä kuluttajat haluavat ostaa, ja tarjota sen mukaisia tuotteita - sellainen on käsittääkseni markkinatalouden idea (taloustieteen tuntemukseni on tosin aika surkeaa).

Pallo on siis yrityksillä. Jos yritys tarjoaa sellaista mitä asiakas ei halua ostaa, se on yrityksen vika eikä asiakkaan. Jos siis minulle tarjotaan nälkäpalkalla ommeltua paitaa, ei minulla ole mitään velvoitetta ostaa sitä. Hyväntekeväisyys on asia erikseen. Hyväntekeväisyydeksi voi antaa vitosen Unicefille, siitä menee varmasti osa Bangladeshinkin olojen kohentamiseen. Normaali kaupankäynti ja liiketoiminta on taas aivan eri asia kuin hyväntekeväisyys. Vitosen paidan ostaminen ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan taloudellinen toimitus, jota säätelevät tietyt lait, asetukset ja yleiset hyvän tavan oletukset, esim. se että kaikki sen tekemiseen osallistuneet ovat saaneet kohtuullisen korvauksen. Jos vitosesta ei riitä kunnollisen palkan maksamiseen ompelijalle, niin sitten pitää hinnoitella uudestaan. Sen enempää kuin olisi asiallista Suomessa lukita ompelijaa tehtaaseen tekemään ympäripyöreitä päiviä, se ei ole asiallista Bangladeshissakaan, tai maksaa palkkaa joka ei riitä edes kunnon ruokaan. On aivan sama, tapahtuuko tuotanto Suomessa vai Bangladeshissa, samat vaatimukset siihen kohdistuvat - asiallinen palkka, asialliset työolot, asialliset työajat. Ei ole kohtuuton vaatimus pyytää, että nämä kaikki toteutuvat, vaan AIVAN NORMAALI. Jos Suomessa tavaroitaan myyvä firma on keksinyt valita Bangladeshin tuotantopaikakseen, sen pitäisi varautua näiden täysin tavanomaisten pohjatason vaatimusten täyttämiseen siellä ihan siinä kuin jos ne olisi tuotettu Suomessa.

Vaatefirmat vetoavat siihen, että palkkojen nostaminen esim. Bangladeshissa on vaikeaa ja hidas prosessi. Kyllä se oikeasti onkin vaikeaa, mutta hittojakos sitten menitte sinne tuottamaan? Kai se nyt oli selvää alusta alkaen, minkälaiset olosuhteet siellä on. Oma vikanne, ja nyt joudutte kompuroimaan sen päätöksen aiheuttamien vaikeuksien yli. Turha minulle on ruveta siitä voivottelemaan ja vastuuta tyrkyttämään, en minä tuotantopaikkaa valinnut! Hommiin hus, niin voin joskus vielä ostaakin jotain!

Pitseistä ja räteistä

Vanhojen pitsien ja vaateteollisuuden ongelmien leikkauspiste: pitsien tekeminen myyntiin on kautta historian ollut surkeasti palkattua, köyhien naisten työtä. Neulaa tai nypylöitä on viuhdottu aamuvarhaisesta iltamyöhään, että perheelle olisi saatu ruokaa pöytään. Kauniista lopputuotteesta ovat nauttineet aivan toiset ihmiset. Asetelma ei poikkea vaateteollisuudesta tänä päivänä paljoakaan. Toisaalla ihmiset raatavat hirveässä paineessa pitkiä päiviä poissa perheen luota saadakseen edes mitättömän elannon, ja hyöty samoin kuin valmistetut tuotteet päätyvät aivan muualle. Erotuksena on vaan se, että entisaikain pitsintekijöiden raataminen tuotti upeaa käsityötä, jota vuosisatojenkin päästä ihailemme. Tämän päivän orjapalkalla ompelevat joutuvat tekemään pääosin mitätöntä moskaa, joka on lähes jäte jo valmistuessaan. Tulevat sukupolvet vain kiroavat sitä tekstiilivuorta, joka nyt tuotetaan. Voiko olla oikein?!?!

Laskelma: Reilun T-paidan ja tavallisen T-paidan hintaero

Olen eilen ja tänään laskenut parhaani mukaan, minkälainen hintaero muodostuisi parhaasta GOTS-sertifioidusta luomupuuvillasta reilulla palkalla ommellulle T-paidalle ja sen epäeettiselle standardiversiolle. Laskelmat löytyvät alta. Ongelma on, että minulta puuttuu bisnesosaaminen, joten en ole varma tulivatko Bangladeshiin tuotujen kangaspakkojen tullit ja verot oikein ("Fabric Bolts has an import duty rate of 25%" sanoo http://www.dutycalculator.com/). Laivarahdin hinnan 5000 e sain Facebook-ystävän merikapteenimieheltä, mutta niidenkin hinnat vaihtelevat hurjasti. Laskelman perusteella näyttäisi siltä, että 5 euron T-paitoja myyvät pikamuotiliikkeet tekevät niin omaksi vahingokseen, mikä ei liene mahdollista :D

Kaikki korjausehdotukset otetaan mitä lämpimimmin vastaan! Pyydän peräti esittelemään tätä kaikille kaupan tai maahantuonnin alalla oleville tuttavillenne siinä toivossa, että he osaisivat osoittaa mahdolliset virheet.


Reilu paita
Materiaali Bo Weevilin GOTS-sertifioitu, reilusti tuotettu puuvillatrikoo.
73 metrin rulla, 3,8 e / metri. Paitaan tarvitaan 0,5 metriä. T-paidan valmistamiseen menee 15 minuuttia ja bangladeshilaisen ompelijan palkka on 160 dollaria kuussa eli noin 12000 bangladeshin takaa (nappasin tämän luvun ILO:n Härkösen esitelmästä Eettinen kuluttaminen vaateteollisuudessa-seminaarista) ja 9 tunnin työpäivän aikana ehtii siis valmistaa 36 paitaa. Ompelijan osuus on siis 16 senttiä.

20' merirahtikonttiin mahtuisi 147 kangasrullaa x 280 e = 41160 e
rahti noin 5000 e + vakuutus 0,5 % 205 e = 5205,8 e
Bangladeshin tulli ja vero 25% tavaran, rahdin ja vvakuutuksen yhteissummasta = 11591,45 (11591,45 + 5205,8 + 41160 = 57957,25 e)
Kangasrullasta saa 146 paitaa eli yht 21462 paitaa = 2,7 e per paita
2,7 euroa kangas + 16 senttiä ompelijan palkka + tehtaan kate ja voitot 1,06 euroa = 3,92 euroa.
Agentin komissio 10% = 4,312 e
Rahti 1 e = 5,4312 e
tulli 12 % = 6,08 e
Haaraliike ostaa hinta x 2 = 12,16
Laitetaan myyntiin hinta x 2 = 24,32 e
ALV 24% = lopullinen hinta 30,2 e

Standardipaita
Lasketaan materiaalin hinnaksi puolet luomueettistrikoosta eli 140 e / rulla. Laadukastakin standarditrikoota saisi kyllä lähempääkin Bangladeshia, jolloin sen hinta tietenkin alenisi, mutta halusin laskelmat identtisiksi. Ompelija saa palkkaa 59 dollaria eli 4600 takaa kuukaudessa, joka itseasiassa ei ole ollenkaan surkein palkka Bangladeshin vaateteollisuudessa, mutta siitä sai T-paidan ompeluhinnaksi kätevän 5 eurosenttiä.

20' konttiin mahtuisi 147 kangasrullaa x 140 e = 20580 e
Bangladeshin tulli ja vero 25% = 6420,75 (20580 + 25683 + 6420,75 = 52683,75 e)
kangasrullasta saa 146 paitaa eli yht 21462 paitaa = 2,45 e per paita
2,45 euroa kangas + 5 senttiä ompelijan palkka + tehtaan kate ja voitot 0,33 euroa = 2,83 euroa.
Agentin komissio 10% = 3,113 e
Rahti 1 e = 4,113 e
tulli 12% = 4,6 e
Haaraliike ostaa hinta x 2 = 9,2 e
Laitetaan myyntiin hinta x 2 = 18,4 e
ALV 24% = lopullinen hinta 22,8 e

Erotus on 7,2 euroa, eli 24%.

(Laskin vielä pikaisesti, mikä paidan hinnaksi tulisi, jos kangas hankittaisiin suoraan Bangladeshista hintaan 70 e / rulla, jolloin alkupään rahdit ja tullit vältettäisiin. Lopputulos oli 11,11 euroa.)

Vaatteen hinnasta ja sen osista osa 2

Jatkoa eiliseen: Miksi sitten, kun ompelijan palkka on niin vähäinen seikka vaatteen hinnassa, ja nälästä pyörtyilevät työntekijät ovat firmoille huonoa mainosta, palkkoja ei nosteta saman tien? No, suoraan sanoen, en vieläkään ihan käsitä asiaa perusteellisesti, mutta olen viestitellyt Finnwatchin Sonja Vartialan ja erään pikamuotifirman PR-ihmisen kanssa aiheesta (parka varmaan toivoo joka aamu, että kunpa se inttävä tyyppi olisi tänään keksinyt jonkun muun jota vaivata kysymyksillään…mutta hän on kyllä jaksanut kunnioitettavan perusteellisesti keskustella kanssani).

Eräs käytännön syy on, että vaatefirmat eivät maksa ompelijoiden palkkoja suoraan (ja tietysti vielä vähemmän kangastehtaan tai puuvillanpoimijoiden, keskityn toistaiseksi ompelijoihin). Vaatefirma tilaa vaikka esimerkiksi 1000 paitaa ja maksaa siitä könttäsumman 1000 euroa, josta vaatetehtaan omistaja jakaa osan palkkoihin, osan katteisiin ja osan voittoihin. Tilaajafirma ei voi suoraan käydä sörkkimään tätä jakoa. Mutta ainakin heidän pitäisi laskea, että maksetulla summalla on mahdollista tehdä niin monta tuntia paikallisen kohtuullisen palkkatason töitä kuin mitä tilaus vaatii, niin että summasta jää vielä yli tehtaan osuus.

Palkkakirjanpidon tarkistus kuuluu yleensä eettisyyssertifikaatteihin ja muihin vastaaviin järjestelmiin, joilla pyritään varmistamaan asialliset työolot (esim. BSCI,  jne), mutta niitä kuulemma väärennetään ikävän usein (mainitsi mm. ILO:n Härkönen Eettisen vaatetuotannon seminaarissa). Asiasta eniten välittävät firmat käyttävät työolojen ja palkan selvittämiseen tehtaan ulkopuolella suoritettuja haastatteluita, mutta niiden järjestäminen ei ole suinkaan aivan helppoa. Ja tietenkään vaatefirma ei halua joutua huonoihin väleihin tehtaan johdon kanssa sniikkailemalla heidän selkänsä takana.

Tehtaan näkökulmasta ongelma on, että jos he nostavat palkkoja ja sitä myöten hintoja, niin mikä estää tilaajafirmoja viemästä tilauksiaan halvempaan naapuritehtaaseen? "Jotta johto saadaan sitoutumaan olojen parantamiseen tulisi myös asiakasyrityksen sitoutua alihankkijoihinsa. Tehtaan on vaikea lähteä kehittämään palkkausta ja työoloja, jos niitä vaatinut asiakasyritys nostaa kytkintä heti seuraavana vuonna." kirjoitti Sonja Vartiala.

Pikamuotifirman ihminen myös painotti sitä, että kukin vaatefirma on vain yksi tehtaan monista tilaaja-asiakkaista, ja ompelijoiden palkkaa ei voi vaihdella sen mukaan, mille tilaajafirmalle he sattuvat ompelemaan. Kuulostaa reilulta, mutta eikö yhden tilaajafirman maksaman palkannoston voisi jakaa tasaisesti koko tehtaan työntekijöille? Tämä pikamuotifirma siis panostaa sanojensa mukaan (mitä teot siis myös tukevat) palkka-asian poliittiseen ratkaisuun, niin että kaikki tietyn maan ompelusektorilla työskentelevät saisivat elämisen mahdollistavaa palkkaa ("living wage"). Eli siis poliittisin keinoin nostaa pakollista minimipalkkaa, joka on yleisimmin maksettu palkkamäärä. Mikä on tietysti hienoa ja jaloa, mutta arvatkaapa huvittaako minua kuluttajana odottaa, että joku umpikorruptoitunut kaakkois-Aasian maa kehittyy aidosti demokraattiseksi valtioksi, jossa työntekijöiden organisaatiot tasavertaisesti neuvottelevat palkasta työnantajien kanssa? Ei huvita, koska luultavasti olen jo kuollut vanhuuteen siinä vaiheessa kun se tapahtuu. Minä haluan, että ne vaatteet, jotka ostan, on NYT HETI ommeltu kohtuullisella palkalla.

Loppujen lopuksi minulle on aivan se ja sama miten vaatefirmat tämän ongelman käytännössä ratkaisevat, kunhan ratkaisevat. Ei jonkun kaukaisen maan haasteellinen järjestö- ja palkkarakennetilanne ole minun vikani, enkä käsitä, miksi minun pitäisi vaivata päätäni tämän asian ratkaisuhankaluuksilla sen enempää kuin vaikkapa sillä, mitä haasteita kangaspakkojen lajittelussa tai toimitusten logistiikassa on. Tehtaantyöläisten kelvollisen palkan, kuten muidenkin tuotanto-ongelmien selvittäminen kuuluu vaatefirmoille, ja minä maksan osana vaatteiden hinnasta juuri siitä, että he ratkaisevat ne osaamistaan käyttäen jollain sopivalla tavalla. MUTTA KUNNES PALKKA-ASIA ON RATKAISTU JA SELVÄSTI MINULLE KOMMUNIKOITU, EN AIO OSTAA VAATTEITA, JOIDEN OMPELIJA EI KENTIES OLE SAANUT KUNNON PALKKAA. JOS ETTE SAA ASIAA KUNTOON; EN SITTEN OSTA OLLENKAAN. TERVEISIN: ÄRTYNYT KULUTTAJA.

Kaukomaiden ompelijoiden palkoista - laskelmia ja jupinaa

Parin viime päivän ajan olen miettinyt, miksi ns. halpatuotantomaiden ompelijoiden palkan saattaminen kohtuulliselle tasolle on niin hiivatin vaikeaa. Asiahan on niin, että merkittävä osa vaatteista ommellaan sellaisella palkalla, että sillä ei pysty kunnolla elättämään itseään saati perhettään. Mutta miksi asian fiksaaminen on niin hankalaa? Kyse on loppupeleissä aivan pikkurahoista, jonka meille todistaa uusi suosikkikirjani "Birnbaum's Global Guide to Winning the Great Garment War". Kyseessä on vaatefirmoille ja erityisesti niiden sisäänostajille tarkoitettu opas siihen, kuinka hankitaan parhaat ja edullisimmat diilit kaukomaiden vaatetehtaista. Eli kun Birnbaum tekee laskelmaansa, hän ei ensisijaisesti mieti ompelijoiden oikeuksia, vaan vaatefirman tuottoja - mikä minusta tekee hänen taulukostaan erityisen vakuuttavan.

 Birnbaum ja Tehtaankadun Factory-kahvila.

Vaatetehtaassa työskentelevän ompelijan osuus vaatteen hinnasta on niin mitätön - kun siis kyse on esimerkiksi kaakkois-Aasian maasta -, että vaikka se tuplattaisiin, hinta nousisi hiukan alle 7 prosenttia. Ja vaikka ompelijoille ei tarvitsis maksaa pennin pyörylää, niin hinta vastaavasti alenisi tuon saman noin 7 prosenttia. Tämä siis sen jälkeen kun kaikki verot, tullit ym. jotka kumuloituvat palkkakulujen päälle on huomioitu. Varsinaisen ompelutyön osuus hinnasta on alle kaksi prosenttia kun tuote maksaa kaupassa 44 dollaria (tämä siis Birnbaumin taulukossa). Tämä tarkoittaa 44 dollarin hintaisessa vaatteessa siis 3 dollarin hinnan muutosta, jos koko nousu tulisi kuluttajan maksettavaksi. (Birnbaumin kirja on alunperin vuodelta 2000, ja sen jälkeen vaatteiden vientikiintiöjärjestelmää on muutettu, mutta asia peruspiirteissään on edelleen aivan sama kuin kirjotushetkellä.)

Taulukko jatkuu seuraavalle sivulle, jossa päästään vähittäismyyntihintaan asti.

Vaikka hinnannousun pyöristäisi varmuuden vuoksi ylöspäin 10 prosenttiin, ei muutos olisi kovinkaan hurja. Kuluttaja tuskin järkyttyisi, jos ennen 40 euroa maksanut vaate nousisikin 44 euroon, tai toisaalta riehaantuisi ostamaan vaikka hinta laskisi 36 euroon. Tai en minä teistä tiedä, mutta jos itse todella haluan ostaa jonkun vaatteen, niin oikea materiaali, väri ja koko ratkaisevat ostopäätöksen, 10 prosentin hinnan muutos suuntaan taikka toiseen ei merkitse juuri mitään. En todellakaan valitse rumanväristä 36 euron vaatetta, jos vieressä on 44 euron kauniin värinen vaate. Yleinen hintaluokka (kympejä? satasia? tonneja?) on tietenkin tärkeä, mutta on hyvä käsittää, että jopa kaupassa suht. edullisen vaatteen *voisi* ompeluttaa asiallisella palkalla.

TÄRKEÄ TIEDOTUS: Jos kaikille vaatteen tuottamiseen osallistuneille henkilöille maksettaisiin asiallinen palkka, vaatteiden hinta ei sittenkään nousisi kovin paljoa. Sanotaan nyt että hinnat nousisivat noin 10% nykytasosta (jos siis koko hinnannousu sälytettäisiin kuluttajille, ja onkin sangen epätodennäköistä, että vaatefirmat, tehtaat jne nipistäisivät omista voitoistaan). Minä olisin ainakin valmis maksamaan sen, jos saisin takuulla onnellisten tekijöiden tekemiä vaatteita.

Mikä siis mättää? Siitä lisää huomenna!

Nokkoskankaista ja Paloni maailmalla

Viimeisen viikon kuluessa olen haastatellut Paloni-liikkeen perustajaa Minnaa ja Sirinä Design -liikkeen Ritua. Palonissa on myynnissä pienten, riippumattomien vaatemerkkien tuotteita, jotka on valittu tyylin ja ekologisen valveutuneisuuden perusteella. Kyselin Minnalta hänen näkemyksiään m. eettisen vastuun jakautumisesta kuluttajien, tuottajien ja virallisten tahojen välillä.

Ja jos joku ei ole vielä sattunut huomaamaan, Paloni avaa pian pop-up-liikkeen IvanaHelsingin kaupassa New Yorkissa! Tsemppiä!

Alempi kuva: Palonin liikkeessä oli hienoja koreja seinällä. Olen aika heikkona koreihin, joten tuo koristelu vetosi.

Sirinä-kaupassa Krunikassa myydään nokkosesta ja pellavasta tehtyjä vaatteita ja kodintekstiileitä. Kyselin Ritulta erityisesti nokkosesta, sillä siinä olisi yksi vaihtoehto puuvillan vahingolliselle hegemonialle vaatealalla. Sirinässä myytävät nokkoskankaat tulevat Nepalista, mutta teoriassa kuitunokkosta voisi kasvattaa myös Suomessa (MTT on tehnytkin jotain kokeiluita aiheesta). Ritu värjää nokkoskangasta itse kasviväreillä ja vielä ompelee myynnissä olevat tuotteetkin. Kiirettä piisaa!

Ihastuin luonnonvärisen nokkoskankaan elävään pintaan. Harmi kyllä juuri luonnonvärinen kangas oli loppu, mutta heti kun sitä tulee lisää, teen tai teetän tästä materiaalista kesämekon. Tosin myös kotimaisella indigola värjätty savunsininen kangas oli hurmaava. Kuvitelkaa tästä kankaasta aivan yksinkertainen, linjoiltaan chic kesämekko, yhdistettynä hienostuneeseen laukkuun, ruotsalaisiin puupohjasandaaleihin ja valkoiseen pitsihuiviin - oih!

Tämän mekon koristeelliset raidat ovat nokkoslangan luonnollisten värivaihteluiden aikaansaamia. Mitä valoisammassa nokkonen kasvaa, sitä vaaleampaa kuitua siitä saa.

Halvoista ja vielä halvemmista

Mielestäni hyvä kolumni äskeisestä ananasmehutehdaspaljastuksesta. Ainoa, mistä olen eri mieltä, on se, pitääkö kuluttajan hälytyskellojen soida halvan ruuan kohdalla. Minusta vastuu on tässä asiassa nimenomaan kaupalla. On kohtuutonta sälyttää kuluttajan harteille vastuu eettisestä valinnasta, kun hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia saada siihen tarvittavia tietoja. Kaupalla on, tai pitäisi olla, asiantuntevat ihmiset työssä, jotka osaavat laskea, mitä ananasmehun pitäisi tietystä maasta hankittuna maksaa, jotta kaikki saavat kohtuullisen palkan. Kuluttajan ei voi vaatia hankkivan tietoa Thaimaan peruspalkkatasosta, ananasten tukkuhinnasta, ja siitä, montako ananasta työntekijä ehtii käsitellä päivän aikana, joka vaaditaan siihen, että voi muodostaa käsityksen siitä, mikä on epäilyttävän halpaa. Tuollaisen tiedon hankkiminen on nimenomaan kaupan tehtävä, ja jos he eivät ole sitä tehneet, niin ansaitsevat kaiken häpeän.

Tämä pätee kaikkeen tuontitavaraan, myös vaatteisiin. Laskelmani ei ole aivan valmis, mutta jokatapauksessa esimerkiksi bulkkina tehtävän t-paidan hinta näyttäisi nousevan juuri ja juuri euron, jos kaikki sen tekemiseen osallistuneet saavat kohtuullisen palkan (living wage). Paidan laadusta voi kyllä vetää johtopäätöksiä hinnan perusteella, esim. 6 euron paitaan ei mitenkään ole voitu käyttää laadukasta materiaalia. Mutta työntekijöiden kohtuullisen ja nälkäpalkan ero täältä päin katsoen on niin pieni, että se voi sujahtaa hintaan tai siitä pois ihan huomaamatta. Ainoa keino selvittää asia on todellakin selvittää se, tai ainakin tivata valmistuttajalta, miten he ovat varmistaneet kohtuulliset palkat.

Kolmassadas blogikirjoitus! Ja kirjauutisia!

Työpöytäni - onneksi on tilaa levitellä kirjoja, vihkosia ja brosyyreitä, 

vintagelehdistä puhumattakaan.

Kuulkaas, kyllä minun maailmanparannus-vaate-elämänmietintäprojektistani tulee kirja! Kustantaja on Atena, ja aikataulu varsin ripeä. Jee! Kirjan idea on kaksiosainen: 1) kuinka saada oma henkilökohtainen vaatekulutus tasapainoon, ja vaatevarasto kätevään ja omaan elämään sopivaan mittaan ja määrään.
2) mitä tehdä, että tällä hetkellä turmiollinen ja holtiton vaatebisnes saadaan kestävämmäksi koko planeetan, ihmisten ja kaiken kannalta. Tähtäin on siis asetettu korkealle ja työtä on paljon, mutta niinpä mahdolliset hyödytkin ovat mittavat!

Kun tapasin kustantajan, sanoin, että aihe on niin ajankohtainen, että varmaan joku muukin on kirjoittamassa samantapaista kirjaa. Ja olin aivan oikeassa. Outi Moilala kirjoittaa käsikirjaa vaatebisnesten vastuullisuudesta (tai siihen pyrkimisestä), jonka tulee kustantamaan Into kustannus. Tapasimme eilen lounaalla ja hieman vertailimme kirjaideoitamme ja tietojamme. Outi on pitkän linjan järjestöihminen ja tietää vastuullisuushommista vaikka mitä, joten oli ilo jutella hänen kanssaan. Onneksi näkökulmamme ja kohderyhmämme on eri, ja aihe on kyllä niin laaja että siitä voi kirjoittaa useampiakin kirjoja kuin vain kaksi.

 

 Lounastimme Zucchini-ravintolassa ja tässä vertailemme muistiinpanoja

Päätin kirjaprojektin kunniaksi tehdä seuraavan uudenvuodenlupauksen:
Hankin vain sellaisia vaatteita, joista tiedän, että valmistus on tehty työntekijöitä riistämättä ja kunnon palkalla (tai mistäs sitä mitään varmaksi tietää, mutta ainakin näin pitää oleman luvattu ja pätevästi todennettu) ja toisekseen, että materiaali on jollain tapaa ympäristön huomioon ottavaa (paitsi voin toki käyttää omissa varastoissani olevia kankaita, olkoon ne mitä vain, koska ne nyt olisi hoopoa jättää käyttämättä, mutta en osta uusia kankaita, jos ne eivät täytä näitä ehtoja).

Ensimmäinen haaste ovat alushousut. Luomupuuvillaisia alushousuja kyllä riittää, mutta mistä löytää Fair Trade / muuten todennettavasti kohtuullisella palkalla ommellut alushousut? Löysin brittiläisen firman "Pants to Poverty", joka täyttää molemmat ehdot, mutta… kun sitten on vielä ihan erillisiä esteettisiä mieltymyksiä, kuten minä pidän huomaamattomista, neutraaleista alushousuista, enkä niinkään sateenkaarenkirjavista. No, jostain on pakko tinkiä, eli ilmeisesti sitten tyylikkyydestä - tämä kuvastaa yleistä tilannetta hyvin. Alushousuja on kyllä tarjolla tuhansia eri malleja sadoissa eri väreissä, mutta jos laittaa tälläiset pienet eettiset vaatimukset, niin tilanne on kehno kuin pula-aikana. Voi tosin olla, ja mahdollisesti onkin, että monet kaupoissa yleisesti myytävinä olevista alushousuista on ommeltu kelvollisella palkalla kunnon oloissa, mutta hitostako sitä tietää? Kukaan vaatefirma ei juuri kerro mitään. Yleisesti ottaen vaatteen valmistusoloista on yhtä hankala saada tietoa kuin Mariaanien haudan merensyvänteen pohjasta, jos ei hankalampikin. Grr!

Sustainable Fashion & Textiles

Lainasin ystäältäni Heiniltä (joka tekee mm. A3-nettilehteä) todella mahtavan kirjan: Sustainable Fashion & Textiles, jonka on kirjoittanut Kate Fletcher. Suosittelen sitä kaikille vaate- ja tekstiilialan ihmisille, jos ette ole jo lukeneet.

Olen lähes naurettavan kliseinen kahvilakirjailija, joka lattea hörppiessään samalla nakuttelee läppäriään. Mutta kahvilan hälyäänet helpottavat keskittymistä, kotona hiljaisuudessa ei kirjoittaminen useinkaan suju. Musiikkikaan ei auta, koska se on liian säännöllistä, ja olen itse valinnut sen. Vieraiden puheensorina, kahvikoneen porina ja lusikoiden kilahtelu on miellyttävää harmaata kohinaa. Saisikohan maitokahvit laittaa verovähennyksiin :D ?

Ainiin! Kun ensimmäisen karran avasin tämän kirjan, se aukesi sivulta 73, josta silmiini osui seuraava kappale:
"Paradigms, or the accepted models of how ideas relate to one another, are the sources of systems. If we influence things at the level of a paradigm, then a system can be totally transformed."
Juuri tätä toivon voivani tehdä, vaikuttaa koko vaateparadigmaan!